Lintu

Yritän olla rohkea, yritän olla vahva. En päästä irti vaan pidän kiinni, tiukasti. Otan askeleen eteenpäin, mutta valun takaisin. Syvemmälle vaikken sitä myönnä. Taistelen, sillä minulla on vain tämä yksi elämä. Pieni ja hauras.

Ehkä puhallan pienen elon liekin tähän blogiini jonka meinasin jo haudata pois nukkuneen pappani mukana. Se on minulle liian rakas, se kantaa niin paljon. Kaiken sen mitä en yksin jaksa mukanani pitää.
Joten olen täällä jälleen, yritän työstää ajatuksiani sanoiksi. Yritän vielä.

"Jos lintu oisin
lentäisin
Yli tän kapisen kylän
pois täältä kiitäisin
Tuuli tarttuis siipiin
siinä lepäisin vaan
Heräisin
siniseen

Vain minä ja tuuli
jos lintu oisin
Voisimme olla
vain minä ja tuuli

Kun täällä kukaan ei nää
Ei nää eikä kuule
Jos päästä vois pois
Jos lentää vois"
-Yona-

https://youtu.be/hnv4SDouh2Q

Anteeksi

Äiti halaa minua joka ilta lujempaa. Suukottaa poskelle ja silittää selkää. Voi äiti... anna anteeksi, olen niin pahoillani etten voi olla enää se mitä joskus olin, että työnnän sinua pois, kun en halua satuttaa.  Olen pahoillani etten ole enää se pieni tyttö helmoissasi, kun juoksin perääsi ja tartuin käteen etten hukkunut ihmisvilinään. Olin niin pieni, valokuvassa litistettynä isän ja veljen väliin. Turvaan.

Anna anteeksi isä että niin monet kerrat olen huutanut sinulle, että suutus päissäni revin isänpäiväkortin ja heitin palaset sängylle. Anna anteeksi, etten ole enää se pieni tyttö jota kannoit vahvoilla olkapäilläsi, kun tuntemattomat silittivät päätä ja sanoivat "olet isän tyttö" ja olin ylpeä.

Olen pahoillani rakas veljeni, etten pidä enää yhteyttä, etten saa aikaiseksi soittaa sinulle. Olen pahoillani etten ole enää se sama pikkusisko kuin joskus olin. Usko tai älä mutta kaipaan sitä.

Olen pahoillani te rakkaat ystäväni jotka olette pysyneet rinnallani kaikki nämä vuodet. Olen pahoillani etten jaksa pitää yhteyttä tai sopia tapaamisia. Olen pahoillani että niin monta kertaa perun näkemisen vain kun en pysty poistua kotoa.

Olen niin pahoillani aiheuttamastani huolesta, hiljaiselostani, salaisuuksistani, valheistani, pahoista sanoistani ja teoistani. Olen niin kovin pahoillani... vain kyyneleet poskillani voivat näyttää sen tuskan mitä tunnen sisälläni, vain musiikki jota teille laitan kuultavaksi, kun sanat eivät löydä tietään ulos. Kun en saa niitä sanotuksi. Ainoa mitä voin sanoa on anteeksi ja sekin pyyhkiytyy vain tuulen mukana pois. Ei yllä luoksenne.. Antakaa anteeksi.

Ehkä raikkaitteni vuoksi minun pitäisi nostaa itseni taas ylös täältä pohjalta, mutta se on niin kovin vaikeaa... en enää tiedä mihin suuntaan kääntyä tai mitä tehdä. Olen syvemmällä kuin koskaan ja se pelottaa. Mitä jos en löydä pinnalle enää?

Yhden narun varassa

Blogi uiskentelee kanssani aivan pohjamudissa... pahoittelen näitä masentuneen mieleni ajatuksia, toivon etten satuta niillä ketään.

Nukahdan paniikin laannuttua ahdistuksen uuvuttamana, mutta herään muutaman levottoman nukutun tunnin jälkeen uudelleen paniikin tunteeseen. Katson kelloa, vähän vajaa viisi aamulla, en voi nousta vielä ylös.

Olin onnellinen kerran, nyt se kaikki on poissa.

"I know that someday you'll be sleeping, Darling,
likely dreaming off the pain.
I hope you'll hear me in the streetlight's humming,
softly breathing out your name.
I know that even with the seams stitched tightly,
darling scars will remain.
I say we scrape them from each other,
darling, and let them wash off in the rain.
And when they run into the river,
oh no, let the water not complain.
I swear that even with the distance,
slowly wearing at your name,
Your hands still catch the light the right way and
Our hearts still beat the same."

-nobody not even the rain-

Hämmennyin miten postaus taukoni aikana lukijoihin ilmestyi usea uusi nimi. Vaikken pitkään aikaan saanut aikaiseksi yhtäkään tekstiä lukijoiden määrä kasvoi. Toivottavasti en vain säikytä ketään pois.. halusin vain sanoa hei ja tervetuloa. Kun salaisuuteni verkko kasvaa, ikuisesti.

Tiedostan varsin hyvin että ajatukseni eivät ole terveitä. Sairaat ajatukset, sairas mieli. Havittelen mahdotonta ja kuljen narun mukana räsynukkena. Ei en valita, elämä on mukavaa yhdessä sairaiden ajatusten, syömishäiriön, kivun, ahdistuksen, onnistumisen tunteen, vihan ja haaveiden kanssa.
Niin.. onko ainoa haaveeni elämääni varten tavoitella laihuutta, kauneutta, ihon alta pilkistäviä luita ja keveyden tunnetta. Ehkä. Minulla ei ole muutakaan, joten pidän haaveestani kynsin ja hampain kiinni. En päästä irti, en luovuta kivulle, en ikinä. Koko elämä panttina, yhden narun varassa. Enkä pelkää, en enää.

Olen vihainen, kuljen äitini mukana kaupassa kärryä työntäen. Tekisi mieli viskoa paketit takaisin hyllyihin, pitkin lattioita, huutaa etten halua, en pysty. Tavanomaisista asioista on tullut niin vaikeita, kun ajatukset kiertävät jossain aivan muualla. Haluaisin kaatua lattialle ja katsoa mitä tapahtuu. Haluan viedä itseni äärimmilleen, katsoa miten pitkään jaksan. Milloin mieli horjuu liikaa, saa kaiken sumenemaan ympäriltä pois. Leikin elämälläni, piilosilla ja hippaa. Katson milloin en saa sitä enää kiinni, milloin en löydä sitä enää. Vilkutan vain kaukaa ja kuiskaan hei hei.

See you tomorrow

"When you were young, you never thought you'd die,
Found that you could but too scared to try,
You looked in the mirror and you said goodbye,
Climb to the roof to see if you could fly.

So if I survive, then I'll see you tomorrow, yeah, I'll see you tomorrow.

I wish that I could fly, way up in the sky,
Like a bird so high,
Oh I might just try,
I wish that I could fly, way up in the sky,
Like a bird so high,
Oh I might just try,
Oh I might just try."

https://youtu.be/lP077RitNAc

Ei ole sanottavaa, on vain ajatuksia joita ei saa sanoiksi, joita ei uskalla tehdä todeksi.

Yritän vain pitää itseni koossa.. ihan todella yritän. Kun murenen, katson itseäni peilistä ja näen palasten lipuvan otteestani, en saa niistä enää kiinni. Olen pieni... niin pieni. Pelkään. Ja kaiken alle peittyy vain pyyntö "pelastakaa minut"

Oma pieni maailma

En tiedä miksi elän, en löydä sille tarkoitusta tai syytä. Haaveet opinnoista, ammatista, ehkä omasta perheestä ja pienestä omakotitalosta ovat muuttuneet mitään sanomattomiksi. En havittele niitä enää. Opiskelen, mutten tiedä miksi sillä pelkään ettei minusta koskaan ole tekemään töitä, mitä haluan, mitä pystyn. Tahdoin auttaa muita mutta miten enää voisin kun en osaa auttaa enää edes itseäni.
Haaveeni eivät kannattele minua enää, olen kadottanut otteeni niistä.

Maailma on kaunis. Kuljen tietä pitkin keskellä yötä ja tuijotan taivaalle. Kuu loistaa pilvien välistä, on lämmin. Rakastan luontoa yli kaiken. Saatan lähteä ulos kävelemään vaikka keskellä yötä jos siltä tuntuu, se on pakokeino pahasta olosta. On rauhallista, vain yön yksinäiset kulkijat ovat liikkeellä enkä minä pelkää. Itken kyyneleeni enkä pyyhi niitä pois. Katse kohtaa toisen, myös surusilmät ja alaspäin painuneet suupielet. Ahdistus painaa rintaa, iskee puukon keuhkoihin ja saa minut itkemään lujempaa. Yö on masentuneiden aikaa, olen huomannut sen. Kuljen enkä osaa pysähtyä, en ennenkuin aika on täysi.

Kaunis maailma, jossa tapahtuu niin paljon pahaa. Saako se minut pysymään täällä?

Ajatukset harhailevat. Kaikki painuu taka-alalle, näen ympäristön sumeana ja ihmiset vain hahmoina kaukaisuudessa. Äänet hiljenevät kun omat ajatukset ottavat vallan. Ne kietovat sisäänsä eivätkä päästä irti. Havahdun kun äiti tökkää kylkeen ja naurahtaa että olen omissa maailmoissani. Niin, oma pieni maailma.

Pysäytän pyörän junaradan varteen. Asemaa ei näy lähimaillakaan, vain junarataa loputtomiin molemmissa suunnissa. Lupiinit kukkivat ja kuuma aurinko polttaa niskaa. Kysyn isältä kulkeeko kiskoilla vielä juna, hän vastaa myöntävästi. Ajattelen kuinka helppoa olisi vain kävellä raiteilla, jättäytyä suoraan alle. Radan ja minun välissä ei ole mitään.. vain tieto siitä, etten kykenisi tekemään mitään sellaista. Vaikka ajatukset kuolemasta ovat rauhallisia, helpottavia.
Olisin itsekäs, sillä se satuttaisi liian monia, vaikka ainoa jota halaun satuttaa, on minä itse.

Toivon vain että voisin kääntää ajatukseni pois päältä. En tiedä mistä nämä ajatukset, lohduttomat, masentuneet ajatukset ovat tulleet jälleen.. Ne pelottavat minua. Tahdon vain olla turvassa, rauhassa. Pyydän, älkää kiintykö minuun, älkää jättäkö minulle paikkaa sydämmessänne tai uhratko minulle ajatuksia. Satutan jokaista kuitenkin. Antakaa minun olla, antakaa minun mennä...

