Ajattelen usein kuinka paljon helpompaa olisi vaikka murtaa jalka ja saada tukea läheisiltä. Kuinka paljon helpompaa olisi kärsiä jostain fyysisestä sairaudesta ja syödä siihen lääkkeitä, kuin kärsiä mielenterveysongelmista. Ne eivät näy päällepäin. Niitä ei voi todistaa tai selittää. On niin helppoa olla uskomatta, ottamatta todesta ja työntää pois mielestä käden huitaisulla. En halua olla sairas, en halua kärsiä ja voida huonosti. Silti liian usein toivon, että kroppa todella pettäisi. Ei vain ilmoittelisi uupumuksesta erilaisin vaivoin, vaan todella pettäisi. Jalat meinaavat pettää alta kävellessä, mutta ne jaksavat silti yhä kantaa eteenpäin. Mielessäni toivon pyörtyväni ja kaatuvani maahan. Tahdon luovuttaa vastuun muille. Voin odottaa maassa tajunnan tuolla puolen ihmistä joka jaksaa auttaa. Voisin herätä sairaalassa ja näyttää heikkouteni. Mutten voi, sillä minua ei vaivaa mikään. Ei niin kauan, kun mikään ei näy päällepäin.
Lääkäri hokee uudelleen samoja asioita kuin viimeksi. Sanoo, etten ole silmiinpistävän laiha. Mainitsee sanan bulimia. Se särähtää korvaani pahasti. Pakko ryhdistäytyä.
Toinen asia, joka jää kumisemaan pääni sisälle on lääkkeet. Lääkäri sanoo, että niistä voisi olla minulle apua, että voisin kokeilla SSRI-lääkkeitä. Helpottaisivat ehkä oksenteluani. Sanoin, etten tahdo, en vielä ainakaan. Lääkkeiden lisäksi minulla olisi mahdollisuus kuulemma myös kelan tukemaan terapiaan.
Mitä olisin, jos söisin lääkkeitä. En tahdo menettää viimeisiä tunteitani, joita niin kaipaan ja havittelen. Tahdon tuntea, en turruttaa itseäni lisää lääkkeillä. Silti toisaalta ajattelen, että mitä väliä. Voisin syödä lääkkeitä, ehkä ne olisivat turva tai turmio. Aivan sama.
Huojun tuulessa ja hukun sateen pisaroihin.
Soimauksia itseä kohtaan, kun ei koskaan tee tarpeeksi. Painan kasvot käsiin, kun en jaksa enää. Pelkään itseäni. En tahdo tehdä mitään peruuttamatonta, en ihan todella tahdo kuolla. En tiedä olenko itsekäs, kun kaipaan niin kovasti huomiota. Kun kaipaan niin kovasti jotain, joka antaisi minun olla se mitä olen.
Äiti halaa, eikä päästä irti,
enkä minäkään päästä,
ikinä.
Koko elämäni olen vain miellyttänyt muita, enkä siltikään ollut riittävä. Minulta kiellettiin tunteet, joita ei saanut ulospäin näyttää. Olin hiljainen, annoin muille tilaa. En ymmärtänyt miksi sain päälleni pahoja sanoja, vaikken koskaan tehnyt pahaa. Peitin itseni muiden vaatimusten alle. Näytin vain sen, mitä minulta odotettiin. Iloa ja hyvää käytöstä. Peitin kasvoni häpeään, kun pelkäsin, että muut nauraa. Jossain vaiheessa en uskaltanut enää olla sivuttain kehenkään, sillä pelkäsin ivailua tai naurua. Peitin kasvoni hiuksilla tai kädelläni. Kadotin hymyni, joka ennen hehkui koko kasvoillani. Hymyilin suu kiinni, ettei kellään ollut syytä nauraa. Kestin töytäisyt, ohittelut, ivan ja naurut. Pelkäsin, mutta kestin. Jokainen pieni asia on kaikessa hiljaisuudessaan silti vaikuttanut minuun syvästi. Minusta tuli todella epävarma lapsi. En enää tiennyt mitä voin tehdä ja mitä en. Kaipasin vain hyväksyntää ja tukeuduin aikuisiin, jotka eivät ymmärtäneet mitä kaipaan. Minut leimattiin liian uteliaaksi ja työnnettiin pois. Vaikka vain kaipasin läheisyyttä, kun olin niin yksin. Päiväkodissa jo tukeuduin veljeeni, mutta alakoulussa en enää voinut tehdä niin, koska veli ei halunnut minua enää mukaan. Lukitsi oven taa, kun olin riesana vieressä. En sano etteikö minulla olisi ollut ystäviä. Oli, aina. Mutta minulla oli myös kiusaajia ja yksinäisiä hetkiä. Koko ikäni olen kokenut, etten ole koskaan riittävä, enkä tiedä miksi. Olen vain kadottanut otteen itsestäni. Se lipui käsistäni jo kauan sitten.
