Surumieli

En ole kirjoittanut, vaikka olisin halunnut. Kirjoittaminen on aina ollut hurjan tärkeää minulle, se on henkireikä, joka auttaa saamaan edes jotain ulos. Ettei kaikki ole vain mun mieleni sisällä.
Tästä blogista on tullut mulle ihan tosi tärkeä. Täällä on kaikki se mitä en muualle uskalla purkaa tai mitä en uskalla kenellekään kertoa. Silti tännekin kirjoittaminen tuntuu välillä vaikealta. Se harmittaa.

Mitä mulle kuuluu? Niin.. mitä. En oikein tiedä. Ei kai kovin hyvää, jos oikein ajattelee.
Koko elämä vaan romahtaa ja minä jään sen kaiken alle. Valun hiljaa kauemmas muista, vilkutan ja kuiskaan vaan hiljaa ilmaan sanoja, joita ketään ei kuule. Sumu verhoaa minut sisäänsä, niin, etten näe ympärilleni. En näe missään turvaa, paikkaa johon mennä, jossa ei tarvitsisi pelätä. Olen aivan yksin, vaikka ympärilläni on valtava määrä ihmisiä. Hukun ihmismassaan, painun maata vasten ja annan ihmisten kävellä yli. En jaksa puolustautua.
"Olen kävellyt jo tunteja, yksikään vastaantulija ei ole vielä hymyillyt"
Ehkä ihmiset hymyilevät, mutten jaksa nähdä sitä, kun omat silmät täyttyvät kyynelistä ja sumentavat kasteen. Näen kaikkialla vain harmaata ja synkkää, vaikka aurinko paistaisi suoraan silmiin.

Jätän menemättä kouluun taas aivan liian usein nykyään. Tuntuu, ettei minusta ole opiskelemaan, olen kaikesta aivan pihalla ja jäänyt jo pahasti jälkeen. Palautuspäivät lähenevät enkä saa mitään aikaiseksi, rästejä kertyy muiden tehtävien päälle. Pitäisi uskaltaa puhua opettajallekin, miksi olen pois, mutten uskalla. En vain pysty. Pääsin kouluun, moni muu ei päässyt, enkä minä jaksa opiskella. Kuinka huono olenkaan..
Istun kalliolla metsän keskellä, katson alas joelle ja seuraan liikennettä. Kyyneleet virtaavat poskille pienestä ajatuksesta. Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi, en ole koskaan ollut lintsaaja. Nyt kiskon itseni pakolla ylös sängystä, perun kimppakyydin koululle ja jään kotiin. Kun en kestä olla yksin kotona itseni kanssa, vedän lenkkikamat päälleni ja lähden useaksi tunniksi ulos. Päivät seuraavat toisiaan ja mietin, miten kaikki on palannut tähän jälleen. Masennuksen syövereihin. Milloin se mörkö pääsi minuun takaisin. Miten, miksi?

Ystävä pyytää etten työntäisi häntä pois. Etten jäisi niin kovin yksin ja jättäisi häntä ulkopuolelle. Hän tahtoo auttaa, pyytää sitä ihan todella. Silti otan etäisyyttä, olen liian hiljaa. Olen huono ystävä, kun en jaksa pitää yhteyttä. En uskalla.
Hoitaja sanoo, että on surullista kuinka en puhu ystävilleni, vaikka itse olen aina valmis kuuntelemaan vastaavasti muiden iloja ja murheita. Sanon, että tiedän kuinka tuskallista ja rankkaa on kantaa kaikkea sitä taakkaa omien asioiden päällä. Itsehän olen juuri romahtanut kaiken sen taakan alle, monen vuoden jälkeen. Kuiskaan hiljaa, etten tahdo sitä samaa tuskaa ystävilleni, en tahdo olla syy suruun tai huoleen. Se tuntuu väärältä.

