If they knew

Minun asiani ovat aina olleet yleisiä vitsin aiheita. Niille on naurettu aina. Minun pituuteni, painoni, tyhmyyteni, huono suuntavaistoni ja monet monet muut asiat ovat aina olleet hauskoja juttuja, joille saa vapaasti nauraa ja vitsailla. Ketään ei koskaan huomaa, kuinka se kaikki sattuu, kuinka kyyneleet polttelevat silmissä ja kuinka painan kynnet ihoon.
Ketään ei huomaisi poskelleni tipahtavaa kyyneltä ja sitä, kun poistun paikalta ja lukittaudun vessaan piiloon katseilta.
En osaa ottaa itsekkään itseäni enää vakavasti. Vähättelen asioitani ja pidän itseäni huonona ihmisenä, joka ei ole koskaan tarpeeksi hyvä muille.

Pelkään, aivan liikaakin. Kuvittelen jatkuvasti, että minulla on jokin vakava sairaus. Huomioin kehoni muutokset ja tuntemukset liiankin hyvin. Pelkään, mutten kerro näistä kenellekään.
Pelkään lääkäreitä. Jouduin pienenä käymään siellä jatkuvasti, olla aina tutkittavana. En halua kuulla asioita. En halua tietää vaivaako minua jokin, silloin kaikki vain iskeytyy liian kovaa vasten kasvoja. En halua kokea sitä.

Olen liian arka, en pidä uusista asioista ja tilanteista. Olen aina tukeutunut veljeeni. En mennyt mihinkään yksin, ilman häntä. Piilottelin veljeni selän takana ja hän vastasi puolestani kysymyksiin, maksoi antamillani kolikoilla ostokseni, huolehti minusta, niin kuin isoveljet tekee. Ei koskaan jättänyt yksin, koska tiesi, kuinka ujo olin. En olisi pärjännyt ilman häntä. Nyt minun on pärjättävä. Veljeni muutti toiselle paikkakunnalle. Emme puhu enää niin kuin ennen, en voi pyytää apua, piilotella maailmaa ja huutoa hänen huoneessaan. Veljelläni ei ole enää juurikaan aikaa minulle. Elämä muuttuu, se on rankkaa. En ollut vielä valmis luopumaan siitä kaikesta.

"Epäreilua sattumaa
että kun minä pieni
väsyin, kalpea loistamaan,
sammui toinenkin tähti
ja nyt huomasin vihdoinkin
että yö on niin suuri
pimeää aina jatkuvaa
näen juuri ja juuri
ja onneni on jossain siellä"

Ihmiset muuttuvat. Jotkut enemmän, toiset vähän vähemmän. Pelottaa, että lukion jälkeen jään tyhjän päälle. En pääse mihinkään, ystävät kaikkoavat ympäriltäni ympäri Suomea ja jotkut jopa ulkomaille. Minä jään tänne, en saavuta mitään. Tähän asti elämä on ollut sen kannalta helpompaa, on loma, mutta sen jälkeen koulu on jatkunut aina. Nyt minun on valittava oma paikkani, lähdettävä yksin. Täytyy elää omaa elämää ja ottaa vastuu. Epätietoisuus pelottaa paljon. Kaikki on auki, mahdollisuuksia loputtomiin, enkä minä tiedä mitä tehdä.

Makaan sängyllä, kuuntelen arjen ääniä. Minua ahdistaa,
tätä tunnetta ei ole ollut pitkään aikaan. Ainakaan näin, ilman ymmärrettävää syytä.
Keskityn hengittämiseen, mutta se on vaikeaa.
 Sydän hakkaa, haluan olla yksin ja toivon, ettei ketään tule huoneeseeni. En saa ajatuksistani kiinni, ne vain pyörivät mielessäni. Vihaan tätä tunnetta.
Yritän kirjoitta asioita ylös, mutta päädyn repimään paperin palasiksi kerta toisensa jälkeen.
 Mikään ei onnistu, en haluaisi tänään enää nousta, vaikka päivä on vasta alussa. Toivon voivani vaipua uneen, unohtaa tämän maailman. Haluan levätä, antaa itselleni aikaa. Maailma on kuitenkin minua vastaan ja pakottaa minut ylös. Aina on vain pakko jaksaa.

"Mitä mielellä, en ymmärrä mieltäni.
Mieli puhuu kauniita, en puhu samaa kieltä.
Koitan puhuu ajatuksii ulos kielelläni,
ja kieli vaan puhuu.
Mieli ei oo samaa mieltä."

"Beautiful pain"
http://www.youtube.com/watch?v=4bqBA9ZkMg0