Jos putoan, ketä ottaa kiinni?

Hyvä päivä päättyy kamalaan yöhön.
Ahdistus vyöryy mun yli odottamatta. Se lamaannuttaa paikalleen sängylle, vetää polvet rintaa vasten. Kyyneleet vierivät poskelleni yksi kerrallaan. Tyynyyn jää märkä kohta.
En pysty liikkumaan, ahdistus sattuu, satuttaa.
Viiltäisin jos pystyisin.
 Kuulen sanasi korvissani, ne saavat minut itkemään enemmän ja enemmän.
Hoen itselleni, etten saa sulkeutua, pakko pysyä täällä. Nukkumisesta ei tule mitään ja valvon pitkälle aamuyöhön, ennen kuin mieleni ja kehoni rauhoittuu.

Valvon yöt miettien maailmaa. En saa unta kuin vasta pitkällä aamuyöstä.
Odotan unta, makaan vain kattoon tuijottaen. Näin on ollut pienestä pitäen. Muistan luoneeni erilaisia kuvioita kattoni puiden syistä, nyt etsin niitä taas katseellani.

En osaa enää kirjoittaa. Vihot lojuvat sänkyni alla. Avaan ne eteeni ja tartun kynään, mutten saa mitään paperille asti. Viimeisimmät kirjoitukseni ovat kuukausien takaa. Olen kadottanut sanani, harmittaa, sillä ennen kirjoitin vihkoihini todella paljon, kerralla sivukaupalla tekstiä. Nyt ei mitään.

Yöllä on liikaa aikaa. Liikaa aikaa taistella omaa mieltä vastaan.
Haluan viiltää koko käden täyteen viiltoja, saada tunteeni heräämään. Nähdä kivun ja ajatukseni konkreettisesti ihollani.
Nyt on vain tyhjää, enkä tunnista tunteitani, olojani. On vain se tasapaksu normaali, ei hyvä eikä huono, vain liian tavallinen, joka on turruttanut minut.

Harmittaa, kun kirjoitin tänne viimeksi hyvästä päivästäni... Se kesti vain sen yhden päivän. Nyt tumma verho kietoutui ympärilleni jälleen, ja mieleni on raskas.
En tiedä millaisen muurin olen aikoinani ympärilleni kasvattanut, mutta se tuntuu jälleen liian vahvalta. Se sulkee minut vain itseeni, en saa kosketusta ulkomaailmaan.
Olen liian hiljaa, liikaa omissa oloissani. Enkä osaa enää puhua asioistani senkään vertaa.
Miten monta kertaa kaikki voi vielä kääntyä päälaelleen, miten monta kertaa voin taas romahtaa tämän kuilun pohjalle, juuri kun olen saamassa itseni kiskottua ylös sieltä. Tarvitsen auttavan käden, mutten uskalla tarttua siihen. En uskalla.
Onko minulla oikeutta olla näin maassa, näin masentunut.. monella on paljon vaikeampaa kuin minulla. Olen vain heikko ihminen

http://www.youtube.com/watch?v=Yb8r3ZZAQx4

Good things in life

Tänään on hyvä päivä. Harmi, että flunssa rajoittaa tekemisiäni ja menemisiäni.
Kroppa ja mieli huutaa lenkille. Haluan juosta, liikkua.
Tyydyin eilenkin treenaamaan vain kotona, muttei voimat riittäneet oikein vielä siihenkään kunnolla. Tänään aion kyllä uskaltautua ulos, jospa saisin pidettyä kävelylenkin sopivan mittaisena.
Olen syönyt hedelmiä, tehnyt itselleni smoothieita ja syönyt kanasalaattia. Olo on hyvä, pitkästä aika ja aion yrittää nauttia siitä.

Niin, olo on hyvä, ainakin nyt.
Voi olla, että jo illalla oloni on täysin päinvastainen. Niin käy melkein joka kerta.
Mielialani vuoristoradan mukana on raskas olla. En pysy sen kyydissä. Nopeat varoittamattomat mielialojen vaihdokset rasittavat minua. Olisi kiva tietää kärsiikö ketään muu samaisesta ongelmasta?

Olen jakanut tänne blogiin liikaa synkkyyttä. Olen väsynyt ja flunssainen, mutta nyt on aika tehdä hyvän mielen postaus. Haluan jakaa iloni kaikille, huutaa sen kalliolta alas koko maailmalle. 

Kun ajattelen omaa elämääni, huomaan, että minullahan on kaikki hyvin. Ulkopuolisen silmissä elämäni näyttää hipovan täydellisyyttä, minulla on kaikki mitä tarvitsen. Niinhän se onkin, mutta itse sen huomaaminen on yllättävän vaikeaa. Siksi välillä on hyvä pysähtyä ja miettiä mitä kaikkea minulla on tällä hetkellä elämässäni. Täytyy osata arvostaa elämän hyviä hetkiä ja asioita.
Pohjimmiltani olen onnellinen. Huomaan sen selkeästi näinä hyvinä päivinä. Kuuntelen iloista musiikkia ja liitelen pilvissä. On harmi, että se synkkyys ja inho valtaa mieleni niin usein, silloin en näe maailman kauneutta ja jaksa uskoa unelmiini.
Elän jonkun mielestä ehkä elämän parasta aikaa. Nuoruutta. Minulla on kaikki vielä edessä, olen päättämässä opiskelujani ja suuntaamassa eteenpäin haaveideni perässä. Minulla on perhe, ystäviä, rakastava poikaystävä, olen saanut opiskella, minulla on koti, harrastuksia ja loputtomasti mahdollisuuksia, minulla on kaikki mitä tarvitsen.

