Pakkohoidossa

Hei vain!
Mulla ei mene hyvin, ei yhtään hyvin. Jouduin päivä, kaksi sitten avo-osastolta suljetulle pakkohoitolähetteellä. Olin kuulemma suuressa itsemurhariskissä, koska olen aikaisemmin yrittänyt tappaa itseni osastolla. Nyt olen jumissa täällä, keltainen pyjama päällä... olen ollut yhtäjaksoisesti osastolla jo pari kuukautta eikä loppua näy. Vointi on todella huono, masennusta, ahdistusta, aistiharhoja, itsetuhoisuutta... Olen niin uupunut tähän loputtomaan taisteluun

Mulla on kohta synttäritkin, mutta en usko juhlivani niitä mitenkään. En omista kovin montaa ystävää ja ne vähät mitä on, eivät tule toistensa kanssa toimeen. Jos edes tyttöystäväni luo pääsisin, mutta sekin on epävarmaa tämän hetken tilanteen takia. Rakastan häntä vaan niin paljon... mutten tiedä mitä meidän suhteesta tulee tämän määrittelemättömän tauon jälkeen. Pelottaa.

"Kyynel valuu poskelle
Kun ajattelen elämää
Jota en halua elää.
Veden pinta juuri ja juuri
Kannattelee minua.
En jaksa enää itse yrittää
Olen osin jo pinnan alla
Valmiina vetämään keuhkot
Täyteen vettä
Painumaan pohjaan
Ja päästämään irti tästä
Pahasta maailmasta
Joka vei haluni elää"

Mä oon nyt käynyt 5 kertaa sähköhoidossa (yhteensä kaiken kaikkiaan 27) mutten ole huomannut siitä minkäänlaista apua, en tiedä mitä tehdä... Varmaan kuusi kertaa käyn ja sitten lopetan. Mietittiin sitä ketamiinihoitoakin vaihtoehtona mikä myöskin pelottaa. Mut tähän on pakko saada muutos, en kestä näissä oloissa enää.

Toi ylläoleva kuva kuvastaa hyvin mun oloa, musta tuntuu että mun sisällä on paha joka täytyy saada ulos, siksi viiltelen tms. Mun on vaan pakko pysyä vahvana eikä retkahtaa koska sitten nää ei päästä mua täältä koskaan pois.

Puhuttiin just hoitajan kanssa Turku ajoista, niistä entisistä ajoista joista tähän blogiin kirjoitin. Se on täynnä pahaa ja traumakokemuksia, täynnä flashbackejä. En paljoa saanut sanottua mutta edes jotain. Jospa sitä yrittäisi kirjoittaa vähän niistä ajoista... Ehkä

I'm Back!

Hei... Jos tänne enää ketään eksyy näiden vuosien jälkeen. Ajattelin vihdoin herättää rakkaan vanhan blogini eloon, sillä kaipaan tällä hetkellä niin kovin paikkaa jonne purkaa tätä tämän hetken tilannetta ja ajatuksia.

Tämän parin vuoden aikana on tapahtunut niin paljon. Olen muuttanut 4 kertaa, olen hankkinut koiran, olen ollut ainakin 19 kertaa osastolla (niinkuin täälläkin hetkellä), olen alkanut seurustelemaan tyttöystäväni kanssa...

Olen nyt ollut jo kuukauden verran sairaalassa, kolmella eri osastolla, osin pakkohoidossa osin vapaaehtoisessa, osin suljetulla osin avo-osastolla. Olen kokeillut ketamiinihoitoa ja tällä hetkellä käyn kolmatta kertaa sähköhoitoa läpi.
Viimeinen kuukausi on ollut yksi elämäni vaikeimmista. Olen ottanut kaksi yliannostusta, ollut useita kertoja ambulanssissa, harhapäissäni juonut osastolla käsidesiä humalaan asti...

Olen kaivannut blogiani kovasti, mutta nyt vasta sain aikaiseksi kirjoittaa tänne jotain. Toivottavasti edes joku löytää tänne vielä. Kirjoitan pian lisää!

I break down

Viimepäivät ovat olleet todella vaikeita. On yhä vaikeampaa nousta aamuisin ylös ja motivoida itsensä tekemään yhtään mitään. Kotoa poistuminen vaatii ensin päänsisäisen taistelun ja itkun kyyneleet kun haluaisin vain piiloutua maailmalta. Jatkuva ahdistuneisuus on palannut eikä niihin voimakkaisiin oloihin edes Temesta enää auta.. en tiedä mitä tehdä, olen toivoton.

