Miksi päästäisin irti

Istun pehmeällä matollani sohvaan nojaten kuivuneet kyyneleet poskillani. Huomenna on työpäivä, toisiksiviimeinen. Kello käy jo seuraavan päivän puolella, tiedän jo etten saa nukuttua paljoakaan tänä yönä. Lupasin eilen itselleni, että voitan tämän päivän taistelut. Olen vahvempi, enkä anna pahalle valtaa, mutta lupaukset menivät viemäristä alas. Aivan kuten muinakin iltoina.
Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä, pimeässä eteisessä katseeni kohtaa kyyneleiden täyttämät silmät, katse joka on täynnä surua.  Suruun sekoittuu viha, epätoivo, tuska. Romahdan lattialle vuodattamaan kyyneleitäni, joita ketään ei huomaa tai pyyhi pois.

Vielä on pakko treenata, en voi muuta. Katson vain naapuritalojen sammuvia valoja, kun muut hiljenevät nukkumaan. Kyyneleet tuntuvat raskailta, silti haluan tuntea poltteen vatsassa, haluan kipua, tunteen että teen jotain.
Kun syön, ajatus siitä että jotain on sisälläni etoo minua. Se tuntuu pahalta. Voin tuntea kuinka kaikki kertyy kehoni jokaiseen solukkoon. Ruoka tuntuu pahalta mahassa, olo on raskas, ajatukset keskittyvät vain juuri syömääni ateriaan, ahdistus kasvaa, pelkään etten kestä sitä tunnetta. Niin käy liian usein, häviän.

Tätä kaikkea on kestänyt vasta hetken, ehkä muutama kuukausi. Kroppa ei kestä enää. Se ei jaksa käydä läpi tekoja joihin sorrun joka kerta. Se haluaa pitää ruuan sisällä, se kaipaa energiaa. Ei jaksa enää tehdä yhtäkään lihaskuntoliikettä tai hyppyä. Kaikki tuntuu väärältä. En enää osaa elää niinkuin pitää, en tiedä miten tavallinen ihminen toimii. Miten ketään voi syödä niin paljon kuin oikeasti pitäisi. Miten muita ei ahdista tai pelota lihominen. Miten ketään voi syödä niin usein päivän aikana. Kysymyksiä on liikaa, enkä ymmärrä. Olen joskus itsekin elänyt niin. Ollut normaali. En osaa enää, kaikki vain lähtee käsistä.
Kroppa kertoo jo saaneensa tarpeeksi. Olen jatkuvasti kipeänä, tälläkin hetkellä flunssainen, kuukautisia ei ole kuulunut, lihakset eivät palaudu... en halua ajatella mitä olen tehnyt itselleni.

Silti en osaa lopettaa, en osaa olla normaali. Pahalla on liian tiukka ote minusta. Taidan itsekin pitää siitä kiinni, se on ainoa mitä minulla on. Ainoa jota voin mukamas hallita, joka pitää minut tässä näin. Mikään muu ei ole varmaa, paitsi ajatus siitä, että tahdon olla laiha. Mitään muuta en uskalla enää tavoitella, se on ainoa mitä todella odotan tulevaisuudelta. Miksi päästäisin irti. Syitä on monia, mutten osaa ymmärtää niitä. En omalle kohdalleni. Helpompi pitää kiinni pahasta, joka pysyy läsnä, pitää tiukassa otteessa eikä hylkää koskaan tai unohda. Niinkuin ihmiset tekevät. Ehkä tämä on tie jonka valitsin itselleni. Se ei ole helppo tai kivuton. Itken, mutta jatkan, koska minulla on unelma.

(F50.9 Määrittämätön syömishäiriö)