Ainut asia, joka laimentaa iloani, on suunnaton ikävä poikaystävääni.
Ikävä raastaa, se alkaa ottaa koville.  En enää halua elää erossa...
Lupasit olla luonani, etkä jättää minua, mutta missä olet? (tai missä minä olen)
täytyy jaksaa odottaa, odottaa, odottaa, että voimme asua lähekkäin, lopulta yhdessä.
En halua elää ilman V:tä, sillä ensikertaa elämässäni olen rakastunut.

Haaveilen jo aivan liikaa tulevaisuudesta.
Haluaisin jo elää sitä aikaa kun minulla on oma perhe ja saan toteuttaa omia haaveitani.

"Elämä viel palkitsee"
http://www.youtube.com/watch?v=G2j6d6He6QI

"Oothan tässä vielä huomenna"
http://www.youtube.com/watch?v=PeJAZE721OI

Pieces

Miksi mun elämä on vaan jatkuvaa taistelua oman mielen kanssa.

Sanat lipuvat taas vain ohitseni. On vaikeaa pysyä tässä hetkessä, se on ihan kamalan vaikeaa. Olen jossain kaukana, oman mieleni sisällä, en ymmärrä maailmaa, en tällä hetkellä jaksa kulkea sen mukana kuin orja narun päässä.
Olen hiljaa, olen mahdollisimman huono ja vaikea keskustelu kumppani. En jaksa vastata, en jaksa lausua yhtäkään sanaa. Saan valituksia päälleni, taas. Samasta asiasta kuin aina. Olen vaikea ihminen. Niin minulle sanotaan. Vaikea. Näin minäkin ajattelen, enkä jaksa tehdä asialle mitään.

Elämäni valuu sormieni läpi kuin hiekka. Nuoruus menee ohi. En ole elänyt nuoruuttani. En ollenkaan. Se on mielestäni aivan kamalan surullista. Minulla ei ole aikuisena muisteltavaa näistä vuosista, kuten muilla. En ole elänyt, olen vain selviytynyt.

Istun pöytäsi taa. Tunnen kuinka pala nousee kurkkuun, puhuminen vaatii paljon. En tiedä missä pitäisin käsiäni, joka kerta ne nousevat haromaan hiuksiani, paljastavat hermostumiseni. Vilkuilen kelloa samalla kun puhut minulle. En ymmärrä sanakaan, mutta nyökyttelen hyväksyvästi. Sanasi saavat kyyneleet kirvelemään silmissäni. "Sä oot tehny vaikeita päätöksiä, olet ollut kovin yksin". Nyökyttelen, onneksi et vaadi minua sanomaan mitään. Aika loppuu aina liian pian. Minulla on tyhjä olo ja viivyttelen lähtöä. Seuraavaan kertaan on liian pitkä aika ja minua pelottaa.

Pitäisi käydä labrakokeissa tarkastamassa joitain arvoja. Verenpaineeni on korkea, samoin sykkeeni. Huonosti nukkuminen ja ahdistus näkyvät kehossani. Se paljastaa liikaa.
En muista milloin olen käynyt lääkärillä viimeksi. Pienenä muistan itkeneeni kun en saanut nais lääkäriä, kun lääkärit olivat kovakouraisia, minä olin vain pieni ujo tyttö.

Sinun on paha olla.
Yritän parhaani mukaan rauhoitella ja kertoa kaiken olevan hyvin.
Jätän kertomatta omista
viimeaikojen ajatuksista
ja valvotuista öistä,
kuuntelen vain.
Otan sinua kädestä, silitän arpiasi.
En halua päästää irti.
En halua jättää sinua yksin,
olen luvannut,
etten jätä sinua. Ikinä.

Yläasteella minulle sanottiin kuinka minusta huomaa, että ruoka on alkanut maistua, ettei painoni laahaa enää perässä kuten pienenä. Otin tämän tiedon raskaammin kuin muut uskoivatkaan. Päätin etten aio lihoa enää yhtään.
Lomamatkalla minulle sanottiin, että minun täytyy treenata vatsaani. Se oli kai liian iso.
En ollut tämän jälkeen lomalla enää maha paljaana.
En halunnut kuulla tällaisia asioita enää vartalostani. Aloin kontrolloida syömistäni, aloin lenkkeillä ja treenata.

Liikunta auttaa minua. Tiedän sen. Se saa voimaan paremmin, mielialan edes vähän ylöspäin. Lähteminen on vain aina kaikkein vaikeinta, itsensä ylös saaminen.
Jonkun sanojen mukaan mulla on pakkoliikuntaa, on ainakin ollut.
Treenasin lihaksia, mutten osannut lopettaa, yksi kerta treeniä päivässä ei riittänyt.
Lähdin kävelylle tai lenkille, en osannut palata kotiin. En osannut olla tyytyväinen, sillä mikään ei ollut riittävää. Nyt tätä ei tapahdu enää usein, onneksi. Toisaalta tavallinen ilosta liikkuminen on vaikeaa edelleen. Ennen nautin liikunnasta ja harrastin kilpatasolla urheilua, en enää.