Tänään en jaksanut enää. Romahdin huoneeni lattialle itkemään aivan hysteerisesti, oloni paheni aaltoillen ja käperryin pienelle kerälle kasvot painettuna polviin enkä saanut itkua loppumaan. Päässä hakkasi vain ajatukset siitä miten en jaksa enää, kuinka lohduttoman väsynyt ja avuton olen. Minua ihan todella pelottaa miten selviän elämästä, saan jälleen paniikkikohtauksia vain siitä syystä että olen elossa. Etten pääse pois tästä kivusta. Kun en halua enkä uskalla elää.


Olen niin kiitollinen että minulla on rakastava perhe. Vuorollaan veljeni ja äitini kävi halaamassa minua ja lopulta päädyn äidin kainaloon nyyhkyttämään aivan kuin pieni lapsi. Mutta se turva ja lämpö oli juuri se mitä tarvitsin, että viimein sain itseni rauhoittumaan.
Olin eilen jossain kohtauksessa (en muista siitä mitään) kirjoittanut lyhyehkön tekstin ja tänään näytin sen äidilleni kun vielä nyyhkytin enkä saanut sanaa suustani. Toivoin että se auttaisi äitiä ymmärtämään mitä mun pään sisällä liikkuu... tai näyttäisi edes pienen palasen siitä miltä minusta tuntuu

Kirjoitan näyttämäni tekstin tähän:

"Miksi mä edes olen täällä enää?
Mä en ole mitään.
Vaan taakka harteilla, ylimääräinen 
huolenaihe.
Mä en jaksa, ihan todella mä en jaksa.
Haluan kaatua lattialle ja jäädä siihen.
Itkeä kyyneleeni ja kadota pois.
Mä vaan satutan itseäni ja samalla
myös kaikkia muita.
Kun en ole täällä enää, isken nyrkein 
ympäri kehoa, viillän ihon auki enkä
tunne mitään. En ole mitään.
En usko tulevaan enkä jaksa nostaa
itseäni ylös täältä pimeydestä, joka
on kaikkialla minussa, tiukasti kiinni.
Minuun sattuu, joka päivä on taistelu.
Taistelu, joka ei näy ulkopuolelle.
kuinka kaikki pääni sisällä on sekaisin.
Sairauden hallitsemaa. Kun en hahmota
maailmaa, kun olo on niin irrallinen/outo/epätodellinen,
kun en tunnista itseäni peilistä.

Olen hukannut aivan kaiken. Outoja oireita.
Ahdistaa, kokoajan. Joskus se on niin
voimakasta että kaikki muu katoaa.
Kehon ja mielen reaktio on niin voimallinen,
että se on kaikki mitä tunnen/näen.
Ulkokuori voi olla tyyni, rauhallinen,
en halua näyttää kaikkea sitä pahaa muille.
Vaikka välillä haluaisin riehua, itkeä ja
huutaa. Kun tuntuu, että olen niin täynnä
tätä kaikkea.
Olen mieleltäni sairas, vain hyvin pieni 
osa siitä näkyy muille millään lailla.
Olen todella sairas, ihan oikeasti.
Ja paha vie senkin... halun parantua,
kun se tuntuu mahdottomalta.
Ja samaan aikaan pelottaa kun ketään
ei voi jaksaa ikuisesti, eihän?
Olen yhä täällä vaikka oma pää tuntuu
sumuiselta, oudolta.
Pahan hallitsemana.
Minua pelottaa."


Tuntuu, että olen sanonut kaiken... olen todella väsynyt.
Toivottavasti joku päivä pystyisin kirjoittamaan jotain vähän iloisempaa.. en tiedä

En jaksa enää

Tänään on niin kovin vaikea olla. Istun lattialla ja itken loputtomia kyyneleitäni, minun on niin paha olla, pelkään etten jaksa enää. En löydä sanoja, on vain jokin joka kietoutuu ympärille ja vie minulta kaiken. Puristaa niin etten saa henkeä, ja lopulta on vain pimeää.