Minkä tähden

Veli halaa minua monen kuukauden jälkeen. Sanoo kuinka olen niin kovin pieni. Päästää irti, katsoo minuun ja sanoo"laiheliini". Olen ollut aina pieni, veljeäni huomattavasti lyhyempi, mutta koskaan hän ei ole sanonut minun olevan laiha. En tiedä mitä pitäisi ajatella, hämmennyin vain kovasti sillä en odottanut mitään tällaista. Kummallisinta on etten itse huomaa minkäänlaista eroa kropassani... tai omissa silmissä peilin heijastama kuva laajenee joka kerta. En oikeastaa  enää voi katsoa peiliin, suihkussa käyminen on valtavan ahdistuksen takana.
Äiti odottaa jo ovella sillä lupauduin mukaan ruokakauppaan, vaikka vihaan käydä siellä. Hän hoputtaa minua mutta piillottelen vaatekaapin oven takana kyyneleet silmissä ja vihan tunne rinnassa. Mikään ei näytä hyvältä, en voi mennä ulos. Verhoan itseni isoon huppariin ja farkkuihin vaikka mittarin lukemat nousevat yli kahteen kymmeneen asteeseen.

"I can't let you keep going thinking
that you're not worthy of living
when your life means everything"

Ystäväni sanoi minulle näin... En osaa arvostaa elämääni, olen niin kovin hajalla ja hukassa. En nauti päivistä, en nauti aamun ensimmäisistä valon pilkahduksista ikkunassa tai hetkistä rakkaan perheeni kanssa.
Käyn ystäväni kanssa lenkillä, enkä tiedä miksi mutta nauran paljon, vaikka todellisuudessa haluaisin saada kerrottua kuinka hajalla olen ollut viimeiset kuukaudet. Haluaisin niin kovasti vain näyttää kuinka kyyneleet tahtovat tulla esiin, kertoa kuinka heikko olen. Olen tuntenut epätoivoa, se saa minut pelkäämään. Kun en jaksa nähdä tulevaisuutta, kun vain selviydyn päivästä seuraavaan.
On niin kovin vaikeaa löytää voimia taistella itseä vastaan.

"you need the help you're getting very sick"

Enkä siltikään osaa ymmärtää asioiden vakavuutta vaikka ystäväni sanoo sen minulle täysin vakavissaan. Ajattelen vain että minähän syön, aivan liikaakin sillä olen perheeni kanssa ja äiti pitää huolen etten vain syö liian vähän... Enkä voi oksentaakkaan kun muut ovat kotona. Silti kun ovi painuu kiinni vanhempieni takana oksennan ulos kaiken, vaikka syömisestä olisi jo aikaa.
Yksin ollessa sh oireet vain ottavat minusta täyden vallan enkä voi sille mitään..

Tärisen ja tunnen kuinka sydän takoo rinnassa.
Pelkään että menetän tajuntani,
tai sydämeni ei kestä.
Ja samaan aikaan pieni ääni toivoo sitä.
Ettei tarvitsisi jaksaa enää,
taistelua itseä vastaan.
Vuosi toisensa perään vain vihaan itseäni.
Enemmän ja enemmän.
Mutten voi lähteä, en vielä pitkään aikaan.
Ja se tuntuu lohduttomalta.
Niin surulliselta.
Olen pahoillani, että olen niin loppu.

"To keep trying, when things feel unbearable...it's the ultimate mark of bravery and strength"

Pieni liekki

Tartu minuun, keinuta hiljaa.
Tahdon pois, anon katseellani pääsyä turvaan.
Tuuli pyyhkii kyyneleeni pois.
Maailma ei halua antaa minun olla heikko.
Näyttää kuinka minuun sattuu.
Jokainen henkäys, jokainen kosketus
tekee kipeää
jättää jälkiä.

Leikkaan hiukseni, tahdon olla joku muu kuin olen nyt. En tahdo olla näin hajalla, palasina ja vailla voimia elää. Voisin muuttaa pois jonnekkin kauas, missä ketään ei tuntisi minua, ei vaatisi tai odottaisi minulta mitään. Pakottaisi tiettyyn muottiin ja olemaan jotain mitä en ole. Vahva.

Olen pitänyt hiljaiseloa pitkään vaikka kaipaan blogiani hurjan paljon. En ole uskaltanut kirjoittaa ja harkitsin pitkään että lopetan kirjoittamisen kokonaan, mutta tajusin että tämä blogi on minulle liian tärkeä. Onhan se ollut jo puolentoista vuoden ajan ainoa paikka johon voin purkaa ajatukseni, sen mitä todella tunnen. Saattaa olla että vaihdan blogini jossain vaiheessa ei julkiseksi, vain kutsutuille lukijoille avoimeksi, mutta se on pohdinnan alla  vielä. Tunnen itseni niin hauraaksi kun ketä vain voi päästä mieleni sisälle tekstieni kautta. Se on pelottavaa.

Olen vanhempieni luona nyt pidemmän aikaa. Kuvittelin että asiat voisivat olla paremmin täällä. Joka kerta kotiin tullessani toivon sitä aivan todella, vaikka tiedän että totuus on jotain aivan muuta. Etteivät asiat helpotu paikkaa vaihtamalla. Täällä asiat ovat vaikeampia kun joudun peittämään kaiken, asiat patoutuvat sisälle ja voin pahoin. Itken yöt ja nukun huonosti.

Tämä itseinho ja paha olo ovat musertavia, ne kietovat sisäänsä tiukasti, eivät anna hengittää. En osaa enää tehdä muuta kuin satuttaa itseäni. Isken nyrkin reiteen, vatsaan, loputtomia kertoja kunnes olen turta, riistän itseltäni kaiken.

Kuljen kotona kädet paljaina. Punoittavat ja haalistuneet arvet kulkevat ihollani, minusta ne ovat kauniita. En jaksa enää välittää vaikka vanhempani näkisivät ne. Varmasti ovatkin jo nähneet, mutta ketään ei sano mitään. Kaikki on vain hyvin.
Äiti halaa ja silittää selkääni hitaasti. Jännityn sillä tiedän että hän tuntee selkärankani nikamat, kylkiluuni käsiensä alla. Suukko otsalle, äiti hakee katsettani mutta käännän sen pois. Ketään ei saa nähdä sisimpääni sillä se satuttaa. Kun pieni liekki, elämäni liekki hiipuu hitaasti ja sammuu pois.

Mihin enää jatkaa?

Minulla piti olla poliaika. Yritin perua, mutten onnistunut. Minulle sanottiin, että soita uudelleen perjantaina aamulla ennen aikaa. En soittanut, kun en saanut itseäni sängystä ylös. Odotin, että hoitaja olisi soittanut minulle kun en ilmestynyt paikalle. Nyt minulla ei ole uutta aikaa, ei ole mitään. Vain tyhjiö, pelko ja viha. Vedin mahdollisuuteni viemäristä alas. En osaa tehdä asialle mitään, en uskalla. Sanon vain itselleni, etten tarvitse sitä. Pärjään... pärjään.

Kyynel vierähtää poskelle. Romahdan yhä uudelleen ja uudelleen.
Jalat pettää alta kun silmät sumenevat kyyneleistä ja paha vavisuttaa koko kehoa. Nyyhkytän suihkun alla ja yritän tärisevin käsin rikkoa sheiveriä voidakseni värjätä virtaavan veden punaisella.
En ole aikoihin saanut vastaavia itkukohtauksia, jotka vievät viimeisetkin voiman rippeet mukanaan. Ne tekevät olon niin tyhjäksi.

Makaan sängyllä kasvot käsiin peitettynä.
Toistan hiljaa tyhjille seinille "auttakaa minua, auttakaa".
Voisiko joku ottaa ja päästää minut pois tästä tuskasta.
En jaksa sitä enää.

Kaupassa heitän paketin toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Tekisi mieli paiskata kori lattialle ja juosta ulos. En kestä sitä jatkuvaa ajatustulvaa joka pyörii mielessä. En saa selvää yhdestäkään ajatuksesta, ne huutavat kilpaa ja satuttavat. Olen kuin kuplassa. Törmäilen ihmisiin ja saan vihaisia katseita osakseni.
Vastaantuleva katsoo minua pitkään. Pyydän mielessäni anteeksi rumaa ulkomuotoani. En tahdo pilata kenenkään päivää. Painan katseeni maahan ja kierrän kotiin pidempää reittiä, vaikka jalat tärisevät ja silmissä sumenee. Olen viime päivinä kävellyt loputtoman määrän askelia. En jaksa enää.

Syömishäiriö oireilu pahenee jatkuvasti enkä tiedä miten pitkälle tämän kaiken voi vielä viedä. Pelkään. Kun lihaksissa ei ole voimaa ja kääriydyn paksuun huppariin ja villasukkiin vaikka ulkona on lämmin. Minun on kylmä. Rinnassa kalvaa kylmä tunne, joka saa minut voimaan pahoin.
Ihan todella pelkään missä vaiheessa kroppa ei enää kestä tätä kaikkea. Romahdan lattialle kun sydän hakkaa rinnasta läpi. Nousen ylös ja tukeudun pöytään kun päästä heittää. Oksentelu on lähtenyt käsistä ja tiedän että aiheutan tällä kaikella vielä pysyviä vaurioita kehooni, ellen ole jo aiheuttanut. Silti mikään ei saa minua lopettamaan. Sillä en pysty siihen enää. Minusta ei ole siihen enää yksin, tiedän ja myönnän sen. Pyydän apua, mutta silti työnnän kaikkia vain kauemmas enkä päästä ketään lähelle.

En tiedä miten tästä voi enää jatkaa, milloin tämä kaikki tuska päättyy. Milloin saan onneni takaisin. Katson itseäni peiliin ja itken. En tiedä milloin kaikki lähti näin pahasti käsistä. Milloin kaikki kääntyi näin päälaelleen ja sairastutti minut. Miksi ja miten? Kysymyksiä, joihin ketään ei halua vastata.

If these wings could fly

Jostain pilkistää valoa, hymyilen ja se tuntuu ihmeelliseltä.
Kuljen tietä pitkin kuulokkeet korvillani ja aurinkolasit silmillä, jollain tapaa kevyt olo kietoo minut sisäänsä. Se pahin synkkyys ja pimeys on häipynyt onnekseni taas johonkin piiloonsa. Vihdoin saan taas hengittää edes hieman. On ollut niin kovin vaikeaa jo liian pitkän aikaa, mutta nyt tuntuu kuin olisin herännyt uudelleen, näen värejä ja osaan taas hieman jo hymyillä. En osaa kuvata tunnetta joka kesti taas pidempään kun aikaisemmin, syvä masennus, apatia, tunnottomuus. Kaikki se piti minua otteessaan ja eristi maailmasta. En saanut tehtyä yhtään mitään ja nyt tekemättömien töiden lista on loppumaton. Silti en jaksa stressata asiaa nyt, työnnän listan sivuun ja yritän sopia opettajien kanssa, että saisin suorittaa joitain kursseja vasta ensi vuonna. Nyt yritän vain pitää itseni pinnalla.