Juna menee nenäni edestä. Edessäni ovat vain kiskot, ei asemaa lähimillakaan. Viimeinenkin vaunu lipuu hitaasti ohitseni. Astun raiteille, tuntuu että ne jatkuisivat edessäni loputtomiin. Tekisi mieli istua alas, on outo olo. Katson taivaalle kun parvi lintuja lentää ylitseni.
Mitä jos juna tulisi? Kaikki on niin kamalan helppoa, silti kuitenkin täysin mahdotonta.
Otan lunta paljaaseen käteeni. Tein ennenkin niin aina, kun tuntui että katoan, että haihdun ajatusteni mukana.

Ajatusvirtaa

Musiikki soi todella kovalla. Pieni tanssilattia on täynnä ihmisiä. Eläydyn rytmiin mukaan ja annan sen viedä, tanssin läpi koko yön. Minulla on mahtava olo. Juon muutaman drinkin, juttelen ja nauran vapautuneesti. Minulla on niin uskomattoman vapaa ja hyvä olo.
Kuitenkin jossain vaiheessa syvä ahdistus valtasi minut. Olin paniikissa ja tönin ihmisiä pois edestäni. Oli pakko päästä pois.
Juoksin syrjäisen baaritiskin luo ja nojasin pöytään henkeäni haukkoen kyyneleet silmissä. Onneksi sain koottua itseni hetken hengittelyn jälkeen. Hoin itselleni kaiken olevan hyvin ja antauduin musiikin mukaan.

Takerrun huonoihin ajatuksiin, syömisen tarkkailuun. Ajatukset ovat poissa hetken, mutten uskalla päästää niistä irti lopullisesti. Olen elänyt niiden kanssa niin kauan, että unohtaminen ja irtipäästäminen tuntuu hankalalta. Tuntuisi oudolta yht äkkiä elää ilman niitä. Ne ovat jollain hullulla tavalla turvani, pystyn jollain lailla kontrolloimaan itseäni. En muista enää millaista elämä ennen näitä ajatuksia oli, se tuntuu pelottavalta.

Heräilen öisin, taas. Kaikki alkaa alusta. Sain reseptin melatoniiniin, mutten halua hakea niitä.
Yhdessä vaiheessa nukkumiseni oli hajanaista. Valvoin yöt, käytin ajan kirjoittamiseen. Minulla oli paljon sanoja, mutta niiden saaminen paperille vaati töitä. Se oli vaikeaa. Lopulta nukuin kunnolla vain pienen pillerin avulla. En voi syödä niitä lopunikääni, ilman niitä kaikki alkaa taas alusta. Uni antaa odottaa itseään, uni on levotonta, heräilen. Yö tuntuu loputtoman pitkältä.

Istun samalla saunan lauteella
kuin vuosi sitten.
Muistan tarkkaan kuinka peittelin jälkiäni. Muistan tarkkaan
mitkä nykyisistä arvistani
olivat tuolloin uusia.
Muistan kuinka te näitte ne, kuinka koin elämäni vaikeimpia hetkiä.
Otin vastaan ne
kamalat sanat, jotka tuhosivat minut sisältä. Tai ainakin osan minusta.

Tuntuu kuin olisin kadottanut sanani. Ne ovat menneet tuulen mukana, enkä saa niitä kiinni. En osaa vastata kysymyksiin, enkä kertoa asioitani. Mieleni tekee kirjoittaa, ihan kokoajan, mutten jostain syystä pysty siihen. En löydä sanoja kuvaamaan oloani tai elämääni. Haluaisin nähdä kuinka sivut täyttyvät sanoista, lauseista, minun kirjoittamastani tekstistä. Saan osan itsestäni paperille. Se helpottaa, auttaa minua kokemaan itseni kokonaisena, huomaamaan että olen tässä. Olen irrallinen, hukassa itseltäni. Tarvitsen kirjoittamista enemmän kuin luulenkaan.

Katson itseäni. Makaan selälläni ja nostan jalkani ylös kohti kattoa. Kierrän kädet reiteni ympärille. Haluan olla pieni, siro, kevyt. Haluan käyttää kauniita vaatteita ja tuntea itseni kauniiksi ja itsevarmaksi. Nyt katson iseäni peilistä ja ajattelen, etten voi mennä tämän näköisenä mihinkään. En kestä kävellä aukeilla alueilla, en halua että ihmiset katsovat minua. Olen liian epävarma, liian täynnä itseinhoa. en jaksa elää näin, mutten osaa muuttaa ajatuksiani.

Makaan sängyllä, flunssa on iskenyt minuunkin ja kaataa minut sängynpohjalle. Olo on täysin voimaton ja Joka paikkaa särkee. Pitäisi malttaa jäädä sänkyyn ja levätä, mutta mieli halajaa kokoajan liikkeelle. En jaksa maata montaa päivää, joten toivottavasti tämä flunssa menee pian ohi.

Kaunis mieli

Koulun käytävät ammottavat tyhjyyttään. Kaikki ovat jo tunnilla. Minulla ei ole enää mitään.
Kaikki on jo ohi, on aika jatkaa eteenpäin.
Painan kaappini oven lukkoon ja istun tuolille. En tee mitään, istun vain.
On outo olo. Käyn viimeisiä kertoja ihanan terkkarini luona, joka on auttanut minut läpi viimeisen lukiovuoden. Jään kaipaamaan häntä ihan todella.
Kävin toki myös psykologin luona, mutten kokenut hyötyväni siitä. En osannut puhua hänelle, se ei tuntunut hyvälle. Hän ei ymmärtänyt minua.

Kaikki tuttu ja turvallinen loppuu ja maailma ammottaa avoinna, enkä tiedä mihin suuntaan lähtisin. Niin monta kertaa aikaisemminkin olen kääntynyt väärään suuntaan risteyksessä. Olen epävarma.
En luota itseeni.

