Asiani eivät ole tärkeitä. Joku kysyy minulta kysymyksen, olen aikeissa vastata. Saan sanottua muutaman sanan, kun huomaan ettei ketään oikeastaan edes kuuntele.
Ihmiset puhuvat päälle, kaikki muu on kiinnostavampaa, kuin minun asiani. Enää en jaksa edes yrittää puhua asioistani, kertoa mitä minulle kuuluu, mitä elämässäni tapahtuu.
En jaksa enää puhua seinille tai joutua huutamaan kilpaa muiden kanssa. Parempi olla hiljaa. Antaa muiden puhua. Ovathan ne paljon tärkeämpiä asioita kuin minun.
Olen jo tottunut tähän, mutta silti jokainen yritys, jokainen tyrmääminen sattuu.
Tunnen itseni taas täysin arvottomaksi. Kävelen taloamme ympäri. En pysty olemaan paikallani, on niin levoton ja ahdistunut olo. Jokaisella kierroksella silmäni täyttyvät enemmän ja enemmän kyynelistä, kehoni tärisee ja joudun keskittymään askeliini pysyäkseni pystyssä.
Kävelen, kävelen, kävelen...
En edes tiedä monesko kierros on menossa. En välitä.
Jossain vaiheessa en enää näe mitään. Kyyneleet ovat sumentaneet katseeni.
Lopulta romahdan eteisen lattialle ja itken täysin hallitsemattomasti. Jään istumaan eteiseen, en jaksa nousta moneen tuntiin.
Olen yksin ja tunnen itseni täysin turhaksi.
Olen ilmaa, ihmiset kävelevät lävitseni, puhuvat ylitseni.
Ajatukseni pelottavat minua. En uskalla enää olla itseni kanssa yksin.
Mutta miten pyytää ketään olemaan luonani, kun olen tällainen. Miten tällaista voi edes kertoa kenellekään. Enkä halua, että ihmiset näkevät minua tällaisena. Se olisi kamalaa.
Olen hukassa. Ketään ei oikeasti tunne minua, vaikka moni niin uskoo. Ketään ei tiedä mitä tapahtuu, millaisia ajatuksia minulla on, millainen oikeasti olen.
Koko elämäni on vain yhtä suurta salaisuutta.
 |
| Liian monta... |
Osaan peittää kyyneleet, loihtia tilalle hymyn ja vastata pirteästi kysymyksiin.
Olen yrittänyt kertoa ihmisille, olen halunnut ottaa apua vastaan. Saada paremman elämän.
Minua ei olla otettu vakavasti. Ei koskaan.
Ihmiset eivät halua uskoa että minulla olisi ongelmia, olenhan iloinen, kiltti ja hyvän elämän omistava tyttö. Kaikki on ulkopuolisen silmissä niin kaunista ja täydellistä.
Olen itkien pyytänyt apua, olen kerännyt rohkeuteni ja kertonut pahasta olostani.
Halunnut tukea ja lohtua.
Minua taputetaan vain selkään ja sanotaan kaiken olevan hyvin.
En saisi valittaa. Olla hankala.
Olen surullinen, suuni hymyilee, silmäni eivät.
Ulkoisesti olen vahva ja iloinen, sisältä täysin hajalla ja hukassa.
Mikään ei tunnu miltään, elämä on turruttanut tunteeni.
Jokin tässä maailmassa yrittää viedä elämäniloni,
ehkä joku tarvitsee sitä enemmän kuin minä, olen mitätön.
Miksi olen aina se, jonka on pakko jaksaa?
Joka kerta minun täytyisi olla vahva.
En enää pysty siihen.
En jaksa taistella elämästä, ja se saa minut
vieläkin surullisemmaksi.
http://www.youtube.com/watch?v=ZP5mXvfRepo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit muistuttavat, että edes joku välittää ♥