Mikä minua vaivaa? Kysyn sitä toistuvasti itseltäni, vaikka tiedän tarkalleen mikä on suurin ongelmani, tiedän mikä hallitsee elämääni tällä hetkellä kokonaisvaltaisesti. Siirryn ongelmasta toiseen, ne limittyvät toisiinsa, pahenevat vuorotellen. Syömishäiriö. Se kirottu sana. Asia jota en tahdo myöntää tai sanoa ääneen. Kun sanat takertuvat kurkkuun ja polttelevat siellä. Tekevät olon kamalaksi, syyllistävät. Paperilla lukee vain määrittämätön syömishäiriö. Toisin sanoen EDNOS. En tiedä miksi täytyy käydä läpi kaikki vaihtoehdot. Täytyykö olla niin vaikea. Täytyykö ajaa itsensä aivan äärimmilleen niin, ettei jaksa nousta rappuja enää ylös kotiin. Hetkittäin syön liikaa, oksennan, paastoan, liikun, rajoitan kalorimäärät olemattomiin. Ja kierre jatkuu kokoajan. Ystävä sanoo, että on huolissaan. Teen kuulemma vain hidasta kuolemaa. Enkä jaksa ymmärtää, sillä en osaa enää lopettaa. Enkä tahdo tästä eroon, ennen kuin olen riittävän pieni, ennen kuin olen tarpeeksi...

Ahdistus ja viha itseä kohtaan kasvaa hetkittäin sietämättömäksi. Nyrkin iskut osuvat ympäri kehoa, ihoon ilmestyy uusia jälkiä. Sorrun vanhoihin tapoihin sietääkseni ahdistusta, vaikka tein kovan työn jo kerran päästäkseni niistä eroon. Kuinka helposti kaikki se työ romuttuu ja menee hukkaan. Miksi...? Ihan todella tahdon tästä taas eroon. Pakko. En voi purkaa kaikkea tätä itseeni, en vain yksinkertaisesti saa tehdä niin. Olen itsetuhoinen, mutten tahdo kuolla. Miksi se on niin väärin, miksi se on niin vaikeaa.

Tiedostan varsin hyvin, että olen aiheuttanut jo tuhoa keholleni. Koko kroppa on aivan sekaisin. Palelen jatkuvasti, päästä huippaa ja tarraan kaiteeseen, etten kaatuisi. Lihaksissa ei ole voimaa, mutta silti teen loputtomat määrät lihaskunto liikkeitä. Ja vain, koska se on pakko. Mummi halaa ja kuiskaa korvaan, että muistaisin syödä. Hän soittelee viikoittain ja varmistaa, että olen syönyt jotain. Salaisuuksia toistensa perään. Jokainen päivä on taistelu, jokainen päivä käännän katseen pois peilistä ja jäljelle jää vain kyynel.

Minua pyydettiin kahville. Hetken olin mielettömän onnellinen, ajattelin, että voin kelvata ja olla riittävä jollekin. Hetkessä mieleen kuitenkin työntyy ajatus kuinka ketään haluaisi tapailla ihmistä, joka ei osaa syödä normaalisti ja jolla on itse aiheutettuja arpia. En uskalla suhteeseen. Pilaisin jälleen kaiken. En tahdo satuttaa ketään tällä kaikella, sillä nyt en osaa tehdä muuta kuin satuttaa itseäni ja ajatella itsekkäästi vain omaa napaani ja vyötäröäni, joka omissa silmissä kasvaa kokoajan. En osaa lopettaa, en uskalla päästää irti. En muista millaista oli ennen, en tiedä mitä voisi olla, mitä olisin. Minulla on ollut melkein kolmen viikon tauko polikäynneistä, koska hoitajalla ei ollut vapaita aikoja. Minulla piti olla aika kerran viikossa. Tästä ei ollut puhetta. En osannut käsittää asiaa ja romahdin, tajusin, etten tiedä miten pärjään enää ilman säännöllistä tukea. Tämänkin viikon ajan joudun siirtämään, joten taukoa tulee vielä lisää. Tiedän nyt, että selviän yksin, kompuroin paljon, mutta pärjään. Ajattelen, etten haluaisi mennä polille enää, mutta samaan aikaan tiedän, ettei olisi viisasta lopettaa käyntejä nyt. Ehkä tämä kaikki helpottaa vielä joskus. Ehkä opin elämään vielä ilman että satutan itseäni jatkuvasti. Ei kai se voi olla niin vaikeaa.


Hoitaja katsoi mua niin surullisesti, kun sanoin näin hänelle... Ei varmaan olisi pitänyt. Anteeksi.

Taukoa

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Taitaa olla parasta, että laitan blogin hetkeksi ainakin tauolle. Tuntuu, että mielessä on niin paljon asiaa, mutta en voi kirjoittaa mitään niistä tänne. En voi kirjoittaa enää kaikkea sitä mitä tunnen tai ajattelen tällä hetkellä. En voi kirjoittaa siitä mitä käyn läpi tai koen. En halua satuttaa ketään teksteilläni tai aiheuttaa pahaa mieltä tai pahimmassa tapauksessa yllyttää muita asioihin, jotka vain aiheuttavat pahaa.

Ehkä kirjoitan jo hetken päästä uudelleen, ehkä en. Tällä hetkellä vain oma elämä kiertää samaa kehää enkä osaa päästää irti. Enkä välttämättä edes halua, en tiedä. Kuitenkin taitaa olla parasta, että en pura ajatuksiani tällä hetkellä tänne.

"-Yritin tarttua heinänkorsiin. Jos sitä tekee tarpeeksi kauan, saa lopulta otteen jostakin, mikä ainakin panee jatkamaan eteenpäin. Minulla ei ollut enää mitään, mitä olisin ymmärtänyt tai mihin olisin voinut uskoa. Silloinen tilanteeni ei ole lainkaan harvinainen. Ammattiauttajat kysyvät: Mitä sinä teit ennen syömishäiriötä? Millainen sinä olit aiemmin? Ja minä vain tuijotan heitä, koska en pysty muistamaan aiempaa, eikä sana"sinä" merkitse minulle mitään."
-Marya Hornbacher-

En tiedä kauanko pidän hiljaiseloa, mutta palaan kun kykenen kirjoittamaan taas niin kuin ennen. Kirjoitan, kun saan aikaan tekstiä, jota uskallan taas julkaista.

Ehkä vielä joskus pääsen tästä kierteestä pois. Pitäkää huoli itsestänne, sillä olette arvokkaita, jokainen <3

Pelkkä ihminen
https://www.youtube.com/watch?v=CMRh04dl16Y

Täällä vielä

En oikeastaan tunne yhtään mitään. Kadotin kyyneleeni jälleen.
Silti löydän itseni kahdelta yöllä pieneltä kippuralta poskillani nämä kyyneleet.
Ne valitsevat hetkensä itse.

Vihaan itseäni niin paljon. En ymmärrä, miksi olen niin paljon huonompi kuin muut?

Kaikki on sumussa,
kaikki on lukittujen ovien takana,
liian kaukana minusta.
Jokainen askel on raskas,
jaloissa ei ole voimaa.
Vain hento tuuli työntää eteenpäin,
mutta sekin hiipuu vähitellen.
Ja minä kaadun,
kun en pysty enää.
Kuiskaan vain hiljaa "auta",
muttei se ota enää ilmaa alleen,
vaan jää päälleni roikkumaan.
Ja peittää alleen.

En osaa enää kirjoittaa, en tiedä mitä sanoa.
Tulin vain kai ilmoittamaan, että olen täällä vielä.
Pysykää ihanat vahvoina <3
Minäkin yritän.

Surullisia keijuja

päivä kääntyy iltaan. Naapuritalojen valot sammuu yksitellen. Maailma pimenee ja minäkin sammutan valon ettei ketään huomaa, että valvon vielä. Sydän takoo rinnassa ja ajatukset risteilevät edestakaisin. Suljen silmät, päässä huippaa. Kuiskaukset mielessä yltyvät huudoiksi, tuntuu että pää hajoaa, enkä pääse niistä irti. En ennen kuin tottelen. Teen niinkuin käsketään.
Jostain kumpuaa paha olo, joka sekoittaa pään. Mieleen hiipii aivan hiljaa vanhat ajatukset, väärät tavat toimia. Kun ihoon ilmestyy uusia jälkiä, kun paha ei enää pääse muuten kehosta pois. Taas on jotain, mikä haalistuu ajan kanssa, häipyy historiaan, mutta jää ikuisesti iholle muistuttamaan.

En tiedä enää, mistä ajatukset tulee.
Pelkään.
Ja mietin, miksei voida ymmärtää.

" Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin
että vastatuulessakin lentää jaksaisi
Kovat oli ajat ollu hällä takana
mut kuka uskois et on olemassa
surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran
murheistaan
Fauni hymähti, ei ottanut tosissaan
Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?
Vakavasti otti vasta kun tuo pieni keiju
nukkui pois."

http://youtu.be/gVppceNO7uE

Pelkään, että putoan

Onko fyysiset vaivat ja viat hyväksyttävimpiä kuin mielenterveysongelmat?
Ajattelen usein kuinka paljon helpompaa olisi vaikka murtaa jalka ja saada tukea läheisiltä. Kuinka paljon helpompaa olisi kärsiä jostain fyysisestä sairaudesta ja syödä siihen lääkkeitä, kuin kärsiä mielenterveysongelmista. Ne eivät näy päällepäin. Niitä ei voi todistaa tai selittää. On niin helppoa olla uskomatta, ottamatta todesta ja työntää pois mielestä käden huitaisulla. En halua olla sairas, en halua kärsiä ja voida huonosti. Silti liian usein toivon, että kroppa todella pettäisi. Ei vain ilmoittelisi uupumuksesta erilaisin vaivoin, vaan todella pettäisi. Jalat meinaavat pettää alta kävellessä, mutta ne jaksavat silti yhä kantaa eteenpäin. Mielessäni toivon pyörtyväni ja kaatuvani maahan. Tahdon luovuttaa vastuun muille. Voin odottaa maassa tajunnan tuolla puolen ihmistä joka jaksaa auttaa. Voisin herätä sairaalassa ja näyttää heikkouteni. Mutten voi, sillä minua ei vaivaa mikään. Ei niin kauan, kun mikään ei näy päällepäin.

Lääkäri hokee uudelleen samoja asioita kuin viimeksi. Sanoo, etten ole silmiinpistävän laiha. Mainitsee sanan bulimia. Se särähtää korvaani pahasti. Pakko ryhdistäytyä.
Toinen asia, joka jää kumisemaan pääni sisälle on lääkkeet. Lääkäri sanoo, että niistä voisi olla minulle apua, että voisin kokeilla SSRI-lääkkeitä. Helpottaisivat ehkä oksenteluani. Sanoin, etten tahdo, en vielä ainakaan. Lääkkeiden lisäksi minulla olisi mahdollisuus kuulemma myös kelan tukemaan terapiaan.
Mitä olisin, jos söisin lääkkeitä. En tahdo menettää viimeisiä tunteitani, joita niin kaipaan ja havittelen. Tahdon tuntea, en turruttaa itseäni lisää lääkkeillä. Silti toisaalta ajattelen, että mitä väliä. Voisin syödä lääkkeitä, ehkä ne olisivat turva tai turmio. Aivan sama.

Huojun tuulessa ja hukun sateen pisaroihin.