Minulla on ihan hyvä olla silloin kun en ole yksin. Ystävien kesken olen hyväntuulinen, aktiivinen.
Yksin jostain syystä mieli tuntuu raskaalta.
Minua ei ahdista, on vain jollain lailla huono olla. On surullinen ja apea olo.
En osaa kuvailla sitä tunnetta, joka valtaa minut aina niin vahvasti. Kietoo sisäänsä.
Hengittäminen on raskasta. Katse pysyy maassa. En hymyile ihmisille. En vastaa, kiitä, pyydä apua. En vain yksinkertaisesti jaksa.

Koulussa usein istuin tunnilla ja mietin tehtäviä. En osannut, mutten pyytänyt apua. En vain jaksanut puhua. Ajattelin pääseväni helpommalla, pienemmällä rasituksella, kun ei tarvinnut puhua opettajalle, pyytää apua. Tämä myös valitettavasti näkyi numeroissani...

Muutama ilta sitten kaikki oli jo liian lähellä. Olin antaa periksi.
Ihoon jäi muistoksi pieni jälki.. Näin veren, tunsin kivun. Kaikki vanha palasi mieleen, kuinka ennen minulla ei ollut muuta. Se tuntui hyvältä.
Kaikki jäi tällä kertaa vain pieneen jälkeen, olen onnellinen että havahduin, tajusin mitä teen.
En ole yli-ihminen, romahdan, mutta nousen aina ylös. Ainakin kovasti yritän.
En anna itseni enää sortua, tai kaikki alkaa alusta ja sitä en jaksaisi enää.
Minulla on tavoitteet, jotka aion myös saavuttaa.

Junassa silmät täyttyvät kyynelistä.
Taas olen menossa kotiin mukanani asiat,
 jotka olisi pitänyt kertoa terkkarille.
Olen vihainen itselleni.
En saa suutani auki, asiat jäävät kielenpäälle,
 mutten saa niitä sanoja lausuttua ääneen.
Haluan, ihan todella haluan, mutten taaskaan pystynyt.
Mieli on edelleen liian raskas kannettavaksi,
 mutten osaa itse purkaa painolastia.

Tänään illalla on potkiaiset, huomenna penkkarit ja perjantaina olisi sitten abiristeily.
Varmasti tulee olemaan kivaa, mutta uskon olevani todella väsynyt kun tämä viikko on ohi.
En kuitenkaan halua ajatella asiaa vielä, vaan elää tässä hetkessä ja nauttia näistä ainutlaatuisista kokemuksista täysillä.

http://www.youtube.com/watch?v=YRWNpkMh3vo

http://www.youtube.com/watch?v=yT7GNC3cauE

Nothing and Everything

Juuri kun uskon henkisen voimani kestävän, pitävän minut pystyssä, saan pettyä.
Juuri kun uskon päässeeni asioiden yli, saan kokea olleeni väärässä.
Juuri kun näen itsessäni jotain kaunista, silmäni sumenevat.
Kaikki romahtaa joka ikinen kerta. Silti haluan edelleen yrittää uskoa ja jaksaa. Haluan vielä joskus olla samanlainen ilopilleri ja täynnä energiaa kuten ennen.
Minua koetellaan, mutta en halua antaa periksi, vaikka niin on monet kerrat aikaisemmin ollut.

Piilottelu on rankkaa. En ole todella pitkään aikaan ollut ystävieni ja perheeni läheisyydessä käsivarret paljaana. Minulla on aina päälläni joku pitkähihainen, ihan aina.
Nyt kun jäljet alkavat haalistua, en enää osaa olla luontevasti ilman pitkähihaista. En vaikkei jäljet näy enää yhtä selkeästi. Vaistomaisesti peitän käsivarteni, varon ihmisten katseita.
En anna ottaa kiinni.

Lopettaminen on vaikeaa. Olen koukussa, myönnän.
Erossa pysyminen vaatii minulta taistelua. Taistelen mieleni kanssa ja se on rankkaa.
En tiedä koska tämä kaikki helpottaa... enkä tiedä kuinka jaksan.

Istun sängyllä, käyn mielessäni taistelua.
Avaan laatikon, joka on täynnä salaisuuksia.
En tiedä kumpi on vahvempi. Halu vai järki.
Milloin tämä taistelu loppuu.
Kertoisiko joku kauanko täytyy jaksaa.

Minulla on kahdenlaisia ajatuksia. Ne hyvät ja ne pahat. Ne omat ja ne sairaat.
Toisia ajatuksistani pystyn hallitsemaan, toisia en.
Olkapäilläni istuu enkeli ja piru. Mielessäni kuulen niiden taistelevan, ajatukseni poukkoilevat näiden kahden taistellessa. En kuule muuta kun niiden huudon, muut äänet peittyvät taistelun alle. Se on pelottavaa.

Olisiko mahdollista ottaa elämästä lomaa. Ihan vain hetkeksi, että saisin taas kerättyä voimiani.
Unohtaisin aivan kaiken, en eläisi ollenkaan. Edes hetken.

Tajusin, etten ole juurikaan kertonut itsestäni täällä sen enempää. Ketään ei varmasti ymmärrä minusta yhtään mitään.
Siksi ajattelin kertoa, että minulle saa laittaa kysymyksiä ihan mihin vain asiaan liittyen. Vastailen niihin mielelläni.

