I break down

Viimepäivät ovat olleet todella vaikeita. On yhä vaikeampaa nousta aamuisin ylös ja motivoida itsensä tekemään yhtään mitään. Kotoa poistuminen vaatii ensin päänsisäisen taistelun ja itkun kyyneleet kun haluaisin vain piiloutua maailmalta. Jatkuva ahdistuneisuus on palannut eikä niihin voimakkaisiin oloihin edes Temesta enää auta.. en tiedä mitä tehdä, olen toivoton.

Tänään en jaksanut enää. Romahdin huoneeni lattialle itkemään aivan hysteerisesti, oloni paheni aaltoillen ja käperryin pienelle kerälle kasvot painettuna polviin enkä saanut itkua loppumaan. Päässä hakkasi vain ajatukset siitä miten en jaksa enää, kuinka lohduttoman väsynyt ja avuton olen. Minua ihan todella pelottaa miten selviän elämästä, saan jälleen paniikkikohtauksia vain siitä syystä että olen elossa. Etten pääse pois tästä kivusta. Kun en halua enkä uskalla elää.


Olen niin kiitollinen että minulla on rakastava perhe. Vuorollaan veljeni ja äitini kävi halaamassa minua ja lopulta päädyn äidin kainaloon nyyhkyttämään aivan kuin pieni lapsi. Mutta se turva ja lämpö oli juuri se mitä tarvitsin, että viimein sain itseni rauhoittumaan.
Olin eilen jossain kohtauksessa (en muista siitä mitään) kirjoittanut lyhyehkön tekstin ja tänään näytin sen äidilleni kun vielä nyyhkytin enkä saanut sanaa suustani. Toivoin että se auttaisi äitiä ymmärtämään mitä mun pään sisällä liikkuu... tai näyttäisi edes pienen palasen siitä miltä minusta tuntuu

Kirjoitan näyttämäni tekstin tähän:

"Miksi mä edes olen täällä enää?
Mä en ole mitään.
Vaan taakka harteilla, ylimääräinen 
huolenaihe.
Mä en jaksa, ihan todella mä en jaksa.
Haluan kaatua lattialle ja jäädä siihen.
Itkeä kyyneleeni ja kadota pois.
Mä vaan satutan itseäni ja samalla
myös kaikkia muita.
Kun en ole täällä enää, isken nyrkein 
ympäri kehoa, viillän ihon auki enkä
tunne mitään. En ole mitään.
En usko tulevaan enkä jaksa nostaa
itseäni ylös täältä pimeydestä, joka
on kaikkialla minussa, tiukasti kiinni.
Minuun sattuu, joka päivä on taistelu.
Taistelu, joka ei näy ulkopuolelle.
kuinka kaikki pääni sisällä on sekaisin.
Sairauden hallitsemaa. Kun en hahmota
maailmaa, kun olo on niin irrallinen/outo/epätodellinen,
kun en tunnista itseäni peilistä.

Olen hukannut aivan kaiken. Outoja oireita.
Ahdistaa, kokoajan. Joskus se on niin
voimakasta että kaikki muu katoaa.
Kehon ja mielen reaktio on niin voimallinen,
että se on kaikki mitä tunnen/näen.
Ulkokuori voi olla tyyni, rauhallinen,
en halua näyttää kaikkea sitä pahaa muille.
Vaikka välillä haluaisin riehua, itkeä ja
huutaa. Kun tuntuu, että olen niin täynnä
tätä kaikkea.
Olen mieleltäni sairas, vain hyvin pieni 
osa siitä näkyy muille millään lailla.
Olen todella sairas, ihan oikeasti.
Ja paha vie senkin... halun parantua,
kun se tuntuu mahdottomalta.
Ja samaan aikaan pelottaa kun ketään
ei voi jaksaa ikuisesti, eihän?
Olen yhä täällä vaikka oma pää tuntuu
sumuiselta, oudolta.
Pahan hallitsemana.
Minua pelottaa."


Tuntuu, että olen sanonut kaiken... olen todella väsynyt.
Toivottavasti joku päivä pystyisin kirjoittamaan jotain vähän iloisempaa.. en tiedä