Tanssiva lapsi hulluksi leimataan

En enää tiedä. Sydän elää omaa elämää, se hakkaa välillä todella kovaa, välillä rinnassa tuntuu pahalta. Sydän ei tahdo enää kestää tätä kierrettä jossa elän. Kun mikään ei pysy sisällä hetkeä kauempaa, kun kasvot peittyy kyyneliin, kun jatkuva ahdistus valtaa kehon ja ajatukset kiertää kehää.
En ole koskaan ollut näin pohjalla. Luulen, että olen sanonut niin ennenkin, mutta joka kerta se yllättää. Kun löydänkin itseni yhä syvemmältä onkalosta. Kun en näekään ympärilläni enää niitä valon häivähdyksiä, jotka ohjasivat edes vähän eteenpäin. Olen syvällä ja valun hiljaa edelleen alemmas kohti sitä lopullista pohjaa, kun en jaksa taistella maailmaa vastaan. Minulla ei ole voimia siihen.

Keho ei jaksa enää. Askel on lohduttoman raskas, vaikka linnut laulavat iloisesti ja herättävät maailmaa talven unesta. Ulkona on kaunista. En uskalla lähteä kauas, että jaksan takaisin. Katson vain ikkunasta koiranulkoiluttajia. Ihmiset ovat niin onnellisia. Oma mieli huutaa, kuinka olen laiska ja on pakko kävellä, vaikka portaat ylös kotiin ovat raskaat. Olen vienyt oman kehoni äärimmilleen. Ketään ei koskaan kertonut ongelman todellisista seurauksista. Kaiken saa tietää vasta kun on itse liian syvällä sisällä, kun ei enää löydä ulospääsyä. Kun ei enää uskalla päästää irti.

 

Oma tahto ei merkitse enää mitään.

Pieni kuiskii itselleen, kuinka selviää päivästä.

Ei satuta itseään, pitää kaiken sisällä, tänään on pakko.

Omat kuiskaukset peittyvät käskyjen ja solvausten alle.

Ääni rankaisee, kiskoo ylös sohvalta ja iskee nyrkin vatsaan.

 Kaikki hiljenee.

Kun pieni itkee yksin tuskaa, kipua joka velloo sisällä.

Sama nyrkki iskee uudelleen ja uudelleen.

Ei anna pienen olla, vaan satuttaa.

Mikään ei ole enää satunnaista. Mikään ei ole enää niin kuin kuukausi sitten. Kaikki on paljon huonommin. Liian useaan kertaan päivän aikana haluan päästä eroon kaikesta mitä mun sisällä on. Se ei tapahdu enää muutamia kertoja viikossa. Kaikki on päivittäistä, toistuvaa. Painan pään polviin ja hoen itselleni etten jaksa enää. Silti nousen ja työnnän sormet kurkkuun. Rystysten iho on rikki, kaikki on rikki. Minä olen rikki, hajalla, sirpaleina, jotka pistelevät ja satuttavat. Iskut vasten kehoa, rangaistuksia siitä kuinka huono ihminen olen. Kuinka suurta itseinho on. En voi enää katsoa peiliin, en voi.

Mun sisällä on niin käsittämättömän paljon tuskaa, enkä saa sitä kaikkea tähän sanoiksi, vaikka kuinka yritän. Voisinpa huutaa vain kaiken ulos, en jaksa kantaa sitä enää. Tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa. Olen nuori, asun yksin, opiskelen. Elämän pitäisi olla bileitä, ystäviä, opiskelua, uusia kokemuksia ja unelmia. Mulla ei ole mitään, vain ongelmat ovat ystävinä. Ne vetää mua mukanaan kohti ikuisuutta. Kohti unta josta ei enää herää. Matka sinne on pelkkää ahdistusta ja tuskaa. Toivon, että jokin vielä pelastaa minut tältä matkalta. Tarttuisi käteen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ottaisi syliin, eikä koskaan päästäisi irti. Ei ennen kuin olisin tarpeeksi vahva kantamaan taakkani yksin, jatkamaan matkaa ja elämään elämisen arvoista elämää.

"Suruun hukkuu tämä maa,
suruun hukkuu, vajoaa
Syviin vesiin ja
 tanssiva lapsi hulluksi leimataan"
-Suru-