Soimauksia itseä kohtaan, kun ei koskaan tee tarpeeksi. Painan kasvot käsiin, kun en jaksa enää. Pelkään itseäni. En tahdo tehdä mitään peruuttamatonta, en ihan todella tahdo kuolla. En  tiedä olenko itsekäs, kun kaipaan niin kovasti huomiota. Kun kaipaan niin kovasti jotain, joka antaisi minun olla se mitä olen. 

Äiti halaa, eikä päästä irti,

enkä minäkään päästä,

ikinä.

 Koko elämäni olen vain miellyttänyt muita, enkä siltikään ollut riittävä. Minulta kiellettiin tunteet, joita ei saanut ulospäin näyttää. Olin hiljainen, annoin muille tilaa. En ymmärtänyt miksi sain päälleni pahoja sanoja, vaikken koskaan tehnyt pahaa. Peitin itseni muiden vaatimusten alle. Näytin vain sen, mitä minulta odotettiin. Iloa ja hyvää käytöstä. Peitin kasvoni häpeään, kun pelkäsin, että muut nauraa. Jossain vaiheessa en uskaltanut enää olla sivuttain kehenkään, sillä pelkäsin ivailua tai naurua. Peitin kasvoni hiuksilla tai kädelläni. Kadotin hymyni, joka ennen hehkui koko kasvoillani. Hymyilin suu kiinni, ettei kellään ollut syytä nauraa. Kestin töytäisyt, ohittelut, ivan ja naurut. Pelkäsin, mutta kestin. Jokainen pieni asia on kaikessa hiljaisuudessaan silti vaikuttanut minuun syvästi. Minusta tuli todella epävarma lapsi. En enää tiennyt mitä voin tehdä ja mitä en. Kaipasin vain hyväksyntää ja tukeuduin aikuisiin, jotka eivät ymmärtäneet mitä kaipaan. Minut leimattiin liian uteliaaksi ja työnnettiin pois. Vaikka vain kaipasin läheisyyttä, kun olin niin yksin. Päiväkodissa jo tukeuduin veljeeni, mutta alakoulussa en enää voinut tehdä niin, koska veli ei halunnut minua enää mukaan. Lukitsi oven taa, kun olin riesana vieressä. En sano etteikö minulla olisi ollut ystäviä. Oli, aina. Mutta minulla oli myös kiusaajia ja yksinäisiä hetkiä. Koko ikäni olen kokenut, etten ole koskaan riittävä, enkä tiedä miksi. Olen vain kadottanut otteen itsestäni. Se lipui käsistäni jo kauan sitten.

Pieni kuuntelee pahoja sanoja omassa huoneessaan
 suojautuen pimeään.
Hän ei tiedä enää onko yö vai aamu.
Saako jo nousta, vai pitääkö nukkua.
Vaikkei pieni uskalla enää sulkea silmiään,
sillä pelkää että putoaa.
Katoaa siihen onkaloon, joka ilmestyy uniin.
Joka nielee sisäänsä ja saa pienen katoamaan ikuisuuteen.

Tuntuu, etten uskalla kirjoittaa tännekään enää kaikkea mitä haluan. Sulkeudun lisää, kun en uskalla näyttää ulospäin sitä kipua mitä tunnen. En vain ihan todella välitä vaikka minuun sattuu, en vain tahdo satuttaa läheisiäni. En kestä sitä huolta jota aiheuttaisin. Leikittelen ajatuksilla, jotka ovat kiellettyjä. Kävelen sillalla ja pysähdyn nojaamaan kaiteeseen. Pohdin onko pudotus riittävä riistämään minut pois tästä maailmasta. Katson haalistuneita arpiani ja mietin uusia, syvempiä. Ajattelen kaikkea, mikä veisi minut ikuisuuteen. Paikkaan, joka on suljettuna minulta tänään ja vielä monena tulevana vuotena. Sillä tämä on maailma, jossa on pakko jaksaa.

Nukahdan, enkä tahdo nousta enää.

Katson itseäni silmiin, mutten näe mitään.

Kosketan itseäni mutta sormet lipuvat lävitseni.

Kurkotan kohti muita, mutten saa otetta kenestäkään.

Olen maailmassani aivan yksin.

Sillä ketään, ei tahdo nähdä tyttöä,

joka on niin loputtoman täynnä tyhjää.

En tahdo jaksaa enää, antakaa minun olla, pyydän. Antakaa minun levähtää, edes pieni hetki. Kun en jaksa enää kävellä vastatuulessa, tai nousta sateen alta. Pyydän. Antakaa vain olla.

Yksin

Pinnan alle turvaan

Askel on lohduttoman raskas, kun nousen jyrkkää mäkeä ylös puuskittaisessa tuulessa.
Sade kastelee, peittää kyyneleet alleen.
Koko keho tärisee ja jalkoja särkee jokaisella askeleella. Silti kiristän tahtia. Melkein juoksen tietä pitkin. Astun syvään lätäkköön, se kastelee kengät läpi ja roiskii vettä jo valmiiksi märille housuille.
Viha roihahtaa mielessä, soimauksia itseä kohtaan. En jaksanut nostaa edes jalkaa tarpeeksi hypätäkseni lätäkön yli.
Ovi naksahtaa jälleen takanani kiinni, kavahdan takaisin ovea vasten, kun kahden henkilön katse kohtaa omani. Painan katseen maahan ja suuntaan kauimmaiselle tuolille odottamaan.

Ensimmäisillä kerroilla vielä uskalsin kohdata hoitajan katseen puhuessani. Nyt en enää pysty siihen.
Painan katseen syliini, näen sivusilmällä kuinka katsot hermostuneesti täriseviä käsiäni. Pakotan ne pysymään paikoillaan. En saa olla niin hermostunut.
Tunnen kuinka pala nousee kurkkuun, nieleskelen ja yritän keskittyä hengittämiseen. Puhe puuroutuu enkä saa selvää mitä hoitaja sanoo. En uskalla katsoa kelloa, pelottaa että aika loppuu kesken. Joka viikko se loppuu liian pian, ja tuntuu raskaalta palata kotiin juuri kun paha olo on nostettu pintaan jostain syvältä sisimmästä. Paha jää rinnan päälle painavaksi taakaksi, joka ei tahdo hellittää otettaan.

"Koetko sä olevasi vielä kykeneväinen opiskelemaan?"

Puhutaan mun poissaoloista, joita on jo luvattoman paljon. Tuntuu niin vaikealta mennä kouluun enää. Voisin jättää opinnot kesken vaikka heti, mutten oikeasti voi tehdä niin. Pakotan itseni koululle edes muutamana päivänä viikossa, vaikka joka kerta olen puolessa välissä matkaa jo kääntymässä takaisin kotiin. Ahdistus kietoutuu ympärille ja saa minut voimaan pahoin. Tuntuu, että maa pettää alta, ihmiset ympärilläni jäävät jonnekin kauas, kun sukellan omaan maailmaani.
Hoitaja mainitsee sairasloman, jota lääkäri voisi minulle kirjoittaa. Hän sanoo myös, että voisin hyötyä päiväosastosta. En osaa sanoa mitään, se kaikki tuntuu niin kamalan kaukaiselta. Enhän minä ole siinä kunnossa, että tarvitsen jotain sellaista, enhän?

"Pieni katsoo ympärilleen,
kelluu veden pinnalla hiljaa. Tuskin koskettaa.
On niin kevyt ja pieni, sisältä aivan tyhjä.
Käsi laskeutuu vatsalle, laskee kylkiluita, yksi kerrallaan.
Pieni työntää pois luotaan ja sukeltaa pinnan alle turvaan.
Vesi nielee sisäänsä, kieputtaa, hajottaa.
Pieneen sattuu, silti suu kääntyy hymyyn.
Kipu, ystävä, joka kertoo että olen elossa.
Että olen yhä täällä."

Minuun sattuu niin, etten osaa kuvata sitä sanoiksi. Jokainen päivä on taistelu, ja tuntuu, että joka ikinen ilta häviän taistelun yhä uudelleen ja uudelleen.
"Kuinka paljon sinä ajattelet päivän aikana ruokaa?" 
"Kokoajan.."
Toistan mielessäni sanoja, kuuntelen mahani murinaa ja yritän olla ajattelematta ruokaa. Juon kupin kahvia ja katson kelloa. Aivan liian vähän.
Otan korista omenan, kuorin sen tarkoin ja pilkon pieniksi paloiksi. Vieläkin pienemmiksi.
Iltaan asti pärjään sillä. Pakko pärjätä. Soimaan itseäni, ajattelen, että keho pärjää aikaisemmin syömilläni ylimääräisillä kaloreilla. Miksi mahani silti huutaa lisää ruokaa.
Illalla menetän kontrollini kaikkeen. Syön ja oksennan kaiken ulos. Uudelleen ja uudelleen.
Itken väsymystäni, joka saa kehoni tärisemään ja jalat pettämään alta. Päätä ja kurkkua särkee. Olen oksentanut liikaa, liian kauan. En vain osaa lopettaa tätä kierrettä enää.
Pelottaa miten kauan tätä kaikkea voi vielä jatkua. En jaksa enää.

Hoitaja kysyy olenko itsetuhoinen. En vastaa mitään, mutta ajattelen että kaikki mitä teen, on itsetuhoista. En osaa enää muuta kuin satuttaa itseäni. En osaa enää elää.

"Hän laihtuu kahdeksan kiloa ja sanoo kymmenen, laihtuu kymmenen kiloa ja sanoo viisitoista, laihtuu viisitoista, sanoo kaksikymmentä, laihtuu kaksikymmentä kiloa ja kuolee. Hups. Ei hän tosiaan aikonut kuolla. Hän vain halusi nähdä, mitä tapahtuisi, miten pitkälle voisi mennä. Eikä sitten enää pystynyt katkaisemaan kierrettä..."
-Marya Hornbacher-

Surumieli

En ole kirjoittanut, vaikka olisin halunnut. Kirjoittaminen on aina ollut hurjan tärkeää minulle, se on henkireikä, joka auttaa saamaan edes jotain ulos. Ettei kaikki ole vain mun mieleni sisällä.
Tästä blogista on tullut mulle ihan tosi tärkeä. Täällä on kaikki se mitä en muualle uskalla purkaa tai mitä en uskalla kenellekään kertoa. Silti tännekin kirjoittaminen tuntuu välillä vaikealta. Se harmittaa.

Mitä mulle kuuluu? Niin.. mitä. En oikein tiedä. Ei kai kovin hyvää, jos oikein ajattelee.
Koko elämä vaan romahtaa ja minä jään sen kaiken alle. Valun hiljaa kauemmas muista, vilkutan ja kuiskaan vaan hiljaa ilmaan sanoja, joita ketään ei kuule. Sumu verhoaa minut sisäänsä, niin, etten näe ympärilleni. En näe missään turvaa, paikkaa johon mennä, jossa ei tarvitsisi pelätä. Olen aivan yksin, vaikka ympärilläni on valtava määrä ihmisiä. Hukun ihmismassaan, painun maata vasten ja annan ihmisten kävellä yli. En jaksa puolustautua.
"Olen kävellyt jo tunteja, yksikään vastaantulija ei ole vielä hymyillyt"
Ehkä ihmiset hymyilevät, mutten jaksa nähdä sitä, kun omat silmät täyttyvät kyynelistä ja sumentavat kasteen. Näen kaikkialla vain harmaata ja synkkää, vaikka aurinko paistaisi suoraan silmiin.