Tavallaan kirjoitan tätä blogia itseäni varten, terapiana. Pidän tätä ajatusten purku paikkana. Mutta kun huomaan ihmisten käyvän lukemassa blogiani, haluan huomioida myös lukijat ja tehdä tulevaisuudessa myös ehkä jollain lailla erilaisia postauksia, kuin vain minun ajatusvirtaani.
(Minulla on työn alla teksti, jossa kerron minun elämästäni, minusta, jotain pientä ja joitain isompia asioita.)

http://www.youtube.com/watch?v=b_dXCCm9FCc

I break down

Pelkäsin romahtavani, pelkäsin sitä ihan todella.

Sumu peitti maan taas vähä aika sitten. Paksu usva, en nähnyt ympärilleni,
tuntui kuin taivas olisi pudonnut päälleni.

Hetkittäin tuntuu etten jaksa enää

Kohta on taas terkkari, painokontrolli ja kaikki muu. Pelottaa, koska paino heittelee. Pelottaa, koska syöminen on vaikeaa ja mielialat heittelee.
En osaa valehdella.
Joka ikinen keskustelu alkaa samalla tavalla. Istun alas, kysyt miten on mennyt, vastaan "ihan hyvin". Aina vain ihan hyvin, vaikka välissä olisi sattunut mitä tahansa, vaikka edellisenä iltana olisin itkenyt, etten jaksa tätä kaikkea enää yksin, etten jaksa kantaa asioita enää kotiin ja taas takaisin.
En saa niitä vaikeita asioita itsestäni ulos. Puhun mukavia, kerron jotain, jos minulta kysytään. Alentunut mielialani ei näy missään muualla kuin mielialakyselyssä. Ei ehkä kovinkaan hyödyllistä. Tiedän sen, mutten saa itseäni puhumaan, kaikki pahat asiat ovat lukkojen takana sisälläni, eikä minulla ole avainta niihin.

Miten kauan jaksat katsoa minua kun olen tällainen.
Miten monet kerrat jaksat kuunnella, kuinka minun on paha olla.
Kuunnella ajatuksiani, tekojani.
Pelottaa, että vielä joskus kadotan sinut, kun olen niin vaikea.

Olen niin loputtoman väsynyt, vaikka olen nyt monta viikkoa nukkunut joka yö kymmentä tuntia. Silti joka aamu herään väsyneenä.
En tiedä mikä minua vaivaa, jatkuva väsymys vie paljon. Se vie minut mukanaan, on vahvempi kuin minä. Joka päivä tekisi mieli jäädä sänkyyn, maata koko päivä, olla yksin.
Silti olen joka päivä rahdannut itseni omista vastusteluista huolimatta johonkin. Olen tehnyt asioita, tavannut ystäviäni. Olen pitänyt itseni kiireisenä.
Tämän takia olen kuitenkin entistäkin väsyneempi, enkä enää tiedä kuinka väsynyt ihminen voi olla ennen kuin alan nukahtelemaan kesken kaiken.
Silti yöt nukun levottomasti, näen pahoja unia, heräilen ja kieriskelen sängyssä. Enkö voisi olla taas se pikkuinen tyttö, joka voi mennä äidin viereen kun pelottaa.

Iltaisin tuntuu, kuin paksu peitto heitettäisiin päälleni ja romahdan sen alle, mieli mustenee. Iltaisin hyvät asiat eivät pääse enää mieleen. Toivoisin että aamu tulisi pian, vaikka toisaalta aamuisin toivon että olisi jo ilta. Ristiriitaista ja hankalaa.

En kestä tätä itseinhoa. Näen itsessäni vain virheitä. Peitän itseni huppareiden ja löysien vaatteiden alle, jotta muut eivät näkisi niitä. Olen epäonnistuja. Syön liikaa, liian usein. Olen säälittävä valittaja...

Sanani eivät riitä, kuvat kertovat enemmän ja paremmin ajatuksistani.
Lueskelin viimeyönä vanhoja päiväkirjojani. Joskus ongelmiani olivat tavallisia, ikään kuuluvia pikkuhuolia. Jossain vaiheessa tekstit muuttuivat. Käsialasta tuli suttuista, tekstit synkkenivät.
Ei sen ikäisen pitäisi ajatella sellaisia asioita kuin minulla oli. Se teki minut surulliseksi.
Oli pakko sulkea kirjat ja laittaa piiloon, en kestänyt lukea niitä enää.

"Edessäni on ylitsepääsemätön muuri, siltä minusta tuntuu.
Olen jumissa, omassa mielessäni, ajatusteni vanki.
Kuinka se on mahdollista? Miten päästä pois?
En pääse itseäni karkuun, vaikka juoksen ja piiloudun.
En voi pysähtyä, tai paha valtaa minut, kuten joka ilta.
En jaksa enää paeta, mutten tiedä mitä tehdä.
Miksei ketään auta, ymmärrä ja pelasta minua,
itseltäni."

Nyt on paljon kivoja asioita edessä. Selvisin elossa äidinkielen tekstitaidon yo-kokeesta. En romahtanut, vaikka kovasti pelkäsin. Kohta alkaa lukuloma ja edessä on penkkarit ja abiristeilyt. Aion jättää murheet ja pahan olon piiloon ja nauttia ja iloita ystävieni kanssa lukion loppumisesta ja juhlia. Yritän olla positiivinen ja itselleni kiltti.
Helpommin sanottu kun tehty...

