Sumu peitti maan taas vähä aika sitten. Paksu usva, en nähnyt ympärilleni,
tuntui kuin taivas olisi pudonnut päälleni.
Kohta on taas terkkari, painokontrolli ja kaikki muu. Pelottaa, koska paino heittelee. Pelottaa, koska syöminen on vaikeaa ja mielialat heittelee.
En osaa valehdella.
Joka ikinen keskustelu alkaa samalla tavalla. Istun alas, kysyt miten on mennyt, vastaan "ihan hyvin". Aina vain ihan hyvin, vaikka välissä olisi sattunut mitä tahansa, vaikka edellisenä iltana olisin itkenyt, etten jaksa tätä kaikkea enää yksin, etten jaksa kantaa asioita enää kotiin ja taas takaisin.
En saa niitä vaikeita asioita itsestäni ulos. Puhun mukavia, kerron jotain, jos minulta kysytään. Alentunut mielialani ei näy missään muualla kuin mielialakyselyssä. Ei ehkä kovinkaan hyödyllistä. Tiedän sen, mutten saa itseäni puhumaan, kaikki pahat asiat ovat lukkojen takana sisälläni, eikä minulla ole avainta niihin.
Miten kauan jaksat katsoa minua kun olen tällainen.
Miten monet kerrat jaksat kuunnella, kuinka minun on paha olla.
Kuunnella ajatuksiani, tekojani.
Pelottaa, että vielä joskus kadotan sinut, kun olen niin vaikea.
Olen niin loputtoman väsynyt, vaikka olen nyt monta viikkoa nukkunut joka yö kymmentä tuntia. Silti joka aamu herään väsyneenä.
En tiedä mikä minua vaivaa, jatkuva väsymys vie paljon. Se vie minut mukanaan, on vahvempi kuin minä. Joka päivä tekisi mieli jäädä sänkyyn, maata koko päivä, olla yksin.
Silti olen joka päivä rahdannut itseni omista vastusteluista huolimatta johonkin. Olen tehnyt asioita, tavannut ystäviäni. Olen pitänyt itseni kiireisenä.
Tämän takia olen kuitenkin entistäkin väsyneempi, enkä enää tiedä kuinka väsynyt ihminen voi olla ennen kuin alan nukahtelemaan kesken kaiken.
Silti yöt nukun levottomasti, näen pahoja unia, heräilen ja kieriskelen sängyssä. Enkö voisi olla taas se pikkuinen tyttö, joka voi mennä äidin viereen kun pelottaa.
Iltaisin tuntuu, kuin paksu peitto heitettäisiin päälleni ja romahdan sen alle, mieli mustenee. Iltaisin hyvät asiat eivät pääse enää mieleen. Toivoisin että aamu tulisi pian, vaikka toisaalta aamuisin toivon että olisi jo ilta. Ristiriitaista ja hankalaa.
En kestä tätä itseinhoa. Näen itsessäni vain virheitä. Peitän itseni huppareiden ja löysien vaatteiden alle, jotta muut eivät näkisi niitä. Olen epäonnistuja. Syön liikaa, liian usein.
Sanani eivät riitä, kuvat kertovat enemmän ja paremmin ajatuksistani.
Lueskelin viimeyönä vanhoja päiväkirjojani. Joskus ongelmiani olivat tavallisia, ikään kuuluvia pikkuhuolia. Jossain vaiheessa tekstit muuttuivat. Käsialasta tuli suttuista, tekstit synkkenivät.
Ei sen ikäisen pitäisi ajatella sellaisia asioita kuin minulla oli. Se teki minut surulliseksi.
Oli pakko sulkea kirjat ja laittaa piiloon, en kestänyt lukea niitä enää.
"Edessäni on ylitsepääsemätön muuri, siltä minusta tuntuu.
Olen jumissa, omassa mielessäni, ajatusteni vanki.
Kuinka se on mahdollista? Miten päästä pois?
En pääse itseäni karkuun, vaikka juoksen ja piiloudun.
En voi pysähtyä, tai paha valtaa minut, kuten joka ilta.
En jaksa enää paeta, mutten tiedä mitä tehdä.
Miksei ketään auta, ymmärrä ja pelasta minua,
itseltäni."
Nyt on paljon kivoja asioita edessä. Selvisin elossa äidinkielen tekstitaidon yo-kokeesta. En romahtanut, vaikka kovasti pelkäsin. Kohta alkaa lukuloma ja edessä on penkkarit ja abiristeilyt. Aion jättää murheet ja pahan olon piiloon ja nauttia ja iloita ystävieni kanssa lukion loppumisesta ja juhlia. Yritän olla positiivinen ja itselleni kiltti.
Helpommin sanottu kun tehty...
"Toivo"
http://www.youtube.com/watch?v=3OlMd1udeI4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit muistuttavat, että edes joku välittää ♥