Pieni kuuntelee pahoja sanoja omassa huoneessaan
suojautuen pimeään.
Hän ei tiedä enää onko yö vai aamu.
Saako jo nousta, vai pitääkö nukkua.
Vaikkei pieni uskalla enää sulkea silmiään,
sillä pelkää että putoaa.
Katoaa siihen onkaloon, joka ilmestyy uniin.
Joka nielee sisäänsä ja saa pienen katoamaan ikuisuuteen.
Tuntuu, etten uskalla kirjoittaa tännekään enää kaikkea mitä haluan. Sulkeudun lisää, kun en uskalla näyttää ulospäin sitä kipua mitä tunnen. En vain ihan todella välitä vaikka minuun sattuu, en vain tahdo satuttaa läheisiäni. En kestä sitä huolta jota aiheuttaisin. Leikittelen ajatuksilla, jotka ovat kiellettyjä. Kävelen sillalla ja pysähdyn nojaamaan kaiteeseen. Pohdin onko pudotus riittävä riistämään minut pois tästä maailmasta. Katson haalistuneita arpiani ja mietin uusia, syvempiä. Ajattelen kaikkea, mikä veisi minut ikuisuuteen. Paikkaan, joka on suljettuna minulta tänään ja vielä monena tulevana vuotena. Sillä tämä on maailma, jossa on pakko jaksaa.
Nukahdan, enkä tahdo nousta enää.
Katson itseäni silmiin, mutten näe mitään.
Kosketan itseäni mutta sormet lipuvat lävitseni.
Kurkotan kohti muita, mutten saa otetta kenestäkään.
Olen maailmassani aivan yksin.
Sillä ketään, ei tahdo nähdä tyttöä,
joka on niin loputtoman täynnä tyhjää.
En tahdo jaksaa enää, antakaa minun olla, pyydän. Antakaa minun levähtää, edes pieni hetki. Kun en jaksa enää kävellä vastatuulessa, tai nousta sateen alta. Pyydän. Antakaa vain olla.
Yksin
Mielialalääkkeistä on hyötyä, mutta oot oikeassa siinä, että pitemmän päälle tunteiden turtuminen tuntuu kurjalta. :/ Siinä häviävät nimittäin negatiivisten tunteiden lisäksi positiiviset! Mutta kuten sanottua, niin hyötyjäkin on, multa ainakin paniikkikohtaukset ovat loppuneet.
VastaaPoistaMutta terapiaan hae ihmeessä! :)
Monelle taitaa olla tuttua tuo, että koettaa parhaansa mukaan miellyttää muita, eikä siltikään ole tarpeeksi. Sitten saa kuitenkin osakseen ihan käsittämätöntä tölvimistä, ihmiset alkaa käyttää kynnysmattonaan... Se on ihan jäätävää. Ja ehkä pahinta on, ettei tuollaisista ihmisistä (etenkin tytöistä) kukaan osaa olla huolissaan, kun aina he selviävät ja vievät mahdollisimman vähän tilaa. Kuitenkin juuri nämä suorittajat ovat niitä, joista pitäisi olla huolissaan!
Niin, oon muutenkin kuullut niin paljon huonoa mielialalääkkeistä, että arveluttaa. Toisaalta taas olen kai sen verran itsetuhoinen, että en välitä niistä mahdollisista huonoistakaan vaikutuksista enää. Jos vain saisi jotain muutosta tähän liian kauan kestäneeseen samaan oloon ja jatkuvaan kierteeseen jossa elän.
PoistaSovittiin lääkärin kanssa, että terapiaa haen vasta syksyllä jos haen, kun silloin vasta tiedän missä elelen seuraavat vuodet. :)
Niinhän sitä sanotaankin, että kiltit suorittajat ovat niitä, jotka harmittavan usein sairastuvat mm. syömishäiriöihin, eikä ketään osaa epäillä mitään. Surullista, ja turhan yleistä. Ihmiset on julmia ja osaa kyllä käyttää heikompiaan kynnysmattoina. Jossain vaiheessa kun ei enää edes uskalla sanoa ei, vaikka haluaisikin toimia toisin. Kun ei vaan koskaan ole riittävän hyvä. Joko itselleen tai muille.