"Toivo"
http://www.youtube.com/watch?v=3OlMd1udeI4

Quiet crying

Seison suihkun alla. Märät hiukset peittävät kasvoni. Vesi nielee kyyneleeni, jotka huuhtoutuvat viemäriin. Painan selän vasten kylmää seinää ja liu´un  lattialle istumaan pieneksi kippuraksi kädet polvien ympärille kierrettynä.

Yritän päästä pahasta irti. En pysyt edes oksentamaan, kuinka epäonnistunut ihminen olen.
Oloni on voimaton, täysin turta. Vesi peittää minut alleen, en jaksa nousta. En ole täällä, en ole läsnä hetkessä. Minun on liian kylmä. Väännän veden kuumemmalle, se saa minut havahtumaan, nousemaan ylös ja poistumaan suihkusta.

Elämä koettelee minua taas. Kaikki tuntuu vaikealta, minulla ei ole kiinnostusta eikä voimia tehdä asioita. Taistelen itseäni vastaan. Taistelen, etten tee uusia jälkiä ihooni, taistelen, että saan syödyksi, että jaksan olla sosiaalinen ja pysyä hetkessä.
Yritän pysyä aktiivisena, tehdä asioita, jotta minulla jäisi mahdollisimman vähän aikaa yksin
itseni kanssa.
Haluan selvitä näistäkin vaikeista hetkistä, vaikka se ottaa koville ja vie hetkessä keräämäni voimat.
Onneksi saan nukuttua. Joskus en pystynyt siihen ja kaikki oli tuplasti vaikeampaa.
Tosin nykyäänkin pystyn siihen vain pienen pillerin avulla, mikä on surullista.

Minulla on rankkoja aikoja edessäni, tiedän sen. En voi oikoa ja elää vain hyviä hetkiä.
yritän piristää itseäni pienillä asioilla. Yritän kovasti opetella olemaan itselleni kiltimpi ja armollisempi.
Haluan jo unohtaa menneisyyteni vaikeat hetket, haluan antaa itselleni anteeksi ja sanoa, ettei vika ole minun. Silti se on vaikeaa. Syyllistän itseäni asioista, muistot iskevät edelleen monien vuosien jälkeen vasten kasvojani yhä uudelleen ja uudelleen.
Ne satuttavat, eivät päästä otteestaan.
On asioita, joista en voi puhua, niiden ääneen sanominen tuntuu mahdottomalta.

Oksettaa. Istun peilin edessä kädet kiedottuna
mahan peitoksi kynnet kylkiin painettuna.
Katseessa, silmissä näkyy hätä ja tuska.
Kuinka oma keho voi ällöttää niin paljon,
Se pelottaa.
Mielessä pyörivät ajatukset laihuudesta ja siitä
kuinka ei voi syödä.
Haaveissa olla pieni ja siro.
Ehkä vielä joskus

Ulkona on kylmä. Palelen jo sisätiloissa. Haaveilen lämmöstä jossain kaukana suomesta. Loma ja lämpö ovat asioita, joita kaipaan juuri nyt todella paljon.
Kaipaan aikaa, jolloin minun ei tarvitse huolehtia mistään, eikä stressata asioista.
Voin kerätä voimia ja nautiskella hyvästä olosta.
Ehkä pääsisin lomalle etelään ylppäreiden jälkeen, kovasti ainakin toivon niin. Nyt on vain pakko vielä hetki jaksaa yrittää ja keskittyä opiskeluun.
Kaikki palkitaan vielä, toivon niin.

 "Olla vallassa, olla olemassa
Lamppu katossa on hetken valoisampi
Olet vallassa, olet olemassa
Kipu rinnassa on hetken selkeämpi
Ja olet elossa
Ja olet elossa"

http://www.youtube.com/watch?v=bTnMhBgY6wo

How can I survive

Asiani eivät ole tärkeitä. Joku kysyy minulta kysymyksen, olen aikeissa vastata. Saan sanottua muutaman sanan, kun huomaan ettei ketään oikeastaan edes kuuntele.
Ihmiset puhuvat päälle, kaikki muu on kiinnostavampaa, kuin minun asiani. Enää en jaksa edes yrittää puhua asioistani, kertoa mitä minulle kuuluu, mitä elämässäni tapahtuu.
En jaksa enää puhua seinille tai joutua huutamaan kilpaa muiden kanssa. Parempi olla hiljaa. Antaa muiden puhua. Ovathan ne paljon tärkeämpiä asioita kuin minun.
Olen jo tottunut tähän, mutta silti jokainen yritys, jokainen tyrmääminen sattuu.

Tunnen itseni taas täysin arvottomaksi. Kävelen taloamme ympäri. En pysty olemaan paikallani, on niin levoton ja ahdistunut olo. Jokaisella kierroksella silmäni täyttyvät enemmän ja enemmän kyynelistä, kehoni tärisee ja joudun keskittymään askeliini pysyäkseni pystyssä.
Kävelen, kävelen, kävelen...
En edes tiedä monesko kierros on menossa. En välitä.
Jossain vaiheessa en enää näe mitään. Kyyneleet ovat sumentaneet katseeni.
Lopulta romahdan eteisen lattialle ja itken täysin hallitsemattomasti. Jään istumaan eteiseen, en jaksa nousta moneen tuntiin.
Olen yksin ja tunnen itseni täysin turhaksi.
Olen ilmaa, ihmiset kävelevät lävitseni, puhuvat ylitseni.
Ajatukseni pelottavat minua. En uskalla enää olla itseni kanssa yksin.
Mutta miten pyytää ketään olemaan luonani, kun olen tällainen. Miten tällaista voi edes kertoa kenellekään. Enkä halua, että ihmiset näkevät minua tällaisena. Se olisi kamalaa.
Olen hukassa. Ketään ei oikeasti tunne minua, vaikka moni niin uskoo. Ketään ei tiedä mitä tapahtuu, millaisia ajatuksia minulla on, millainen oikeasti olen.
Koko elämäni on vain yhtä suurta salaisuutta.

