Mihin enää jatkaa?

Minulla piti olla poliaika. Yritin perua, mutten onnistunut. Minulle sanottiin, että soita uudelleen perjantaina aamulla ennen aikaa. En soittanut, kun en saanut itseäni sängystä ylös. Odotin, että hoitaja olisi soittanut minulle kun en ilmestynyt paikalle. Nyt minulla ei ole uutta aikaa, ei ole mitään. Vain tyhjiö, pelko ja viha. Vedin mahdollisuuteni viemäristä alas. En osaa tehdä asialle mitään, en uskalla. Sanon vain itselleni, etten tarvitse sitä. Pärjään... pärjään.

Kyynel vierähtää poskelle. Romahdan yhä uudelleen ja uudelleen.
Jalat pettää alta kun silmät sumenevat kyyneleistä ja paha vavisuttaa koko kehoa. Nyyhkytän suihkun alla ja yritän tärisevin käsin rikkoa sheiveriä voidakseni värjätä virtaavan veden punaisella.
En ole aikoihin saanut vastaavia itkukohtauksia, jotka vievät viimeisetkin voiman rippeet mukanaan. Ne tekevät olon niin tyhjäksi.

Makaan sängyllä kasvot käsiin peitettynä.
Toistan hiljaa tyhjille seinille "auttakaa minua, auttakaa".
Voisiko joku ottaa ja päästää minut pois tästä tuskasta.
En jaksa sitä enää.

Kaupassa heitän paketin toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Tekisi mieli paiskata kori lattialle ja juosta ulos. En kestä sitä jatkuvaa ajatustulvaa joka pyörii mielessä. En saa selvää yhdestäkään ajatuksesta, ne huutavat kilpaa ja satuttavat. Olen kuin kuplassa. Törmäilen ihmisiin ja saan vihaisia katseita osakseni.
Vastaantuleva katsoo minua pitkään. Pyydän mielessäni anteeksi rumaa ulkomuotoani. En tahdo pilata kenenkään päivää. Painan katseeni maahan ja kierrän kotiin pidempää reittiä, vaikka jalat tärisevät ja silmissä sumenee. Olen viime päivinä kävellyt loputtoman määrän askelia. En jaksa enää.

Syömishäiriö oireilu pahenee jatkuvasti enkä tiedä miten pitkälle tämän kaiken voi vielä viedä. Pelkään. Kun lihaksissa ei ole voimaa ja kääriydyn paksuun huppariin ja villasukkiin vaikka ulkona on lämmin. Minun on kylmä. Rinnassa kalvaa kylmä tunne, joka saa minut voimaan pahoin.
Ihan todella pelkään missä vaiheessa kroppa ei enää kestä tätä kaikkea. Romahdan lattialle kun sydän hakkaa rinnasta läpi. Nousen ylös ja tukeudun pöytään kun päästä heittää. Oksentelu on lähtenyt käsistä ja tiedän että aiheutan tällä kaikella vielä pysyviä vaurioita kehooni, ellen ole jo aiheuttanut. Silti mikään ei saa minua lopettamaan. Sillä en pysty siihen enää. Minusta ei ole siihen enää yksin, tiedän ja myönnän sen. Pyydän apua, mutta silti työnnän kaikkia vain kauemmas enkä päästä ketään lähelle.

En tiedä miten tästä voi enää jatkaa, milloin tämä kaikki tuska päättyy. Milloin saan onneni takaisin. Katson itseäni peiliin ja itken. En tiedä milloin kaikki lähti näin pahasti käsistä. Milloin kaikki kääntyi näin päälaelleen ja sairastutti minut. Miksi ja miten? Kysymyksiä, joihin ketään ei halua vastata.