"Jos voisin tehdä sen kivuttomasti,

helposti, rauhallisesti

Mä antaisin sen tapahtua

Viimeinen henkäys ja mä päästän irti

Voisin olla suojelusenkelinä

pilven reunalla

Pitää mun rakkaista huolta

Ilman, että jokainen henkäys on taistelu

Ilman että itseinho kuristaa

ja tekee hengittämisestä vaikeaa

Mä olen jo puoliksi poissa

jossain aivan muualla

On vaikea pysyä läsnä, kun mieli on

niin kamalan täynnä ja 

tunnen joko liikaa tai liian vähän

jatkuvasti

Päästäkää irti ja antakaa mun mennä

Pyydän, mä tahdon mennä"

Tänään on vain surua, kyyneleitä ja epätoivoa. Juuri nyt en tahdo elää. Antakaa anteeksi.

Toivoton

kuinka voinkaan olla näin lohduttoman yksin.
Samalla kun ympärillä on tiukka tukiverkko.
joka kannattelee.
Silti itseni kanssa olen yksin,
vailla suojaa mihin paeta tätä tuskaa
sisälläni.
Kun se satuttaa, riepottaa minua niin,
etten saa henkeä enää.
Ei mikään eikä kukaan voi minua pelastaa
kun tämä paha on niin paljon
voimakkaampi kun yksikään meistä.
Sillä on päämäärä, eikä paha luovuta
ennen murskavoittoa.
Ennenkuin minä hajoan.

Otteita mun Osastopäiväkirjasta:

3.6.2017

Mieli hajoaa käsiin, keskittyminen on nolla ja pää on ku sumussa kokoajan. Oon nyt ECT (sähköhoito) jonossa ja tällä hetkellä suunnitteilla 10 kerran jakso. Pelottaa niin paljon. Mikä lahopää musta sit tuleekaan...

Mut tiedän ettei tää näinkään voi jatkua, kun itken joka päivä eikä musta oo mihinkään. Polillakin mun omahoitaja sano viime kerralla, että oon parissa viikossa menny ihan petipotilaaksi. Mä olen 21-vuotias ja petipotilaana...

6.6.2017

Kolmatta viikkoa osastolla enkä hahmota aikaa lainkaan. Se vaan kuluu ilman että huomaan.

Tänään oli hoitosuunnittelukokous, jossa mun lisäksi oli mun päivähoitaja, lääkäri, ylilääkäri ja joku opiskelija. Ja taas mä itkin... niinkun aina nykyään.

ECT-lähete oli mennyt läpi ja eka sähkökerta ehkä tänä perjantaina (9.6.) Pelottaa ihan hirveesti,

tai toimenpide jännittää ja pelottaa ettei tääkään auta.

Mä tosiaan kävin ton osastojakson aikana 10 kertaa sähköhoidossa ja niinkun mä pelkäsinkin, ei siitä saatu toivottua apua mun tilanteeseen/oloon. Mulla on niin toivoton olo, että mikä mua muka voi enää auttaa? Useita lääkkeitä kokeiltu ilman apua, nyt sähkö kokeiltu myös, keskustelukontakti on tiiviinä polilla ja täällä mä vielä olen. Tällä hetkellä tosin kotona, eikä tää paha vieläkään päästä musta irti.

"Se vyöryy yli mustana pilvenä,

enteilee sadetta ja

saa ilman tuntumaan raskaalta

Tuuli pyörittää minua ympäri

ja kaataa lopulta maahan

Minuun sattuu ja olen peloissani

Myrskyssäni aivan yksin

vailla otetta johon tarttua"

I'm not here anymore

Katson vanhoja valokuvia, kyynel vierähtää poskelle kun muistelen miten erilaista mun elämä ennen oli...

"I used to be so full of life, so bubbly and

happy. I loved my life.

I miss that girl. I miss that life. 

I'm just a shadow of what I used to be 

many years ago.

I lost it. I lost myself."

Yksi kerrallaan menetin kaiken. Kaiken sen minkä olin ympärilleni rakentanut. Opiskelu, ensimmäinen oma koti, harrastuksia, ystäviä, usko tulevaan ja omaan pärjäämiseen... pala kerrallan ne haihtuivat pois ja jäljelle jäi vain tieto siitä että olen vakavasti sairas. Olin takaisin vanhempieni nurkissa, kuten olen vielä tänäkin päivänä. Nyt minulla on vain sairauteni. Ja tunne, että olen aivan yksin.

Tänään on vaikeaa, ahdistaa, huimaa ja päässä humisee. Olen yksin kotona ja tuntuu etten saa otetta mistään, olen levoton. Otan tarvittavia, jotka eivät helpota oloa tarpeeksi.. turhauttaa.