Jätän menemättä kouluun taas aivan liian usein nykyään. Tuntuu, ettei minusta ole opiskelemaan, olen kaikesta aivan pihalla ja jäänyt jo pahasti jälkeen. Palautuspäivät lähenevät enkä saa mitään aikaiseksi, rästejä kertyy muiden tehtävien päälle. Pitäisi uskaltaa puhua opettajallekin, miksi olen pois, mutten uskalla. En vain pysty. Pääsin kouluun, moni muu ei päässyt, enkä minä jaksa opiskella. Kuinka huono olenkaan..
Istun kalliolla metsän keskellä, katson alas joelle ja seuraan liikennettä. Kyyneleet virtaavat poskille pienestä ajatuksesta. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi, en ole koskaan ollut lintsaaja. Nyt kiskon itseni pakolla ylös sängystä, perun kimppakyydin koululle ja jään kotiin. Kun en kestä olla yksin kotona itseni kanssa, vedän lenkkikamat päälleni ja lähden useaksi tunniksi ulos. Päivät seuraavat toisiaan ja mietin, miten kaikki on palannut tähän jälleen. Masennuksen syövereihin. Milloin se mörkö pääsi minuun takaisin. Miten, miksi?

Ystävä pyytää etten työntäisi häntä pois. Etten jäisi niin kovin yksin ja jättäisi häntä ulkopuolelle. Hän tahtoo auttaa, pyytää sitä ihan todella. Silti otan etäisyyttä, olen liian hiljaa. Olen huono ystävä, kun en jaksa pitää yhteyttä. En uskalla.
Hoitaja sanoo, että on surullista kuinka en puhu ystävilleni, vaikka itse olen aina valmis kuuntelemaan vastaavasti muiden iloja ja murheita. Sanon, että tiedän kuinka tuskallista ja rankkaa on kantaa kaikkea sitä taakkaa omien asioiden päällä. Itsehän olen juuri romahtanut kaiken sen taakan alle, monen vuoden jälkeen. Kuiskaan hiljaa, etten tahdo sitä samaa tuskaa ystävilleni, en tahdo olla syy suruun tai huoleen. Se tuntuu väärältä.

Olen käynyt psyk. polilla nyt viikoittain. Olen puhunut, hieman. Nämä viimeiset viikot ovat olleet aivan hurjan rankkoja. Polikäynnin jälkeen olen aivan loppu, se vie kaikki voimani ja tämä vaikuttaa useisiin seuraaviinkin päiviin. On rankkaa opetella puhumaan, kun en ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Hoitajani on ihan mukava, onneksi. Olen puhunut jo hieman, enemmän kuin olisin itse koskaan uskonut. Olen pidätellyt kyyneleitäni, nieleskellyt sanoja ja keskittynyt hengittämään. Vielä kovin suodatettuna ja tarkoin pohdittuna päästän sanoja ulos. En uskalla vielä olla kovin avoin. Ja silti jo nyt tämä on aivan kamalan rankkaa. En katso silmiin, nyplään vain paidan helmaa tai sormiani, tuijotan seinällä olevaa rumaa taulua tai seuraan matossa olevia viivoja katseellani. Hiljaisina hetkinä vilkuilen varovasti hoitajaa, näen katseessa huolen.
"Oletko sinä masentunut", kysymys tulee aivan yht äkkiä. En tiedä, olenko minä. Eikö hoitajan pitäisi vastata siihen.
 Olen niin surumielinen, ankara itselleni ja kannatellut raskasta taakkaa yksin niin kovin kauan. Niin hoitaja sanoo ja minä vain kuuntelen, pyörryttää ja seinät kieppuvat ympärilläni.
Kävelen kotiin huojuvin askelin, en edes jaksa peitellä kyyneliäni. Tahdon vain kotiin.

Tänään postilaatikosta kolahti kirje, uusi aika psykiatrilleni. Ihmiselle, joka ensimmäisellä käynnillä sai minut epäilemään itseäni ja ajatuksiani aivan urakalla. Ahdistuin ja ajattelin, etten tahdo nähdä häntä enää. Nyt hoitajani on ilmeisesti puhunut minusta hänelle ja halunnut varata ajan.
Asiat menevät vauhdilla eteenpäin, ja minun tekisi mieli hypätä pois tämän kelkan kyydistä. Pakokauhun tunne valtaa mielen ja toivon vain että voisin olla terve. En halua käydä tätä kaikkea läpi, en pysty, en jaksa, en uskalla. Onko minun pakko? Toivon, että voisin ajatuksen voimalla muuttaa kaiken hyväksi.

Olen ajanut itseni aivan äärirajoille. Syömiset ovat aivan sekaisin, kroppa on aivan sekaisin, kaikki on sekaisin. Oksentelen edelleen päivittäin, vaikka joka kerta päätän, että lopetan. En vain osaa enää. En, vaikka kroppa kertoo, ettei se jaksa tätä enää. En edes uskalla ajatella mitä olen tehnyt itselleni, se kaikki on liian kamalaa.

"Someone left the door open
Who left me outside?
I’m bent, I’m not broken
Come live in my life
All the words left unspoken
Are the pages I write
On my knees, and I’m hoping
That someone holds me tonight
Hold me tonight"
-Outside-

En enää oikeastaan tiedä mitä tehdä. Monena iltana olen ollut aivan valmis ostamaan yöbussiin lipun ja matkustamaan vanhempieni luo. Tuntuu niin vaikealta olla yksin, vaikka toisaalta se on täysin oma valinta. On helpointa olla yksin, vaikka silloin kaikki paha tapahtuukin..
Tekee mieli mennä turvaan äidin luo, kertoa kuinka en jaksa enää, enkä pärjää yksin. Mutten voi tehdä niin.. en voi, vaikka haluaisin. Vaikka vain satutan itseäni jatkuvasti, tuntuu, etten ansaitsekaan muuta. Miten ihminen voi kadottaa kaiken tällä tavalla, miten maailma on niin julma, että antaa näihin tunteisiin edes mahdollisuuden. En tule koskaan ymmärtämään masennusta. Se on vain jotain niin julmaa, vihaan sitä. Vihaan itseäni. Vihaan tätä kaikkea.

Tämä saa minut itkemään, sillä se tuo äidin mieleen <3
https://www.youtube.com/watch?v=k66OtrX5YUo

Julman kaunis maailma

kaikki on niin hermoja raastavaa. Olen yksin kotona vanhempien luona. Koko viikonloppu on ollut aiva kamala. Ajatukset, itseinho, jatkuva kierre, ahdistus... kaikki paha kiertyy tän viikonlopun ja mun ympärille.
Kaapit on täynnä ruokaa, omassa kodissani niin ei ole koskaan. Mun päässä naksahtaa jokin ja haalin pöydille ja syliin aivan kaikkea mahdollista. Otan kaikkialta vain sen verran, ettei ketään huomaa, että paketeista on otettu jotain. Syön ja itken ja syön. Ravaan asuntoa edestakaisin ja lopulta lukittaudun vessaan, kissa miukuu oven takana. Onko se yhtä peloissaan kuin minäkin?

Oksennan kaiken ulos. Loputtomia yökkäyksiä, kynnet raapivat kurkkua, lopulta jalat pettävät alta. Muistot iskevät tajuntaan. Tuntuu, kuin olisin se 13-vuotias tyttö jälleen. Paitsi tuolloin en vielä uskaltanut oksentaa.
Sama toistuu seuraavana aamuna. Itken pienellä kerällä suihkun alla, raavin ihoa kynsillä, tuntuu ettei pää kestä enää.
Ajatukset itsensä satuttamisesta ja kivusta pyörivät päässä. Miksi ne ovat palanneet takaisin, kun olin vihdoin ehtinyt jo unohtaa.

Olen ulkopuolella, näkymätön. Minua ei voi koskettaa, käsi lipuu lävitseni, enkä tunne mitään. Junassa katson itseäni ikkunan ulkopuolelta. Näen vain tytön, joka on aivan hukassa, tytön, joka on menettänyt hymynsä, tytön johon sattuu ja joka satuttaa. Olen ruumiini ulkopuolella, tai täysin mieleni sisällä. En tiedä, en osaa sanoa enää.

En vain osaa enää elää.
Kuinka nopeasti sen taidon menettää.

Milloin minusta tuli niin välinpitämätön. Hoitaja kysyy onko minulla itsemurha-ajatuksia. Sanon, etten tahdo kuolla, haluaisin vain nukkua. Vasta ulkona ymmärrän, ettei minua ole koskaan haitannut vaikka kuolisin, en pelkää kuolemaa. En tahdo kuolla, muttei se haittaisi, en välitä, vaikka minuun sattuu.
Kotona mietin, että mitä väliä vaikka laihduttaisin itseni pieneksi. Mun kroppa ei toimi enää tässäkään vaiheessa, vaikka olen normaalipainoinen. Miksen tavoittelisi laihuutta, saavuttaisi edes jotain mitä haluan. On paljon pahempaa olla normaalipainoinen, kroppa hajalla ja kärsiä jatkuvasta ahdistuksesta ja itseinhosta, kun olla laiha ja tyytyväinen itseen, ajatella, että pystyin siihen. Tiedän, ettei elämä ole ruusuilla tanssimista, vaikka saavuttaisin laihuuden. Mutta voiko se olla enää pahempaa kuin tämä?

Soimaan itseäni vain jatkuvasti, kuinka teen asiat väärin. Kuinka pilaan päivät syömällä ja huuhtelen kaiken viemäristä alas. En onnistu missään, eikä minulla ole minkäänlaista kontrollia mihinkään. Tämä kaikki on niin rumaa ja inhottavaa.
En uskalla edes kertoa hoitajalleni, että ahmin joskus. Ahmin enkä osaa lopettaa. Mieli karkaa, juoksee piiloon aina silloin. En uskalla sanoa sitä ääneen. Silloin hoitaja voisi ajatella, että minulla olisi bulimia. Kuinka likainen olisin. Kuinka vaikeaa edes kirjoittaa se sana tänne... bulimia.. En ole kertonut pakkoliikunnastakaan. Se on helpotus, pystyn edes johonkin. Voin pakottaa itseni tekemään satoja x-hyppyjä ja lihaskuntoliikkeitä. Minusta on edes johonkin, vaikka se tekeekin kipeää.

En ole osana ulkomaailmaa,
minulla on oma pieni maailmani.
Se on tuskallinen,
mutta minulla on tavoitteita.
Päämäärä, jota kohti elän.

Olen yksin. Oikeastaan kaipaisin ehkä jonkinlaista vertaistukea. Ihmistä, joka ymmärtää vaikka sanoisin vain, että tuntuu pahalta. Ymmärtää edes hieman kokemusten kautta miltä tuntuu. Olisi ihana, jos olisi henkilö jonka kanssa voisi puhua kaikesta, ja olla se mitä on.
Mutta on surullista sanoa, ettei minulla ole ketään...

