Pieni hapuilee äidin kättä

Olen ystävieni kanssa ulkona. Kohotamme maljan tyttöjen illalle, käymme syömässä ja lopuksi drinkeillä pienessä baarissa. Illan edetessä kaikki menee vaikeammaksi. Söin kerralla enemmän  kuin kuukausiin, kroppa ei kestä niin suurta määrää ruokaa enää kerralla. Jalat tärisee ja olo on kamala. Törmäämme sattumalta lapsuuden ystävääni, joka on ollut monta kuukautta ulkomailla ja päätämme matkustaa kaikki yhdessä kotiin.
Ystäväni tökkii minua ja hokee "sä olet niin vaisu", "onko kaikki hyvin?".
Hymisen jotain ja käännä  katseeni ohi viliseviin maisemiin. En yksinkertaisesti jaksa puhua, onko se väärin. Ehkä olen ilonpilaaja, kuten aina.
Jään junasta pois ja kävelen loppumatkan kotiin. Puhelin piippaa viestin merkiksi. Se on lapsuudenystävältäni. Hän on huolissaan, kysyy miten mulla oikeasti menee.
En osaa vastata kun en tiedä itsekkään.

"Henkäys,
pieni tuulenvire työntää eteenpäin."

Kotona äiti tulee, istuu toiselle puolen sohvaa ja kysyy kävinkö polilla. Nyökkään pienesti. En osaa kertoa mitä siellä oli. Mitä tapahtui. Sanon vain, että käyn siellä ainakin muutaman kerran.
Äiti sanoo olevansa huolissaan. Ei siksi, ettenkö pärjäisi, vaan miten jaksan. Hän kysyy mitä yläasteella tapahtui. Ensi kertaa ikinä kerron ääneen parhaan ystäväni itsemurhayrityksistä. Ensi kertaa ikinä avaan pienen palan itseäni äidille. En kerro paljoa, vain vähän, mutta se on suuri askel minulle.
Äiti tulee lähelle ja ottaa kainaloon, puhuu ja kertoo asioita. Lopulta vain itkemme yhdessä minä äidin kainalossa.
Äiti silittää, kuivaa kyyneleet ja sanoo, että kaikki järjestyy ja että olen rakas.

"Maailma on pelottava.
Pieni hapuilee äidin kättä,
painautuu helmoihin kiinni.
Ohikulkijat tönii,
kaikilla on kiire.
Pieni keskittyy askeliin,
ei saa koskea laattojen viivoihin.
Juoksee edeltä kun maisema aukeaa alas kalliolta.
Tyttö huutaa äitiä,
muttei näe häntä missään.
Pieni itkee,
on hukassa ja aivan yksin.
Ympärillä kaikki hiljenee.
Kaunis maisema sumenee.
Sade piiskaa maahan ja hukuttaa pienen lapsen.
Joka ei enää pärjännyt yksin."

En tahtoisi mennä enää polille.
Tuntuu niin väärältä käydä siellä...
Mieli on vain todella raskas ja käperryn taas itseeni. Olen hiljainen ja puhun vain jos minulta kysytään jotain. Nukun, mutta olen silti lohduttoman väsynyt. Koulu stressaa aivan liikaa ja motivaatio on kateissa. Tekisi mieli lopettaa opinnot kesken, mutten voi tehdä niin.
En enää tiedä miten minulla menee, kun mieli on niin sekaisin. Elämässä tapahtuu niin hurjan  paljon ja asiat menevät pienin askelin eteenpäin. Pitäisi kai olla vain iloinen, mutten tiedä miten suhtautua asioihin, enkä uskalla odottaa mitään.
Pitäisi varmaan uskaltaa ottaa vihdoin tarjottu apu vastaan ja yrittää saada itseään ylös täältä kuopasta johon olen tehnyt itselleni pesän.
Huomenna lääkäri soittaa ja kyselee miten polilla meni ja miten jaksan. Ehkä yritän olla rehellinen, itselleni ja hänelle. Olen uupunut, hukassa ja ahdistunut.
Yritän olla rehellinen myös hoitajalleni. Ihan todella yritän. Vihdoin.