Olisinko riittävä

Käsi tarttuu minuun,
se kiskoo kohti pohjaa.
Kietoo lämpimään halaukseen, joka satuttaa.

Voimat on aivan loppu. En jaksa nostaa jalkojani kulkeakseni eteenpäin. Askel on aivan liian raskas.
Minun on kylmä, kokoajan. Käännän suihkun kuumalle, se polttaa, mutta minun on kylmä. Käperryn kerälle suihkun lattialle ja painan kynnet kylkiin. Raavin ihoon punaisia juovia, jokin kasvaa liian suureksi mun sisällä. Veden tulo loppuu, mutten nouse ylös. Nyyhkytän hiljaa lattailla pienellä kerällä. Vilunväreet tärisyttävät koko kehoa, kuulen vain tippuvien pisaroiden äänen. Toivon, että joku tulisi, kietoisi pyyhkeeseen, vetäisi villasukat jalkaan ja ottaisi kainaloon.
Olisi turvana, suojelisi minua pahalta, Sirulta joka on minussa.

Käperryn kotona isoon paitaan, en uskalla katsoa peiliin, en halua taas tuntea sitä surua ja suunnatonta vihaa itseäni kohtaan. Tuntuu pahalta. Pimeässä kylpyhuoneessa laitan hiukset korvan taa, peitän kasvot käsiin ja tunnen vain surua. Kaikki käy niin helposti. Kuinka siitä onkaan tullut niin helppoa, pääsen kaikesta pahasta eroon hetkessä. Kaikki valuu viemäristä alas kyyneleisiin sekoittuneena.

En enää uskalla lähteä kovin kauas kotoa. Kaupassa on raskasta käydä, kun päässä kiertää ajatusten rinki. Siellä menee liian kauan, liian usein palaan hyllylle ja asetan paketin takaisin. Liian kauan vertailen tuotteita, epäilen itseäni, mietin ja lasken. Olen varma, että jokainen katsoo mitä teen, mitä laitan koriini ja miten ravaan hyllyjen välillä yhä uudelleen ja uudelleen.
Joudun keskittymään jokaiseen askeleeseeni erikseen. Vasen, oikea, vasen, oikea...
Epävarmuus itseä kohtaan hallitsee kaikkea mitä teen. Kävelyllä on palattava takaisin kotiin, kun en kestä vastaan tulevien katseita, kun itseinho valtaa mielen ja saa ahdistuksen nousemaan kyynelien kanssa pintaan.
Bussissa painaudun ikkunaa vasten ja keskityn hengittämiseen. Liikennevaloihin pysähtyminen on kamalaa. Tiedostan, etten voi päästä pois ja huudan mielessäni kuskille, että painaisi kaasua. Jään aikaisemmalla pysäkillä pois ja perun omia suunnitelmiani. Ei vain pysty.
Olen yksinäinen, myönnän sen. Mutta osin se taitaa olla oma valinta. Näin on helpompi. Kun jokainen päivä seuraa samaa kaavaa. Jokainen ilta päättyy verestäviin silmiin ja jokainen aamu nousen miettien, miten selviän jälleen. Joka päivä petän itseni. Joka päivä viha kasvaa epätoivon kanssa käsi kädessä.

Jalkojen alla on sirpaleita.
Askeleet jättävät jälkeensä veripisaroita.
Sydän jaksaa vielä lyödä, se hakkaa vasten rintaa.
Sirpaleet heijastavat kuvia.
Kauniita, niin kauniita.
Tuuli tuo mukanaan kutsun "tule"
Se työntää hellästi eteenpäin.
Tarttuu käteen ja auttaa kulkemaan sirpaleiden päällä ilman kipua.
Ilman verisiä jälkiä.
Ilman että ketään huomaa.
Huomaa, kuinka tyttö lähtee kauniin mukaan.
Katoaa aivan hiljaa.
Eikä enää palaa, ennenkuin on kaunis.
Niin pieni ja kevyt, että voi kävellä sirujen päällä ilman tukea.
Ilman, että ketään auttaa.
Sillä tyttö pärjää, hän on täydellinen.
Hän on riittävä, myös itselleen.