Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?

"Minä yritän hukuttaa suruja,
 mutta ne ovat oppineet uimaan, Irina.
Kaikki oppivat viimein uimaan.
 Edes ongelmat eivät halua hukkua.
 Kaikki haluavat elää,
 ihan kaikki."

Mökillä mummi kertoo iloisesti, että vaari on paistanut edellisenä iltana lettuja. Minullekin on jätetty kasa lautaselle. En voi luistaa pois, kun mummi ja äiti istuvat pöytään mun kanssa. Äiti nostaa hillon pöytään ja molemmat jää katsomaan kun tökin yhtä letuista. Mun on pakko syödä se, vaikka ahdistus kuristaa kaulaa ja nieleminen on vaikeaa. Syön muutaman ja nousen nopeasti pöydästä sanoen kiitos.
On ihana käydä mökillä, siellä olen aina tykännyt olla. Ihan pikkutytöstä asti. Nyt vain en osaa nauttia ajastani siellä rakkaideni kanssa. Tuntuu, että jatkuvasti pitäisi syödä, enkä enää tiedä millä sanoin voin yhä uudelleen kieltäytyä tarjotuista ruuista ja herkuista. Äiti annostelee ruuan valmiiksi lautaselle. Olo on kuin lapsella. Illalla vielä mummi kysyy, ettenkö aio syödä enää mitään iltapalaa. En jaksa enää, ja huudan liian kiihtyneenä etten tahdo mitään.
Äiti vie mut kotiin yöksi ja ottaa kirjeen polille puheeksi. Sanoo, että pelästyi, että mut viedään johonkin hoitoon. Säikähti sanaa "akuuttipoliklinikka". Asettelen tavaroita paikoilleen. En voi katsoa äitiin, en osaa edes sanoa mitään. Äiti tekee lähtöä ja sanoo hyvät yöt, halaa lujasti ja kysyy hiljaa "onhan sulla kaikki kunnossa?"
Voi äiti, kuinka haluaisinkaan kertoa. Haluaisin vain niin jakaa tän tuskan äidille, kertoa kuinka muhun sattuu, kuinka väsynyt ja loppu olen. Mutten voi tehdä sitä. En voi aiheuttaa sitä samaa tuskaa äidille, mitä itse käyn läpi. Se satuttaa aivan liikaa. Painaudun vaan tiukemmin äitiä vasten ja sanon "joo".

Katson vanhoja valokuvia koneelta. Kyyneleet valuu pitkin poskia, kun katson kuvia itsestäni nuorempana. Olin täynnä iloa ja levitin sitä myös ympärilleni. Siitä minut tunnettiin, hymyilin aina, olin onnellinen lapsi. Koulussa sain hymytyttöpatsaan ja stipendejä hyvästä kaveruudesta.
Selatessa kuvia vastaan tulee kuva koko mun perheestä. Voi miten kaipaankaan yhteisiä matkoja ja hetkiä perheenä. Ne hetket on parhaita muistoja mun elämässäni, enkä unohda niitä koskaan. Surullista on, että se kaikki on mennyttä, enkä voi palata niihin hetkiin enää koskaan, vaikka kuinka haluan. Tahtoisin vain edes kerran vielä tuntea sen hyvän olon tunteen, joka sai minut nauramaan. Sen onnen tunteen kun kävellään ulkomailla katuja pitkin, kun koko perhe on onnellinen niistä yhteisistä hetkistä mitä meillä oli. Pelkään, etten enää koskaan saa kokea niitä tunteita. Että se kaikki on ohi, mennyttä.
Miten kauan jaksaa odottaa, kun ei tiedä tapahtuuko niin koskaan. Epätietoisuus tekee kipeää.

"Sora rahisee paljaiden jalkojen alla,
kaikki viiltävät pikkukivet ja terävät havuneulaset tekevät kipeää.
 On mukava kun sattuu.
On ihana kun jokin loukkaa, niin että silmät saavat luvan kyyneltyä.
Sillä niin ne tekevät."

Maanantaina tulee paluu tavalliseen arkeen. Koulu jatkuu taas ja pitäisi jaksaa opiskella ahkerasti. En tiedä mitä tuleman pitää, miten jaksan ja pärjään. Miten voin opiskella enää. Pelottaa... entä jos en pysty.

(Molemmat viittaukset Emma Juslinin kirjasta "Frida ja Frida")