Kaikki on jo ohi, on aika jatkaa eteenpäin.
Painan kaappini oven lukkoon ja istun tuolille. En tee mitään, istun vain.
On outo olo. Käyn viimeisiä kertoja ihanan terkkarini luona, joka on auttanut minut läpi viimeisen lukiovuoden. Jään kaipaamaan häntä ihan todella.
Kävin toki myös psykologin luona, mutten kokenut hyötyväni siitä. En osannut puhua hänelle, se ei tuntunut hyvälle. Hän ei ymmärtänyt minua.
Kaikki tuttu ja turvallinen loppuu ja maailma ammottaa avoinna, enkä tiedä mihin suuntaan lähtisin. Niin monta kertaa aikaisemminkin olen kääntynyt väärään suuntaan risteyksessä. Olen epävarma.
En luota itseeni.
Minulla on ihan hyvä olla silloin kun en ole yksin. Ystävien kesken olen hyväntuulinen, aktiivinen.
Yksin jostain syystä mieli tuntuu raskaalta.
Minua ei ahdista, on vain jollain lailla huono olla. On surullinen ja apea olo.
En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka valtaa minut aina niin vahvasti. Kietoo sisäänsä.
Hengittäminen on raskasta. Katse pysyy maassa. En hymyile ihmisille. En vastaa, kiitä, pyydä apua. En vain yksinkertaisesti jaksa.
Koulussa usein istuin tunnilla ja mietin tehtäviä. En osannut, mutten pyytänyt apua. En vain jaksanut puhua. Ajattelin pääseväni helpommalla, pienemmällä rasituksella, kun ei tarvinnut puhua opettajalle, pyytää apua. Tämä myös valitettavasti näkyi numeroissani...
Muutama ilta sitten kaikki oli jo liian lähellä. Olin antaa periksi.
Ihoon jäi muistoksi pieni jälki.. Näin veren, tunsin kivun. Kaikki vanha palasi mieleen, kuinka ennen minulla ei ollut muuta. Se tuntui hyvältä.
Kaikki jäi tällä kertaa vain pieneen jälkeen, olen onnellinen että havahduin, tajusin mitä teen.
En ole yli-ihminen, romahdan, mutta nousen aina ylös. Ainakin kovasti yritän.
En anna itseni enää sortua, tai kaikki alkaa alusta ja sitä en jaksaisi enää.
Minulla on tavoitteet, jotka aion myös saavuttaa.
Junassa silmät täyttyvät kyynelistä.
Taas olen menossa kotiin mukanani asiat,
jotka olisi pitänyt kertoa terkkarille.
Olen vihainen itselleni.
En saa suutani auki, asiat jäävät kielenpäälle,
mutten saa niitä sanoja lausuttua ääneen.
Haluan, ihan todella haluan, mutten taaskaan pystynyt.
Mieli on edelleen liian raskas kannettavaksi,
mutten osaa itse purkaa painolastia.
Tänään illalla on potkiaiset, huomenna penkkarit ja perjantaina olisi sitten abiristeily.
Varmasti tulee olemaan kivaa, mutta uskon olevani todella väsynyt kun tämä viikko on ohi.
En kuitenkaan halua ajatella asiaa vielä, vaan elää tässä hetkessä ja nauttia näistä ainutlaatuisista kokemuksista täysillä.
http://www.youtube.com/watch?v=YRWNpkMh3vo
http://www.youtube.com/watch?v=yT7GNC3cauE
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit muistuttavat, että edes joku välittää ♥