Olen käynyt psyk. polilla nyt viikoittain. Olen puhunut, hieman. Nämä viimeiset viikot ovat olleet aivan hurjan rankkoja. Polikäynnin jälkeen olen aivan loppu, se vie kaikki voimani ja tämä vaikuttaa useisiin seuraaviinkin päiviin. On rankkaa opetella puhumaan, kun en ole koskaan aikaisemmin tehnyt niin. Hoitajani on ihan mukava, onneksi. Olen puhunut jo hieman, enemmän kuin olisin itse koskaan uskonut. Olen pidätellyt kyyneleitäni, nieleskellyt sanoja ja keskittynyt hengittämään. Vielä kovin suodatettuna ja tarkoin pohdittuna päästän sanoja ulos. En uskalla vielä olla kovin avoin. Ja silti jo nyt tämä on aivan kamalan rankkaa. En katso silmiin, nyplään vain paidan helmaa tai sormiani, tuijotan seinällä olevaa rumaa taulua tai seuraan matossa olevia viivoja katseellani. Hiljaisina hetkinä vilkuilen varovasti hoitajaa, näen katseessa huolen.
"Oletko sinä masentunut", kysymys tulee aivan yht äkkiä. En tiedä, olenko minä. Eikö hoitajan pitäisi vastata siihen.
 Olen niin surumielinen, ankara itselleni ja kannatellut raskasta taakkaa yksin niin kovin kauan. Niin hoitaja sanoo ja minä vain kuuntelen, pyörryttää ja seinät kieppuvat ympärilläni.
Kävelen kotiin huojuvin askelin, en edes jaksa peitellä kyyneliäni. Tahdon vain kotiin.

Tänään postilaatikosta kolahti kirje, uusi aika psykiatrilleni. Ihmiselle, joka ensimmäisellä käynnillä sai minut epäilemään itseäni ja ajatuksiani aivan urakalla. Ahdistuin ja ajattelin, etten tahdo nähdä häntä enää. Nyt hoitajani on ilmeisesti puhunut minusta hänelle ja halunnut varata ajan.
Asiat menevät vauhdilla eteenpäin, ja minun tekisi mieli hypätä pois tämän kelkan kyydistä. Pakokauhun tunne valtaa mielen ja toivon vain että voisin olla terve. En halua käydä tätä kaikkea läpi, en pysty, en jaksa, en uskalla. Onko minun pakko? Toivon, että voisin ajatuksen voimalla muuttaa kaiken hyväksi.

Olen ajanut itseni aivan äärirajoille. Syömiset ovat aivan sekaisin, kroppa on aivan sekaisin, kaikki on sekaisin. Oksentelen edelleen päivittäin, vaikka joka kerta päätän, että lopetan. En vain osaa enää. En, vaikka kroppa kertoo, ettei se jaksa tätä enää. En edes uskalla ajatella mitä olen tehnyt itselleni, se kaikki on liian kamalaa.

"Someone left the door open
Who left me outside?
I’m bent, I’m not broken
Come live in my life
All the words left unspoken
Are the pages I write
On my knees, and I’m hoping
That someone holds me tonight
Hold me tonight"
-Outside-

En enää oikeastaan tiedä mitä tehdä. Monena iltana olen ollut aivan valmis ostamaan yöbussiin lipun ja matkustamaan vanhempieni luo. Tuntuu niin vaikealta olla yksin, vaikka toisaalta se on täysin oma valinta. On helpointa olla yksin, vaikka silloin kaikki paha tapahtuukin..
Tekee mieli mennä turvaan äidin luo, kertoa kuinka en jaksa enää, enkä pärjää yksin. Mutten voi tehdä niin.. en voi, vaikka haluaisin. Vaikka vain satutan itseäni jatkuvasti, tuntuu, etten ansaitsekaan muuta. Miten ihminen voi kadottaa kaiken tällä tavalla, miten maailma on niin julma, että antaa näihin tunteisiin edes mahdollisuuden. En tule koskaan ymmärtämään masennusta. Se on vain jotain niin julmaa, vihaan sitä. Vihaan itseäni. Vihaan tätä kaikkea.

Tämä saa minut itkemään, sillä se tuo äidin mieleen <3
https://www.youtube.com/watch?v=k66OtrX5YUo