Olen pahoillani, että tekstini on tällaista. Olen vain niin hukassa elämässäni. Vaikka tahtosin vain olla onnellinen...
Toivon teille parempaa kevättä <3

Yritän olla kun en ois eksyksissä

Olin jo askeleen lähempänä kurottamaan kohti apua antavaa kättä.
Silti valahdan takaisin pohjalle, vaivun hieman syvemmälle jälleen. En oikeastaan tiedä mitä tapahtui tai tapahtuu. Olo on vain niin kamalan huono kokoajan, eikä mistään tule enää mitään.. ei mistään.
Kirjoittelen tekstejä käteeni, tekisi mieli kirjoittaa ne terällä, mutten tahdo koskea siihen enää. Pelkään silti, että sorrun ja palaan samoihin tapoihin takaisin. Olen ollut irti jo taas niin kauan.
Minulle huomautellaan jatkuvasti kuinka olen liian hiljainen. Koulussa lukkiudun vessaan tuntien aikana liian useaan kertaan. Istun takarivissä ja lähden omia aikojani kotiin.
Tiedän, etten saisi tehdä niin, mutten vain pysty olemaan koululla, enkä jaksa olla ihmisten lähellä. Kun kyyneleet kirvelee silmissä kokoajan, kun ne tipahtelevat poskille kotimatkalla.

Ahdistus on palannut takaisin. Se satuttaa, saa minut itkemään taas hallitsemattomasti, jos uskaltaudun pysähtyä ja vain istua. Pakko tehdä kokoajan jotain.. ettei ole aikaa pysähtyä, ajatella. Tulen koulusta kotiin ja lähden tunnin lenkille. Kotona puunaan asunnon lattiasta kattoon. Olen aivan loppu, mutten voi lopettaa. Hampaita pestessä katse sumenee kyyneleistä. Miksi?
En jaksa olla tällainen enää.. en tahdo olla näin pohjattoman surullinen, ahdistunut.
Kun ote ei pidä enää lainkaan, ei jaksa edes yrittää. Kun kurkkua kuristaa, ei jaksa enää puhua.
Ulkona on niin kaunis sää, muttei edes se saa minua voimaan paremmin. Valo ja se ilo ei pääse minun mieleeni, joka on verhoutunut mustaan.
Tahdon vain nukkua, kadota, enkä nousta enää.
Olen pahoillani, etten jaksanutkaan nousta täältä ylös. En osaa puhua, en voi saada apua. En ole riittävän laiha syömishäiriöiseksi, enkä uskalla kertoa muista ajatuksistani. Hapuilen vain apua, mutten osaa ottaa sitä vastaan. Hetket ovat hiljaisia. Ajattelen kuinka terapeutti katsoo minua vihaten, kun en saa sanoja ulos suustani.  Hetki loppuu ja olen taas yksin. Itseni kanssa.

Niin mä katson kun kaikki kauniit ja vahvat seisoo mun ympärillä

 ja mä hymyilen vaan ja mä yritän olla kun en ois eksyksissä.

Kun ei tuntuisi siltä et oon ehkä ainut joka ei joukkoon kuulu,

 niin mä yritän olla kuin kaikki muut, mutta tunne ei silti muutu.

 Jotain kauniimpaa, ne haluaa. Jotain hauskempaa, kai odottaa.

 

Tietääkö kukaan mitä vaaditaan et voisi olla tarpeeksi,

tänne riittäisin ja löytyykö jostain ohjeet siihen miten itselleen ees kelpaisi,

edes hetkeksi, olis tarpeeksi, olis tarpeeksi.

 

Mietin mistä voi tietää, ettei vain oikeesti oo vääränlainen, jos on synnyiltään heikko,

 liiaksi herkkä tai muuten vaan kummajainen.

 Ja sitä sanotaan että jokainen meistä paikkansa vielä löytää,

 mutta mitä jos on sitä laatua jonka maailma luotaan työntää.

Jotain kauniimpaa se haluaa, jotain fiksumpaa kai odottaa.

 

Niin mä katson kun kaikki kauniit ja vahvat nauraa mun ympärillä

 ja mä hymyilen vaan ja mä yritän olla kun en ois eksyksissä.

 

Alma Sipilä-Tarpeeksi

 

 

Pieni hapuilee äidin kättä

Olen ystävieni kanssa ulkona. Kohotamme maljan tyttöjen illalle, käymme syömässä ja lopuksi drinkeillä pienessä baarissa. Illan edetessä kaikki menee vaikeammaksi. Söin kerralla enemmän  kuin kuukausiin, kroppa ei kestä niin suurta määrää ruokaa enää kerralla. Jalat tärisee ja olo on kamala. Törmäämme sattumalta lapsuuden ystävääni, joka on ollut monta kuukautta ulkomailla ja päätämme matkustaa kaikki yhdessä kotiin.
Ystäväni tökkii minua ja hokee "sä olet niin vaisu", "onko kaikki hyvin?".
Hymisen jotain ja käännä  katseeni ohi viliseviin maisemiin. En yksinkertaisesti jaksa puhua, onko se väärin. Ehkä olen ilonpilaaja, kuten aina.
Jään junasta pois ja kävelen loppumatkan kotiin. Puhelin piippaa viestin merkiksi. Se on lapsuudenystävältäni. Hän on huolissaan, kysyy miten mulla oikeasti menee.
En osaa vastata kun en tiedä itsekkään.

"Henkäys,
pieni tuulenvire työntää eteenpäin."

Kotona äiti tulee, istuu toiselle puolen sohvaa ja kysyy kävinkö polilla. Nyökkään pienesti. En osaa kertoa mitä siellä oli. Mitä tapahtui. Sanon vain, että käyn siellä ainakin muutaman kerran.
Äiti sanoo olevansa huolissaan. Ei siksi, ettenkö pärjäisi, vaan miten jaksan. Hän kysyy mitä yläasteella tapahtui. Ensi kertaa ikinä kerron ääneen parhaan ystäväni itsemurhayrityksistä. Ensi kertaa ikinä avaan pienen palan itseäni äidille. En kerro paljoa, vain vähän, mutta se on suuri askel minulle.
Äiti tulee lähelle ja ottaa kainaloon, puhuu ja kertoo asioita. Lopulta vain itkemme yhdessä minä äidin kainalossa.
Äiti silittää, kuivaa kyyneleet ja sanoo, että kaikki järjestyy ja että olen rakas.

"Maailma on pelottava.
Pieni hapuilee äidin kättä,
painautuu helmoihin kiinni.
Ohikulkijat tönii,
kaikilla on kiire.
Pieni keskittyy askeliin,
ei saa koskea laattojen viivoihin.
Juoksee edeltä kun maisema aukeaa alas kalliolta.
Tyttö huutaa äitiä,
muttei näe häntä missään.
Pieni itkee,
on hukassa ja aivan yksin.
Ympärillä kaikki hiljenee.
Kaunis maisema sumenee.
Sade piiskaa maahan ja hukuttaa pienen lapsen.
Joka ei enää pärjännyt yksin."

En tahtoisi mennä enää polille.
Tuntuu niin väärältä käydä siellä...
Mieli on vain todella raskas ja käperryn taas itseeni. Olen hiljainen ja puhun vain jos minulta kysytään jotain. Nukun, mutta olen silti lohduttoman väsynyt. Koulu stressaa aivan liikaa ja motivaatio on kateissa. Tekisi mieli lopettaa opinnot kesken, mutten voi tehdä niin.
En enää tiedä miten minulla menee, kun mieli on niin sekaisin. Elämässä tapahtuu niin hurjan  paljon ja asiat menevät pienin askelin eteenpäin. Pitäisi kai olla vain iloinen, mutten tiedä miten suhtautua asioihin, enkä uskalla odottaa mitään.
Pitäisi varmaan uskaltaa ottaa vihdoin tarjottu apu vastaan ja yrittää saada itseään ylös täältä kuopasta johon olen tehnyt itselleni pesän.
Huomenna lääkäri soittaa ja kyselee miten polilla meni ja miten jaksan. Ehkä yritän olla rehellinen, itselleni ja hänelle. Olen uupunut, hukassa ja ahdistunut.
Yritän olla rehellinen myös hoitajalleni. Ihan todella yritän. Vihdoin.

Haluisin sua lyödä, muttet tunne mitään

Taidan olla vihdoin avun piirissä. Luulen, että voisin sanoa niin. Tällä viikolla oli omalääkäri sekä aika psykiatriselle akuuttipoliklinikalle. Ensi viikolla on lääkärille soittoaika sekä hoitajan aika polille. En tiedä mitä ajatella tai tehdä.

"Et sä ole kuitenkaan silmiin pistävän laiha. Kun täällä käy joskus sellaisia tosi laihoja, joista saa oikeasti olla huolissaan."
Puren alahuulta ja tuijotan tiukasti ikkunasta ulos. Tunnen vaan kuinka hoitaja tuijottaa mua, tarkkailee. Lääkäri hymisee jotain.
En tiedä missä pitää käsiä, sylissä, reisien alla, käsinojilla... Olenko oikeasti tarpeeksi sairas saadakseni apua. Ansaitsenko sitä?
Jos polilla käy paljon huonokuntoisempiakin potilaita, laihempia, joista ollaan huolissaan. Vienkö heidän paikkansa.
Tahdon vain pois. Sen sijaan kysyt: "millainen tämä sun syömishäiriö on? Tai jos nyt kutsumme sitä syömishäiriöksi."
Niinpä, mikä syömishäiriö. En ole riittävän laiha.
Vain oksentelen ja liikun, mietin syömisiä jatkuvasti ja vihaan itseäni suunnattoman paljon.
Lääkärin sanomiset saavat minut voimaan kokoajan huonommin. Hetken pelkään kyynelten vierivän poskille, mutta puristan kädet nyrkkiin ja pakotan ne pysymään piilossa.
Puolituntisen aikana tunteet käyvät surun ja vihan kirjon läpi. Ahdistus puristaa kurkkua niin, etten saa sanottua mitään. Vastaan lyhyin lausein ja tuskastun jatkuvaan hiljaisuuteen. Tekisi mieli läimäyttää lääkäriä, heittää pöydällä oleva koriste-esine ikkunasta läpi, lyhistyä liian pehmeältä tuolilta matolle itkemään.
Kuinka paljon työtä minun pitää tehdä, että ymmärretään. Ettei ajatuksiani, tunteitani tai tekojani vähäteltäisi. Luovutan. Istun vain hiljaa ja annan lääkärin miettiä omiaan.