Liian monta...

Silmissäni kiiltää pelko ja ahdistus. Ketään ei silti huomaa. Vietän päivät yksin huoneessani.
Osaan peittää kyyneleet, loihtia tilalle hymyn ja vastata pirteästi kysymyksiin.
Olen yrittänyt kertoa ihmisille, olen halunnut ottaa apua vastaan. Saada paremman elämän.
Minua ei olla otettu vakavasti. Ei koskaan.
Ihmiset eivät halua uskoa että minulla olisi ongelmia, olenhan iloinen, kiltti ja hyvän elämän omistava tyttö. Kaikki on ulkopuolisen silmissä niin kaunista ja täydellistä.
Olen itkien pyytänyt apua, olen kerännyt rohkeuteni ja kertonut pahasta olostani.
Halunnut tukea ja lohtua.
Minua taputetaan vain selkään ja sanotaan kaiken olevan hyvin.
En saisi valittaa. Olla hankala.
Anteeksi, että yritin.

Olen surullinen, suuni hymyilee, silmäni eivät.
Ulkoisesti olen vahva ja iloinen, sisältä täysin hajalla ja hukassa.
Mikään ei tunnu miltään, elämä on turruttanut tunteeni.
Jokin tässä maailmassa yrittää viedä elämäniloni,
ehkä joku tarvitsee sitä enemmän kuin minä, olen mitätön.
Miksi olen aina se, jonka on pakko jaksaa?
Joka kerta minun täytyisi olla vahva.
En enää pysty siihen.
En jaksa taistella elämästä, ja se saa minut
vieläkin surullisemmaksi.

 http://www.youtube.com/watch?v=ZP5mXvfRepo

If they knew

Minun asiani ovat aina olleet yleisiä vitsin aiheita. Niille on naurettu aina. Minun pituuteni, painoni, tyhmyyteni, huono suuntavaistoni ja monet monet muut asiat ovat aina olleet hauskoja juttuja, joille saa vapaasti nauraa ja vitsailla. Ketään ei koskaan huomaa, kuinka se kaikki sattuu, kuinka kyyneleet polttelevat silmissä ja kuinka painan kynnet ihoon.
Ketään ei huomaisi poskelleni tipahtavaa kyyneltä ja sitä, kun poistun paikalta ja lukittaudun vessaan piiloon katseilta.
En osaa ottaa itsekkään itseäni enää vakavasti. Vähättelen asioitani ja pidän itseäni huonona ihmisenä, joka ei ole koskaan tarpeeksi hyvä muille.

Pelkään, aivan liikaakin. Kuvittelen jatkuvasti, että minulla on jokin vakava sairaus. Huomioin kehoni muutokset ja tuntemukset liiankin hyvin. Pelkään, mutten kerro näistä kenellekään.
Pelkään lääkäreitä. Jouduin pienenä käymään siellä jatkuvasti, olla aina tutkittavana. En halua kuulla asioita. En halua tietää vaivaako minua jokin, silloin kaikki vain iskeytyy liian kovaa vasten kasvoja. En halua kokea sitä.

Olen liian arka, en pidä uusista asioista ja tilanteista. Olen aina tukeutunut veljeeni. En mennyt mihinkään yksin, ilman häntä. Piilottelin veljeni selän takana ja hän vastasi puolestani kysymyksiin, maksoi antamillani kolikoilla ostokseni, huolehti minusta, niin kuin isoveljet tekee. Ei koskaan jättänyt yksin, koska tiesi, kuinka ujo olin. En olisi pärjännyt ilman häntä. Nyt minun on pärjättävä. Veljeni muutti toiselle paikkakunnalle. Emme puhu enää niin kuin ennen, en voi pyytää apua, piilotella maailmaa ja huutoa hänen huoneessaan. Veljelläni ei ole enää juurikaan aikaa minulle. Elämä muuttuu, se on rankkaa. En ollut vielä valmis luopumaan siitä kaikesta.

"Epäreilua sattumaa
että kun minä pieni
väsyin, kalpea loistamaan,
sammui toinenkin tähti
ja nyt huomasin vihdoinkin
että yö on niin suuri
pimeää aina jatkuvaa
näen juuri ja juuri
ja onneni on jossain siellä"

Ihmiset muuttuvat. Jotkut enemmän, toiset vähän vähemmän. Pelottaa, että lukion jälkeen jään tyhjän päälle. En pääse mihinkään, ystävät kaikkoavat ympäriltäni ympäri Suomea ja jotkut jopa ulkomaille. Minä jään tänne, en saavuta mitään. Tähän asti elämä on ollut sen kannalta helpompaa, on loma, mutta sen jälkeen koulu on jatkunut aina. Nyt minun on valittava oma paikkani, lähdettävä yksin. Täytyy elää omaa elämää ja ottaa vastuu. Epätietoisuus pelottaa paljon. Kaikki on auki, mahdollisuuksia loputtomiin, enkä minä tiedä mitä tehdä.

