If these wings could fly

Jostain pilkistää valoa, hymyilen ja se tuntuu ihmeelliseltä.
Kuljen tietä pitkin kuulokkeet korvillani ja aurinkolasit silmillä, jollain tapaa kevyt olo kietoo minut sisäänsä. Se pahin synkkyys ja pimeys on häipynyt onnekseni taas johonkin piiloonsa. Vihdoin saan taas hengittää edes hieman. On ollut niin kovin vaikeaa jo liian pitkän aikaa, mutta nyt tuntuu kuin olisin herännyt uudelleen, näen värejä ja osaan taas hieman jo hymyillä. En osaa kuvata tunnetta joka kesti taas pidempään kun aikaisemmin, syvä masennus, apatia, tunnottomuus. Kaikki se piti minua otteessaan ja eristi maailmasta. En saanut tehtyä yhtään mitään ja nyt tekemättömien töiden lista on loppumaton. Silti en jaksa stressata asiaa nyt, työnnän listan sivuun ja yritän sopia opettajien kanssa, että saisin suorittaa joitain kursseja vasta ensi vuonna. Nyt yritän vain pitää itseni pinnalla.

Mikä minua vaivaa? Kysyn sitä toistuvasti itseltäni, vaikka tiedän tarkalleen mikä on suurin ongelmani, tiedän mikä hallitsee elämääni tällä hetkellä kokonaisvaltaisesti. Siirryn ongelmasta toiseen, ne limittyvät toisiinsa, pahenevat vuorotellen. Syömishäiriö. Se kirottu sana. Asia jota en tahdo myöntää tai sanoa ääneen. Kun sanat takertuvat kurkkuun ja polttelevat siellä. Tekevät olon kamalaksi, syyllistävät. Paperilla lukee vain määrittämätön syömishäiriö. Toisin sanoen EDNOS. En tiedä miksi täytyy käydä läpi kaikki vaihtoehdot. Täytyykö olla niin vaikea. Täytyykö ajaa itsensä aivan äärimmilleen niin, ettei jaksa nousta rappuja enää ylös kotiin. Hetkittäin syön liikaa, oksennan, paastoan, liikun, rajoitan kalorimäärät olemattomiin. Ja kierre jatkuu kokoajan. Ystävä sanoo, että on huolissaan. Teen kuulemma vain hidasta kuolemaa. Enkä jaksa ymmärtää, sillä en osaa enää lopettaa. Enkä tahdo tästä eroon, ennen kuin olen riittävän pieni, ennen kuin olen tarpeeksi...

Ahdistus ja viha itseä kohtaan kasvaa hetkittäin sietämättömäksi. Nyrkin iskut osuvat ympäri kehoa, ihoon ilmestyy uusia jälkiä. Sorrun vanhoihin tapoihin sietääkseni ahdistusta, vaikka tein kovan työn jo kerran päästäkseni niistä eroon. Kuinka helposti kaikki se työ romuttuu ja menee hukkaan. Miksi...? Ihan todella tahdon tästä taas eroon. Pakko. En voi purkaa kaikkea tätä itseeni, en vain yksinkertaisesti saa tehdä niin. Olen itsetuhoinen, mutten tahdo kuolla. Miksi se on niin väärin, miksi se on niin vaikeaa.

Tiedostan varsin hyvin, että olen aiheuttanut jo tuhoa keholleni. Koko kroppa on aivan sekaisin. Palelen jatkuvasti, päästä huippaa ja tarraan kaiteeseen, etten kaatuisi. Lihaksissa ei ole voimaa, mutta silti teen loputtomat määrät lihaskunto liikkeitä. Ja vain, koska se on pakko. Mummi halaa ja kuiskaa korvaan, että muistaisin syödä. Hän soittelee viikoittain ja varmistaa, että olen syönyt jotain. Salaisuuksia toistensa perään. Jokainen päivä on taistelu, jokainen päivä käännän katseen pois peilistä ja jäljelle jää vain kyynel.

Minua pyydettiin kahville. Hetken olin mielettömän onnellinen, ajattelin, että voin kelvata ja olla riittävä jollekin. Hetkessä mieleen kuitenkin työntyy ajatus kuinka ketään haluaisi tapailla ihmistä, joka ei osaa syödä normaalisti ja jolla on itse aiheutettuja arpia. En uskalla suhteeseen. Pilaisin jälleen kaiken. En tahdo satuttaa ketään tällä kaikella, sillä nyt en osaa tehdä muuta kuin satuttaa itseäni ja ajatella itsekkäästi vain omaa napaani ja vyötäröäni, joka omissa silmissä kasvaa kokoajan. En osaa lopettaa, en uskalla päästää irti. En muista millaista oli ennen, en tiedä mitä voisi olla, mitä olisin. Minulla on ollut melkein kolmen viikon tauko polikäynneistä, koska hoitajalla ei ollut vapaita aikoja. Minulla piti olla aika kerran viikossa. Tästä ei ollut puhetta. En osannut käsittää asiaa ja romahdin, tajusin, etten tiedä miten pärjään enää ilman säännöllistä tukea. Tämänkin viikon ajan joudun siirtämään, joten taukoa tulee vielä lisää. Tiedän nyt, että selviän yksin, kompuroin paljon, mutta pärjään. Ajattelen, etten haluaisi mennä polille enää, mutta samaan aikaan tiedän, ettei olisi viisasta lopettaa käyntejä nyt. Ehkä tämä kaikki helpottaa vielä joskus. Ehkä opin elämään vielä ilman että satutan itseäni jatkuvasti. Ei kai se voi olla niin vaikeaa.


Hoitaja katsoi mua niin surullisesti, kun sanoin näin hänelle... Ei varmaan olisi pitänyt. Anteeksi.