Ulkona on nätti sää. Astun rappukäytävästä ulos ja vedän keuhkot täyteen ilmaa. Päätän kävellä kotiin kiertoreittiä. Osin kauniin ilman, osin pakkoliikunnan takia.
Mielessä kiertää käynnin aikana sanotut harvat sanat. Lauseet, jotka tekivät kipeää.
Minulla on likainen olo. Niin kamala ja inhottava. Olenko vain huono ihminen, oksentaminen on likaista. Tuntuu, että jokainen vastaantulija huomaa sen minusta. Tietää mitä teen itselleni, näkevät ajatuskuplat pääni päällä. En voi enää estää kyyneleitäni, kiskon vain takin kaulusta korkeammalle kasvojeni peitoksi ja kiristän tahtia. Askeliani tahdittaa mahani jääräpäinen murina. En saanut aamulla syötyä mitään. Olen edes jostain iloinen, olo on kevyt.

Mun sisällä oleva viha kasvaa taas. Katson itseäni peilistä ja isken nyrkin mahaan, seuraava isku osuu reiteen, toiseenkin. En tunne kipua, vain vihan sisälläni. Oksennan ja lyhistyn lattialle istumaan. Ainoa mitä saan enää ulos on kyyneleet. Olen totaalisen uupunut tähän kaikkeen. En jaksaisi enää oksentaa, en jaksaisi enää tehdä loputtomia lihaskunto liikkeitä, en jaksaisi kävellä tai nousta portaita ylös kotiin. En jaksa miettiä jokaista suupalaani ja vertailla ruokia. En jaksa enää edes ajatella tai tehdä mitään. Rystyset ovat ruhjeilla, kuukautisia ei enää ole, olen väsynyt ja uupunut sekä jatkuvasti kylmissäni. Miten olen tässä, nyt. En kadu tekojani, mietin vain miksi.

"Ettet pärjää, vai että tarvitset apua pärjätäksesi?"
Kysymys joka minulle esitettiin tänään yhdellä sivustolla. En osannut vastata. En tiedä pärjäänkö, en tiedä tarvitsenko apua. Mitä edes on pärjääminen? Sitä ettei riistä itseltään henkeä? Vai, että jaksaa elää elämää, tehdä ruokaa, opiskella, tehdä asioita? Vai että vain makaa yksin kotona?
"Mitä ajattelet, että siitä seuraisi, ettet jaksaisikaan enää pärjätä?"
Niin.. mitä siitä seuraa. En ehkä uskalla ajatella vaihtoehtoja. Mitä siitä oikeasti seuraisi, jos joskus sanoisinkin, etten pärjää enää. Ei ole luvallista olla pärjäämättä, eihän?

Äiti

Olen pieni, olen rikki.
Äiti ota syliin ja tee minusta ehjä taas.
Puhalla kipu pois niinkuin teit pienenä jos minuun sattui.
Laita laastari haavan päälle ja silitä hiljaa.
Anna minun maata hetki pää sylissäsi.
Halaa, äläkä koskaan päästä irti.

Äiti lupaa, ettet anna minun hajota.
Ettet anna palasten kadota lopullisesti.
Sillä tahdon vielä joskus olla taas ehjä.

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?

"Minä yritän hukuttaa suruja,
 mutta ne ovat oppineet uimaan, Irina.
Kaikki oppivat viimein uimaan.
 Edes ongelmat eivät halua hukkua.
 Kaikki haluavat elää,
 ihan kaikki."

Mökillä mummi kertoo iloisesti, että vaari on paistanut edellisenä iltana lettuja. Minullekin on jätetty kasa lautaselle. En voi luistaa pois, kun mummi ja äiti istuvat pöytään mun kanssa. Äiti nostaa hillon pöytään ja molemmat jää katsomaan kun tökin yhtä letuista. Mun on pakko syödä se, vaikka ahdistus kuristaa kaulaa ja nieleminen on vaikeaa. Syön muutaman ja nousen nopeasti pöydästä sanoen kiitos.
On ihana käydä mökillä, siellä olen aina tykännyt olla. Ihan pikkutytöstä asti. Nyt vain en osaa nauttia ajastani siellä rakkaideni kanssa. Tuntuu, että jatkuvasti pitäisi syödä, enkä enää tiedä millä sanoin voin yhä uudelleen kieltäytyä tarjotuista ruuista ja herkuista. Äiti annostelee ruuan valmiiksi lautaselle. Olo on kuin lapsella. Illalla vielä mummi kysyy, ettenkö aio syödä enää mitään iltapalaa. En jaksa enää, ja huudan liian kiihtyneenä etten tahdo mitään.
Äiti vie mut kotiin yöksi ja ottaa kirjeen polille puheeksi. Sanoo, että pelästyi, että mut viedään johonkin hoitoon. Säikähti sanaa "akuuttipoliklinikka". Asettelen tavaroita paikoilleen. En voi katsoa äitiin, en osaa edes sanoa mitään. Äiti tekee lähtöä ja sanoo hyvät yöt, halaa lujasti ja kysyy hiljaa "onhan sulla kaikki kunnossa?"
Voi äiti, kuinka haluaisinkaan kertoa. Haluaisin vain niin jakaa tän tuskan äidille, kertoa kuinka muhun sattuu, kuinka väsynyt ja loppu olen. Mutten voi tehdä sitä. En voi aiheuttaa sitä samaa tuskaa äidille, mitä itse käyn läpi. Se satuttaa aivan liikaa. Painaudun vaan tiukemmin äitiä vasten ja sanon "joo".

Katson vanhoja valokuvia koneelta. Kyyneleet valuu pitkin poskia, kun katson kuvia itsestäni nuorempana. Olin täynnä iloa ja levitin sitä myös ympärilleni. Siitä minut tunnettiin, hymyilin aina, olin onnellinen lapsi. Koulussa sain hymytyttöpatsaan ja stipendejä hyvästä kaveruudesta.
Selatessa kuvia vastaan tulee kuva koko mun perheestä. Voi miten kaipaankaan yhteisiä matkoja ja hetkiä perheenä. Ne hetket on parhaita muistoja mun elämässäni, enkä unohda niitä koskaan. Surullista on, että se kaikki on mennyttä, enkä voi palata niihin hetkiin enää koskaan, vaikka kuinka haluan. Tahtoisin vain edes kerran vielä tuntea sen hyvän olon tunteen, joka sai minut nauramaan. Sen onnen tunteen kun kävellään ulkomailla katuja pitkin, kun koko perhe on onnellinen niistä yhteisistä hetkistä mitä meillä oli. Pelkään, etten enää koskaan saa kokea niitä tunteita. Että se kaikki on ohi, mennyttä.
Miten kauan jaksaa odottaa, kun ei tiedä tapahtuuko niin koskaan. Epätietoisuus tekee kipeää.

"Sora rahisee paljaiden jalkojen alla,
kaikki viiltävät pikkukivet ja terävät havuneulaset tekevät kipeää.
 On mukava kun sattuu.
On ihana kun jokin loukkaa, niin että silmät saavat luvan kyyneltyä.
Sillä niin ne tekevät."

Maanantaina tulee paluu tavalliseen arkeen. Koulu jatkuu taas ja pitäisi jaksaa opiskella ahkerasti. En tiedä mitä tuleman pitää, miten jaksan ja pärjään. Miten voin opiskella enää. Pelottaa... entä jos en pysty.

(Molemmat viittaukset Emma Juslinin kirjasta "Frida ja Frida")

Merkintöjä

4.5.2009
...Ei ollu taaskaan koulussa, sillä ei mee hyvin kotona. Se puhu jostain osastosta ja psykologista. Sit en voi nähdä sitä enää usein...

13.8.2009
... otti mua varten iltaloman. En tulis toimeen ilman sitä, niin tyhmää et se joutuu oleen siellä osastolla, kun ei nähdä usein. Mut ... lupas ottaa taas PE-SU lomaa mun takia onneks.

22.12.2009
... sano mulle, ettei se eläis ilman mua ja halas lujasti. Tuntuu että ... elämä on musta kiinni, se olis jo tappanut itsensä ilman mua. Meillä on aina kivaa yhessä, mut oon huolissani, kun ... on itsetuhoinen.

29.1.2010
Mun harkkojen takia äiti ja iskä riitelee.. aiheutan vaan ongelmia. En jaksa enää tätä huutoa mun ympärillä.

9.3.2010
Miks maailma on niin paha, oon huolissani kaikista mun ihanista ystävistä. Tuntuu, et kaikilla menee huonosti ja mä oon ainoa tuki kaikille.

Ei päivää.
... soitti mulle ja kerto et ... on yrittänyt itsemurhaa ja on sairaalassa. Miks kaikilla on niin vaikeeta. En kestä jos mä menetän ...

3.5.2010
Välillä musta tuntuu et kaikki vaan vihaa mua eikä kestä. Mäkin vihaan itseäni!!
Tekee mieli vaan itkeä..

4.7.2010 Ensi kosketuksia viiltelyn pariin
Eilen näin pihalla pöydällä tikan heitto tikan, nii siinä jostain päähän pistosta rupesin viiltää sillä itteäni käteen. En syviä haavoja, naarmuja vaan, mut nautin siitä... Oon hullu. Tänään teki mieli kokeilla uudestaan, mut en saanut olla yksin.

24.9.2010
En haluu, et mulle tulee taas se tunne et haluun vaan lähteä metsään ja kadota. Mennä niin kauas, ettei ketään löydä mua enää. Se on kamala tunne.

27.6.2011
Tekstiviesti "se olis sitte sairaalaan lähtö. Tällä kertaa 3pv-2vk. Jos siel saa pitää kännykkää ni yritän soittaa." Että näin tänään.. oikeesti miksi taas?!

10.8.2011
Taas kerran saan pelätä ystävän hengen puolesta. Millon tää loppuu, ... laitto, et tää on varmaan viimeinen kerta kun jutellaan enää. Se ei jaksa enää. Enkä mä voi tehdä asialle mitään.. niin avuton ja turha olo. Pelottaa vaan. Johanna Kurkela - Prinsessalle

4.5.2012
Elämä on epäreilua.. tänään joku hyppäsi lähistöllä junan alle. Se ei vaan jaksanut tätä enää.

29.6.2012
Mua meinaa ruveta itkettää ihan ilman syytä, mut en anna itteni koskaan itkeä kunnolla. Ja niin... ajatukset on ihan sekasin. Joillain sivuilla luki, et masennus satuttaa itse sairastunutta sekä perhettä. En mä halua satuttaa mun perhettä..

2012 oma elämä alkoi mennä alamäkeä aika hyvää vauhtia. Merkinnät päiväkirjoissa vaihtui iloisista muistiin kirjoitetuista jutuista ja muille tapahtuvista asioista omien ajatusten purkuun ja tekstit toistaa samaa pelkoa siitä, mitä tapahtuu. Näistä ajoista olenkin kirjoittanut blogin puolella aika paljon.

15.12.2012
Kirjotin äitille sellasen kirjeen minkä voisin antaa sille. Nyt pitäs vaan uskaltaa antaa se. Yritän psyykata itseäni et saisin annettua sen tänä iltana vielä. Toivotaan parasta, et onnistun. Kamalaa tässä on vaan se, et enää viikko jouluun ja mä annan äitille tollasen kirjeen. Rauhallista joulua vaan, joo kiva..