Makaan sängyllä, kuuntelen arjen ääniä. Minua ahdistaa,
tätä tunnetta ei ole ollut pitkään aikaan. Ainakaan näin, ilman ymmärrettävää syytä.
Keskityn hengittämiseen, mutta se on vaikeaa.
 Sydän hakkaa, haluan olla yksin ja toivon, ettei ketään tule huoneeseeni. En saa ajatuksistani kiinni, ne vain pyörivät mielessäni. Vihaan tätä tunnetta.
Yritän kirjoitta asioita ylös, mutta päädyn repimään paperin palasiksi kerta toisensa jälkeen.
 Mikään ei onnistu, en haluaisi tänään enää nousta, vaikka päivä on vasta alussa. Toivon voivani vaipua uneen, unohtaa tämän maailman. Haluan levätä, antaa itselleni aikaa. Maailma on kuitenkin minua vastaan ja pakottaa minut ylös. Aina on vain pakko jaksaa.

"Mitä mielellä, en ymmärrä mieltäni.
Mieli puhuu kauniita, en puhu samaa kieltä.
Koitan puhuu ajatuksii ulos kielelläni,
ja kieli vaan puhuu.
Mieli ei oo samaa mieltä."

"Beautiful pain"
http://www.youtube.com/watch?v=4bqBA9ZkMg0

Just try to believe

Seison asemalla ja katson ohi kiitäviä junia. Minua pelottaa, mutta samalla
on jollain lailla levollinen olo. Raiteet kolisevat niin,
etten kuule omia ajatuksiani, se helpottaa.
Kesällä kävin usein kävelemässä aseman lähettyvillä. Katselin junia, sain olla yksin, välillä jopa itkeä. Sanoin meneväni kävelylle, mutta saatoin olla poissa monta tuntia.

Näin nuoren miehen raiteilla, hetki sitten hän oli päättänyt, ettei halua enää jatkaa, hän ei halunnut enää kohdata tulevaa.
Se oli järkyttävä näky, sai ajattelemaan elämää. Omia ajatuksia, mennyttä ja tulevaa.

Tasan kuukausi sitten tein elämäni yhden vaikeimmista päätöksistä. Minun oli löydettävä toinen keino päästä pahasta olosta. Luovuin kaikesta, millä voisin satuttaa itseäni, olen nyt ollut kuukauden ilman, jäljet paranevat, uusia ei tule. Ehkä jo ensi kesänä voin taas olla ilman pitkähihaista ihmisten lähettyvillä. Haluan pystyä siihen, siksi jaksan yrittää.
Myönnän, että vaikeita hetkiä on ollut useita, mutta aina jossain vaiheessa se helpottaa, siihen vain täytyy jaksaa uskoa.
Hävettää kuinka voin olla niin koukussa asiaan, joka vain hiljalleen tuhoaisi minut.
Vihdoin minulla on tarpeeksi tahtoa päästää siitä irti. Jatkaa elämää uudelta pohjalta.
Kuitenkin minusta tuntuu, että saadessani yhden ongelman itselläni hallintaan, toiset nousevat entistä enemmän pintaan. Eteneminen on hidasta ja vie aikaa saada kaikki vaikeudet hallintaan niin että voin keskittyä täysillä tavalliseen elämään. En haluaisi hukata elämästäni enää pitkää aikaa ongelmilleni, sillä liian monta vaikeaa vuotta on jo takana. Kuitenkin parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?

 Kävelen yksin ulkona, matka kotiin tuntuu loputtomalta. Lumi on taas peittänyt kaiken alleen ja eteneminen syvässä hangessa on hidasta. Jäätävä viima yrittää
saada minut palelemaan kylmästä. Lumihiutaleet menevät takinkauluksesta sisään,
 kiristän tahtia. Tuntuu kuin aika juoksisi eteenpäin, mutta minä pysyn paikallani, en etene mihinkään. Sormet ovat kohmeessa ja oven avaaminen tekee kipeää.
 Kotona ei ole ketään. Vihdoin saan olla yksin. Ilo haihtuu kuitenkin nopeasti. En halua olla yksin, se tuntuu kamalalta. Käperryn sohvan nurkkaan odottamaan perhettäni. Aika pysähtyy.
Olen liian yksin.

Minulla on hyvä olo. Yhteinen aika poikaystäväni kanssa on korvaamatonta. Hänen kanssaan olen onnellinen, saan olla täysin oma itseni, hassuilla ja näyttää tunteeni. Nyt jaksan taas odottaa seuraavaa kertaa ja minulla on enemmän energiaa nauttia elämästä.
Valvotun yön aiheuttama väsymys on pieni haitta tästä kaikesta hyvästä.

Kaipaan kirjojen lukemista hurjan paljon. Joudun kieltämään sen itseltäni, sillä täytyisi panostaa täysillä kevään yo-kirjoituksiin. Oppikirjojen lukeminen alkaa tuntua jo todella luotaantyöntävältä ajatukselta, vaikka lukuloma ei ole vielä edes alkanut. Lukeminen ei edisty ja stressiä alkaa kertyä taas liikaa. En ole käynyt kirjastossa pitkään aikaan, sillä olen varma, että tulisin sieltä kotiin mukanani liian monta kirjaa, enkä saisi itseäni senkään vertaa keskittymään oppikirjoihin.
Odotan jo innolla, että lukio on ohi ja saan luvan kanssa lainata vinon pinon kirjoja ja lehtiä ja uppoutua niiden ihmeelliseen maailmaan.

"Pidä paussi mun puolesta"
http://www.youtube.com/watch?v=fxhn1c5EP2A