Pieces

Miksi mun elämä on vaan jatkuvaa taistelua oman mielen kanssa.

Sanat lipuvat taas vain ohitseni. On vaikeaa pysyä tässä hetkessä, se on ihan kamalan vaikeaa. Olen jossain kaukana, oman mieleni sisällä, en ymmärrä maailmaa, en tällä hetkellä jaksa kulkea sen mukana kuin orja narun päässä.
Olen hiljaa, olen mahdollisimman huono ja vaikea keskustelu kumppani. En jaksa vastata, en jaksa lausua yhtäkään sanaa. Saan valituksia päälleni, taas. Samasta asiasta kuin aina. Olen vaikea ihminen. Niin minulle sanotaan. Vaikea. Näin minäkin ajattelen, enkä jaksa tehdä asialle mitään.

Elämäni valuu sormieni läpi kuin hiekka. Nuoruus menee ohi. En ole elänyt nuoruuttani. En ollenkaan. Se on mielestäni aivan kamalan surullista. Minulla ei ole aikuisena muisteltavaa näistä vuosista, kuten muilla. En ole elänyt, olen vain selviytynyt.

Istun pöytäsi taa. Tunnen kuinka pala nousee kurkkuun, puhuminen vaatii paljon. En tiedä missä pitäisin käsiäni, joka kerta ne nousevat haromaan hiuksiani, paljastavat hermostumiseni. Vilkuilen kelloa samalla kun puhut minulle. En ymmärrä sanakaan, mutta nyökyttelen hyväksyvästi. Sanasi saavat kyyneleet kirvelemään silmissäni. "Sä oot tehny vaikeita päätöksiä, olet ollut kovin yksin". Nyökyttelen, onneksi et vaadi minua sanomaan mitään. Aika loppuu aina liian pian. Minulla on tyhjä olo ja viivyttelen lähtöä. Seuraavaan kertaan on liian pitkä aika ja minua pelottaa.

Pitäisi käydä labrakokeissa tarkastamassa joitain arvoja. Verenpaineeni on korkea, samoin sykkeeni. Huonosti nukkuminen ja ahdistus näkyvät kehossani. Se paljastaa liikaa.
En muista milloin olen käynyt lääkärillä viimeksi. Pienenä muistan itkeneeni kun en saanut nais lääkäriä, kun lääkärit olivat kovakouraisia, minä olin vain pieni ujo tyttö.

Sinun on paha olla.
Yritän parhaani mukaan rauhoitella ja kertoa kaiken olevan hyvin.
Jätän kertomatta omista
viimeaikojen ajatuksista
ja valvotuista öistä,
kuuntelen vain.
Otan sinua kädestä, silitän arpiasi.
En halua päästää irti.
En halua jättää sinua yksin,
olen luvannut,
etten jätä sinua. Ikinä.

Yläasteella minulle sanottiin kuinka minusta huomaa, että ruoka on alkanut maistua, ettei painoni laahaa enää perässä kuten pienenä. Otin tämän tiedon raskaammin kuin muut uskoivatkaan. Päätin etten aio lihoa enää yhtään.
Lomamatkalla minulle sanottiin, että minun täytyy treenata vatsaani. Se oli kai liian iso.
En ollut tämän jälkeen lomalla enää maha paljaana.
En halunnut kuulla tällaisia asioita enää vartalostani. Aloin kontrolloida syömistäni, aloin lenkkeillä ja treenata.

Liikunta auttaa minua. Tiedän sen. Se saa voimaan paremmin, mielialan edes vähän ylöspäin. Lähteminen on vain aina kaikkein vaikeinta, itsensä ylös saaminen.
Jonkun sanojen mukaan mulla on pakkoliikuntaa, on ainakin ollut.
Treenasin lihaksia, mutten osannut lopettaa, yksi kerta treeniä päivässä ei riittänyt.
Lähdin kävelylle tai lenkille, en osannut palata kotiin. En osannut olla tyytyväinen, sillä mikään ei ollut riittävää. Nyt tätä ei tapahdu enää usein, onneksi. Toisaalta tavallinen ilosta liikkuminen on vaikeaa edelleen. Ennen nautin liikunnasta ja harrastin kilpatasolla urheilua, en enää.

Juna menee nenäni edestä. Edessäni ovat vain kiskot, ei asemaa lähimillakaan. Viimeinenkin vaunu lipuu hitaasti ohitseni. Astun raiteille, tuntuu että ne jatkuisivat edessäni loputtomiin. Tekisi mieli istua alas, on outo olo. Katson taivaalle kun parvi lintuja lentää ylitseni.
Mitä jos juna tulisi? Kaikki on niin kamalan helppoa, silti kuitenkin täysin mahdotonta.
Otan lunta paljaaseen käteeni. Tein ennenkin niin aina, kun tuntui että katoan, että haihdun ajatusteni mukana.