Olen uupuneempi kuin koskaan. Miten voinkaan olla näin uupunut, en vain ymmärrä.
Minulla on huono olo, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Oksettaa, en tahdo pysyä pystyssä. Keskityn pitämään itseni koossa ja huomaan hengittäväni pinnallisesti. Sydän hakkaa, eikä rauhoitu koskaan. Tahtoisin vain nukkua, mutta vain makaan sängyllä hiljaa silmät kiinni. Aamuyöstä heräilen tasaisin väliajoin ja uni katkeaa joka kerta. En vain jaksa.
Jokainen hetki ja ajatus liittyy syömiseen. Millekään muulle ei ole enää tilaa. Ystävä aikoo tulla ystävänpäivänä luokseni. Vietämme tyttöjen viikonlopun syöden, tanssien ja leffoja katsellen. Kuulostaa mukavalta, eikö? Ainoa ajatus, joka mielessäni kävi oli, etten voi oksentaa kun ystäväni on täällä. En voi tehdä sitä hänelle. Vihaan itseäni niin suunnattoman paljon, kun en osaa iloita, vaan ajattelen itsekkäästi vain omaa oloani ja laihuutta. En vain voi muuta. En enää kestä sitä tunnetta kehossani, kun olen syönyt. Kaikki on pakko saada ulos, pakko... Mitä minä teen? Minuun vain sattuu. Ja tuhoan itseäni tällä kaikella, mutten välitä. Koska paha on vahvempi ja vie mukanaan.
Itken kun kirjoitan tätä kaikkea.
Olen niin lohduttoman yksin kaiken kanssa.
Ei ole enää voimia edes puhua,
ääni värisee kun äiti soittaa, kun sanon että on huono olo, enkä mene töihin.
Meinaan kaatua portaissa.
Tavarat tippuvat käsistä.
Hengittämiseenkin täytyy keskittyä, että keuhkot jaksavat toimia.
Mitä jos huomaamattani lakkaan hengittämästä.
Kroppa vain lakkaa toimimasta, sammuu.
Joskus toivon, että vain nukahdan rauhassa,
enkä enää herää kohtaamaan seuraavaa päivää.
Kaikki käy kauniisti, rauhassa ilman sitä tuskaa joka satuttaa.
Silti joka aamu herään ja on vain pakko jaksaa.
En mä oikeasti halua jättää tätä kaikkea, enhän?
Ne on vain ajatuksia, hiljaisia kuiskauksia,
jotka kertoo, ettei tarvitsisi enää jaksaa.
Jokin silti kiskoo minua elämässä eteenpäin,
se jokin on perhe ja ystävät.
En halua satuttaa, aiheuttaa surua.
Haluaisin vain olla hyvä tytär, ystävä, oppilas, voimistelija..
Täytyy jaksaa olla täydellinen, tarpeeksi hyvä.
Ylihuomenna on lääkäri ja mua pelottaa. Pelottaa niin paljon. Enhän mä voi sanoa ääneen kaikkea sitä mitä teen itselleni. En halua järkyttää, näyttää mitä oikeasti olen tai tunnen. En tahdo kuulla lääkärin sanoja, lauseita, jotka kuvaavat minua. En pysty. Kaikki konkretisoituu, jos asiat sanoo ääneen. Ei mulla ole ongelmaa, niin kauan kun en myönnä mitään. Pärjään, kuten olen ennenkin pärjännyt.
Olen pitänyt blogia hieman yli vuoden ja olen pärjännyt tähänkin asti, vaikka tämä vuosi on ollut elämässäni todella rankkaa aikaa.
Tartun käteesi, muttet jaksa kiskoa minua ylös.
Päästän irti ja putoan.
En halua kiskoa sinua mukanani pohjaan.
En halua, että joku toinen joutuu kohtaamaan saman kuin minä.
Minä kestän.
Iskut vasten kehoa, poltteen vatsassa ja kurkussa, painon rinnassa, pelon ja kivun.
Kestän vaikka veri valuisi minusta ulos, värjäisi kaiken punaiseksi.
Kestän vaikka hukkuisin kyyneliini.
Vaikka kipu estäisi ilman pääsyn keuhkoihin.
Kestän ja kannan muiden huolet omieni päällä.
Sillä muihin ei saa sattua, vain minuun.
Sillä olen paha, sisälläni on Siru, joka tuhoaa.
Ihan kuin mä olisin kirjoittanut tuon... Tuntuu niin samalta. Kauanko sydän kestää tän kaiken, pelkään, mutta en osaa tehdä silti mitään. En enää osaa mitään, olen niin syvällä... Voimia sulle niin paljon, koita jaksaa. <3
VastaaPoistaNiin, itken, ahdistun ja pelkään mitä tapahtuu jos en osaa huomenna olla rehellinen lääkärille. Tiedän etten tuu jaksamaan tätä kauaa yksin, koska uppoan koko ajan vaan syvemmälle. Yksin en osaa enää tehdä mitään muuta, en osaa toimia enää toisin... ja se pelottaa.
PoistaKiitos ja voimia sinulle myös <3