Just try to believe

Seison asemalla ja katson ohi kiitäviä junia. Minua pelottaa, mutta samalla
on jollain lailla levollinen olo. Raiteet kolisevat niin,
etten kuule omia ajatuksiani, se helpottaa.
Kesällä kävin usein kävelemässä aseman lähettyvillä. Katselin junia, sain olla yksin, välillä jopa itkeä. Sanoin meneväni kävelylle, mutta saatoin olla poissa monta tuntia.

Näin nuoren miehen raiteilla, hetki sitten hän oli päättänyt, ettei halua enää jatkaa, hän ei halunnut enää kohdata tulevaa.
Se oli järkyttävä näky, sai ajattelemaan elämää. Omia ajatuksia, mennyttä ja tulevaa.

Tasan kuukausi sitten tein elämäni yhden vaikeimmista päätöksistä. Minun oli löydettävä toinen keino päästä pahasta olosta. Luovuin kaikesta, millä voisin satuttaa itseäni, olen nyt ollut kuukauden ilman, jäljet paranevat, uusia ei tule. Ehkä jo ensi kesänä voin taas olla ilman pitkähihaista ihmisten lähettyvillä. Haluan pystyä siihen, siksi jaksan yrittää.
Myönnän, että vaikeita hetkiä on ollut useita, mutta aina jossain vaiheessa se helpottaa, siihen vain täytyy jaksaa uskoa.
Hävettää kuinka voin olla niin koukussa asiaan, joka vain hiljalleen tuhoaisi minut.
Vihdoin minulla on tarpeeksi tahtoa päästää siitä irti. Jatkaa elämää uudelta pohjalta.
Kuitenkin minusta tuntuu, että saadessani yhden ongelman itselläni hallintaan, toiset nousevat entistä enemmän pintaan. Eteneminen on hidasta ja vie aikaa saada kaikki vaikeudet hallintaan niin että voin keskittyä täysillä tavalliseen elämään. En haluaisi hukata elämästäni enää pitkää aikaa ongelmilleni, sillä liian monta vaikeaa vuotta on jo takana. Kuitenkin parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?

 Kävelen yksin ulkona, matka kotiin tuntuu loputtomalta. Lumi on taas peittänyt kaiken alleen ja eteneminen syvässä hangessa on hidasta. Jäätävä viima yrittää
saada minut palelemaan kylmästä. Lumihiutaleet menevät takinkauluksesta sisään,
 kiristän tahtia. Tuntuu kuin aika juoksisi eteenpäin, mutta minä pysyn paikallani, en etene mihinkään. Sormet ovat kohmeessa ja oven avaaminen tekee kipeää.
 Kotona ei ole ketään. Vihdoin saan olla yksin. Ilo haihtuu kuitenkin nopeasti. En halua olla yksin, se tuntuu kamalalta. Käperryn sohvan nurkkaan odottamaan perhettäni. Aika pysähtyy.
Olen liian yksin.

Minulla on hyvä olo. Yhteinen aika poikaystäväni kanssa on korvaamatonta. Hänen kanssaan olen onnellinen, saan olla täysin oma itseni, hassuilla ja näyttää tunteeni. Nyt jaksan taas odottaa seuraavaa kertaa ja minulla on enemmän energiaa nauttia elämästä.
Valvotun yön aiheuttama väsymys on pieni haitta tästä kaikesta hyvästä.

Kaipaan kirjojen lukemista hurjan paljon. Joudun kieltämään sen itseltäni, sillä täytyisi panostaa täysillä kevään yo-kirjoituksiin. Oppikirjojen lukeminen alkaa tuntua jo todella luotaantyöntävältä ajatukselta, vaikka lukuloma ei ole vielä edes alkanut. Lukeminen ei edisty ja stressiä alkaa kertyä taas liikaa. En ole käynyt kirjastossa pitkään aikaan, sillä olen varma, että tulisin sieltä kotiin mukanani liian monta kirjaa, enkä saisi itseäni senkään vertaa keskittymään oppikirjoihin.
Odotan jo innolla, että lukio on ohi ja saan luvan kanssa lainata vinon pinon kirjoja ja lehtiä ja uppoutua niiden ihmeelliseen maailmaan.

"Pidä paussi mun puolesta"
http://www.youtube.com/watch?v=fxhn1c5EP2A