22.12.2012
Viilsin eilen nilkkaan ja käteen. Jalasta tuli verta.. en tiedä mitä teen enää.

Aloin kirjoittaa runoja

10.5.2013
Paha olo kietoo mut sisäänsä joka päivä eikä anna olla vapaa. Ei anna mun olla onnellinen. En edes tiedä enää mikä on totta ja mikä mun hullun mielen tuotosta. Oonko mä vaan kuvitellut kaiken, vai onko tää täyttä totta. En tiedä, enkä uskalla ottaa selvää.

24.7.2013
Syöminen on niin vaikeaa. Nälkä kalvaa, tavallaan nautin siitä. Kun syö tuntuu heti pahalta ja ällöttää. En pidä elämästä, se pelottaa.

5.8.2013
Oon saanut kai jonkinlaisia ahdistuskohtauksia öisin. Nyt ainakin neljä kertaa. Mistä nekin tulee. Oon niin hukassa. Uupunut, hukassa ja onneton.

2013 oli vaikea vuosi. Tosi vaikea oikeastaan. Rupesin käymään lukiossa terveydenhoitajan luona ja sain sieltä hieman apua. Muuten eristäydyin melkein täysin enkä tavannut enää kavereitakaan.

2014 vuodelta ei ole päiväkirjoihin enää merkintöjä. Se kaikki on täällä blogissa tai runoina vihossa.

Toisaalta toivon, että olisin kirjoittanut päiväkirjaa koko elämän ajan. Ymmärtäisin mitä mun mielessä on liikkunut silloin joskus nuorempana. Kun on tapahtunut niin paljon asioita, jotka käsittää vasta nyt. Elämässä on paljon hyvää, mutta jotenkin se paha on kulkenut mukana niin kauan. Joskus itse piti olla vahva kun muilla oli vaikeaa. Sitten omat voimat alkoi ehtymään, enkä mä uskaltanut pyytää keneltäkään sitä samaa tukea jota itse muille annoin. Eristäydyin ja pidin kaiken itsellä. Vasta nyt pato alkaa purkautumaan ja muurit ei enää kestä kaikkea sitä mitä mun sisällä on. Ongelmat kärjistyy vaan, enkä jaksa enää. Vanhoja päiväkirjoja on surullista lukea, kun huomaa vuosien edetessä miten ilo vaan jää teksteistä pois. Ihan hiljalleen.

"But this time, I mean it
I'll let you know just how much you mean to me
As snow falls on desert sky
Until the end of everything
I'm trying, I'm trying
To let you know how much you mean
As days fade, and nights grow
And we go cold"
MCR
https://www.youtube.com/watch?v=wSr9k0peUew

Tanssiva lapsi hulluksi leimataan

En enää tiedä. Sydän elää omaa elämää, se hakkaa välillä todella kovaa, välillä rinnassa tuntuu pahalta. Sydän ei tahdo enää kestää tätä kierrettä jossa elän. Kun mikään ei pysy sisällä hetkeä kauempaa, kun kasvot peittyy kyyneliin, kun jatkuva ahdistus valtaa kehon ja ajatukset kiertää kehää.
En ole koskaan ollut näin pohjalla. Luulen, että olen sanonut niin ennenkin, mutta joka kerta se yllättää. Kun löydänkin itseni yhä syvemmältä onkalosta. Kun en näekään ympärilläni enää niitä valon häivähdyksiä, jotka ohjasivat edes vähän eteenpäin. Olen syvällä ja valun hiljaa edelleen alemmas kohti sitä lopullista pohjaa, kun en jaksa taistella maailmaa vastaan. Minulla ei ole voimia siihen.

Keho ei jaksa enää. Askel on lohduttoman raskas, vaikka linnut laulavat iloisesti ja herättävät maailmaa talven unesta. Ulkona on kaunista. En uskalla lähteä kauas, että jaksan takaisin. Katson vain ikkunasta koiranulkoiluttajia. Ihmiset ovat niin onnellisia. Oma mieli huutaa, kuinka olen laiska ja on pakko kävellä, vaikka portaat ylös kotiin ovat raskaat. Olen vienyt oman kehoni äärimmilleen. Ketään ei koskaan kertonut ongelman todellisista seurauksista. Kaiken saa tietää vasta kun on itse liian syvällä sisällä, kun ei enää löydä ulospääsyä. Kun ei enää uskalla päästää irti.

 

Oma tahto ei merkitse enää mitään.

Pieni kuiskii itselleen, kuinka selviää päivästä.

Ei satuta itseään, pitää kaiken sisällä, tänään on pakko.

Omat kuiskaukset peittyvät käskyjen ja solvausten alle.

Ääni rankaisee, kiskoo ylös sohvalta ja iskee nyrkin vatsaan.

 Kaikki hiljenee.

Kun pieni itkee yksin tuskaa, kipua joka velloo sisällä.

Sama nyrkki iskee uudelleen ja uudelleen.

Ei anna pienen olla, vaan satuttaa.

Mikään ei ole enää satunnaista. Mikään ei ole enää niin kuin kuukausi sitten. Kaikki on paljon huonommin. Liian useaan kertaan päivän aikana haluan päästä eroon kaikesta mitä mun sisällä on. Se ei tapahdu enää muutamia kertoja viikossa. Kaikki on päivittäistä, toistuvaa. Painan pään polviin ja hoen itselleni etten jaksa enää. Silti nousen ja työnnän sormet kurkkuun. Rystysten iho on rikki, kaikki on rikki. Minä olen rikki, hajalla, sirpaleina, jotka pistelevät ja satuttavat. Iskut vasten kehoa, rangaistuksia siitä kuinka huono ihminen olen. Kuinka suurta itseinho on. En voi enää katsoa peiliin, en voi.

Mun sisällä on niin käsittämättömän paljon tuskaa, enkä saa sitä kaikkea tähän sanoiksi, vaikka kuinka yritän. Voisinpa huutaa vain kaiken ulos, en jaksa kantaa sitä enää. Tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa. Olen nuori, asun yksin, opiskelen. Elämän pitäisi olla bileitä, ystäviä, opiskelua, uusia kokemuksia ja unelmia. Mulla ei ole mitään, vain ongelmat ovat ystävinä. Ne vetää mua mukanaan kohti ikuisuutta. Kohti unta josta ei enää herää. Matka sinne on pelkkää ahdistusta ja tuskaa. Toivon, että jokin vielä pelastaa minut tältä matkalta. Tarttuisi käteen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ottaisi syliin, eikä koskaan päästäisi irti. Ei ennen kuin olisin tarpeeksi vahva kantamaan taakkani yksin, jatkamaan matkaa ja elämään elämisen arvoista elämää.

"Suruun hukkuu tämä maa,
suruun hukkuu, vajoaa
Syviin vesiin ja
 tanssiva lapsi hulluksi leimataan"
-Suru-

Askel

Sain ajan psykiatriselle akuuttipoliklinikalle muutaman viikon päähän. Pelottaa.
Äitikin tietää, että menen. En tiedä mitä ajatella, en tiedä mitä äiti ajattelee. Kaikki on sekaisin ja tuntuu että minua vain riepotellaan tuulessa. Kellun mukamas turvallisesti veden pinnalla, mutta painun äkisti pohjaan. Soljun mukana elämässä joka menee kokoajan enemmän sekaisin.

Ehkä kaikki vielä joskus todella on toisin. Muuta ei voi toivoa.
Matka sinne on pitkä, mutta ensimmäinen askel täytyy uskaltaa ottaa. Toivon että minäkin uskallan.

"And if you fall, i'll get you there
I'll be your saviour from all the wars
that are fought
inside your world
Please have faith in my words"
-Eminem-

Miksi päästäisin irti

Istun pehmeällä matollani sohvaan nojaten kuivuneet kyyneleet poskillani. Huomenna on työpäivä, toisiksiviimeinen. Kello käy jo seuraavan päivän puolella, tiedän jo etten saa nukuttua paljoakaan tänä yönä. Lupasin eilen itselleni, että voitan tämän päivän taistelut. Olen vahvempi, enkä anna pahalle valtaa, mutta lupaukset menivät viemäristä alas. Aivan kuten muinakin iltoina.
Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä, pimeässä eteisessä katseeni kohtaa kyyneleiden täyttämät silmät, katse joka on täynnä surua.  Suruun sekoittuu viha, epätoivo, tuska. Romahdan lattialle vuodattamaan kyyneleitäni, joita ketään ei huomaa tai pyyhi pois.

Vielä on pakko treenata, en voi muuta. Katson vain naapuritalojen sammuvia valoja, kun muut hiljenevät nukkumaan. Kyyneleet tuntuvat raskailta, silti haluan tuntea poltteen vatsassa, haluan kipua, tunteen että teen jotain.
Kun syön, ajatus siitä että jotain on sisälläni etoo minua. Se tuntuu pahalta. Voin tuntea kuinka kaikki kertyy kehoni jokaiseen solukkoon. Ruoka tuntuu pahalta mahassa, olo on raskas, ajatukset keskittyvät vain juuri syömääni ateriaan, ahdistus kasvaa, pelkään etten kestä sitä tunnetta. Niin käy liian usein, häviän.

Tätä kaikkea on kestänyt vasta hetken, ehkä muutama kuukausi. Kroppa ei kestä enää. Se ei jaksa käydä läpi tekoja joihin sorrun joka kerta. Se haluaa pitää ruuan sisällä, se kaipaa energiaa. Ei jaksa enää tehdä yhtäkään lihaskuntoliikettä tai hyppyä. Kaikki tuntuu väärältä. En enää osaa elää niinkuin pitää, en tiedä miten tavallinen ihminen toimii. Miten ketään voi syödä niin paljon kuin oikeasti pitäisi. Miten muita ei ahdista tai pelota lihominen. Miten ketään voi syödä niin usein päivän aikana. Kysymyksiä on liikaa, enkä ymmärrä. Olen joskus itsekin elänyt niin. Ollut normaali. En osaa enää, kaikki vain lähtee käsistä.
Kroppa kertoo jo saaneensa tarpeeksi. Olen jatkuvasti kipeänä, tälläkin hetkellä flunssainen, kuukautisia ei ole kuulunut, lihakset eivät palaudu... en halua ajatella mitä olen tehnyt itselleni.

Silti en osaa lopettaa, en osaa olla normaali. Pahalla on liian tiukka ote minusta. Taidan itsekin pitää siitä kiinni, se on ainoa mitä minulla on. Ainoa jota voin mukamas hallita, joka pitää minut tässä näin. Mikään muu ei ole varmaa, paitsi ajatus siitä, että tahdon olla laiha. Mitään muuta en uskalla enää tavoitella, se on ainoa mitä todella odotan tulevaisuudelta. Miksi päästäisin irti. Syitä on monia, mutten osaa ymmärtää niitä. En omalle kohdalleni. Helpompi pitää kiinni pahasta, joka pysyy läsnä, pitää tiukassa otteessa eikä hylkää koskaan tai unohda. Niinkuin ihmiset tekevät. Ehkä tämä on tie jonka valitsin itselleni. Se ei ole helppo tai kivuton. Itken, mutta jatkan, koska minulla on unelma.

(F50.9 Määrittämätön syömishäiriö)