Mulla on oirekuva muuttunut osastojaksojen jälkeen, kun mun uudet lääkkeet on helpottanut joitain aiemmin olleita oireita. Muttei tää oo yhtään sen parempi, pelottaa. 

Tällä hetkellä häiritsivimmät oireet on: sh oireilu, pää on ihan sumussa, jokapäiväinen pääkipu, irrallinen/epätodellinen/outo olo, pää joko ihan täynnä tai oon aivan turta ja tyhjä olo. Usein tekee vaan mieli hakata päätä seinaan tai painaa käsiä kasvoja vasten.

Välillä tuntuu myös että ympäristö on aivan sumussa tai en havainnoi/tajua normaalisti mitä mun ympärillä tapahtuu, oon niin syvällä jossain mun mielessä. Mulla on ollut myös aistiharhoja. Tuntuu että oireita on niin paljon, ettei ikinä tiedä millainen olo on. 

"Tuulen vire kasvoillani

haukon happea, että saisin keuhkoni

täyteen ilmaa, että voisin vihdoin

hengittää

Pitelen päätäni kun ajatusvirta 

saa maailman pyörimään ympärilläni

On niin epätodellinen olo

Haen turvaa kaikesta mistä saan kiinni

mutta ote lipeää

Kun olen aivan loppu, vailla voimia

kannatella itseäni pystyssä enää

Hento tuulenvire tarraa kiinni ja 

vie mukanaan pyynnön

"Auttakaa kun en jaksa enää"

Olen elossa!

Ensin ajattelin aloittavani täysin puhtaalta pöydältä, uusi blogi, uusi minä, uusi elämä. Lopulta totesin että tämä blogi on minulle aivan liian tärkeä, enkä halua että se vain katoaa ja unohtuu pois. Voisinko herättää sen uudelleen henkiin? Toivon niin. Tajusin myös, että vaikka vuosia on mennyt eteenpäin ei tarinani ole muuttunut mihinkään. Minulla on historia, tämä hetki ja tulevaisuus. Elämä on erilaista, mutta kamppailen yhä samojen asioiden kanssa kuin vuosina 2014 ja 2015 jolloin viimeksi tätä blogia kirjoitin. Toivon vain kovasti että vanhat lukijat löytävät blogini uudelleen ja ylipäätään etten kirjoittaisi tarinaani vain itselleni. Haluan jakaa sen kanssanne.

Tosiaan välissä on vierähtänyt aika pitkä aika siitä kun viimeksi tänne kirjoitin. Paljon on tapahtunut, tai todella paljon itseasiassa. Lyhyesti sanottuna; Keskeytin opintoni ammattikorkeakoulussa, yritin aloittaa puolen vuoden opinnot opistossa, mutta jaksoin kaksi viikkoa kunnes romahdin. Muutin takaisin vanhempieni luo toiseen kaupunkiin ja menetin ensimmäisen oman asuntoni sekä mielettömän tärkeän hoitokontaktini. Aloitin matalan kynnyksen toiminnassa kahdesti viikossa ja pitkän taistelun jälkeen vihdoin pääsin Mielialahäiriö poliklinikalle ja sain oman hoitajan sekä lääkärin. Muutaman kuukauden jälkeen oloni meni niin huonoksi, että minut kuskattiin päivystyksen kautta ensimmäistä kertaa osastolle marraskuussa 2016. Tällä hetkellä takana on neljä eripituista osastojaksoa (pisin jakso 2kk) ja sairaslomalla olen ollut kohta vuoden.

Tämän vuoden aikana elämäni on ollut täysin sairauksieni hallinnassa. Lääkeannoksia on veivattu ylös ja alas, lääkkeitä vaihdettu uuteen kun olo ei ole helpottanut, viikottaisia polikäyntejä, osastojaksoja, ECT hoito, epätoivoa, itkua, paniikkikohtauksia, loputonta selviytymistä. Mikään ei ole poistanut tätä pahaa oloa ja outoja oireita. Olen jumissa, jaloissani kahleet jotka vetävät kohti pohjaa eikä mieleni jaksa käsitellä asioita enää. Pelkään tulevaa. Pelkään niin kamalasti.
Mutta vihdoin minulla on tukenani kaikkein tärkeimmät; perhe, isovanhemmat, serkku ja ystävät. Heidän vuoksi taistelen. Joka ikinen päivä.

Haluan jatkaa tarinaani. Saada kirjoittamisen taas osaksi elämääni ja jakaa kokemuksia ja ajatuksiani. Koska olen vielä täällä, elossa!