Olen kierteessä, enkä pääse pois.
Syöminen hallitsee, ei päästä irti, pitää kontrollin itsellään. Vaikka sen pitäisi olla minulla. Vaikka uskottelen itselleni hallitsevani kaiken.
Jokainen naru josta kiskon lipuu käsistä, tunnen vain kuinka menetän otteen itsestäni. En hallitse enää mitään, en yhtään mitään...
Paastoan, syön, ahdistun, oksennan, vihaan, paastoan, syön, ahdistun, oksennan...
Samaa rataa päivästä ja viikosta toiseen. Miten kauan näin voi jatkaa, miten kauan mieli ja kroppa jaksaa.
Luin omakannasta tekstiä joka oli kirjoitettu minusta. Olen kuulema iloinen ja avoin. En masentunut tai huonosti voiva. Mielialani on hyvä, parempi kuin viime syksynä. Pahinta oli "satunnaista oksentelua, paino pysynyt samana." Oksentelu ei ole enää satunnaista, ennemminkin jatkuvaa. Sattuu, en osaa edes laihduttaa. En tiedä ketä on tuo tyttö. Millaisena ihmiset minut näkevät. Vaikka toisaalta kai se on ihan hyvä, että minusta jää tuollainen kuva.
En tiedä vain miten lääkärini näki minut noin, vaikka tunsin itseni käynnillä huonoksi, olin uupunut valvotun yön jälkeen. Pidättelin kyyneleitäni ja pakotin suustani ulos sanoja joita en ole aiemmin uskaltanut lausua.
Pelkään, ettei lääkäri sittenkään ottanut todesta...
Halusi tarkistaa labra-arvot vain varmuuden vuoksi ja varasi uuden ajan vain koska pyysin.
Pelottaa, etten uskalla puhua lääkärille mitään tästä kaikesta. Vaikka pakkohan mun kai on, tai menetän otteen viimeisestäkin narusta ja se on menoa sitten.
En vain ole riittävän laiha tai sairas puhumaan mun syömisongelmista. Saadakseni oikeasti apua. Miksen vain voi olla laiha... että otettaisiin todesta, haluttaisiin aidosti auttaa. Tällaisena en saa apua. Tiedän sen. Ja se pelottaa, hurjan paljon.
Taistelen kaikesta yksin, vastaan koko maailmaa.
"Tuuli tarraa kiinni.
Tekee hengittämisestä vaikeaa.
Pieni luisuu kohti pohjaa,
kun koko maailma pistää vastaan.
Ei halua auttaa, tai antaa pienen elää.
Tuulen mukana lähtee kuiskaus,
auttakaa."
Tosi outoa kyllä varmaan lukea itsestään tuollaisia juttuja kuin "ei huonosti voiva", jos todellisuus on ihan toista. Muistan yhden ystäväni kerran sanoneen, että en ois ikinä uskonut, että sulla on mitään ongelmia kun sä oot aina niin iloinen... Niin se hymy sitten kai kätkee taakseen kaikenlaista. Toi ajatus, että pitää olla riittävän laiha saamaan apua on tosi sairas ja vaarallinen. Sitten apua saa vasta, kun on jo hengenvaarassa. Tilanteeseen kun olisi helpompi puuttua varhaisessa vaiheessa, mutta kun siinä varhaisessa vaiheessa ei uskota...
VastaaPoistaHymyn taa on helppo piiloutua eikä ketään osaa epäillä mitään, vaikka välillä toivoo että edes joku huomaisi.
PoistaEhkä mun keinot avun saamiseksi on sairaita, mutten enää osaa toimia toisin. Laihuudesta on tullu pakkomielle, mun on pakko saavuttaa se. Ei mua tässäkään kunnossa todesta oteta, vaikkei kai pitäis yrittää todistella mitään. Kai mä yritän itsellenikin tässä samalla todistaa että musta on edes johonkin.