Paha ei päästä irti

En tiedä olenko ikinä ollut näin heikoilla.
Seisonut aivan reunalla, valmiina putoamaan alas.
Mun on entistä huonompi olla. En oikeastaan tiedä mitä on tapahtunut, kun elämä on sitä samaa kun ennenkin.
Tällä viikolla oli ensimmäinen koulupäivä tänä vuonna. Jaksoin puoli päivää. Piilottelin naulakoiden takana ja livahdin ulos, niin ettei ketään huomaisi. Kysyisi, miksi lähden.
Bussi ei tullut, mutten uskaltanut palata takaisin sisään. Odotin tunnin ulkona sateessa. Bussissa kyyneleet valuivat poskille, halusin vain kotiin.

Eilen oli labrakokeet.
Minua hävetti näyttää kuinka heikko olen, kuinka paljon vihaa minussa on itseäni kohtaan.
Verikoe otettiin kädestä, joka on arvilla, jossa on tuoreita jälkiä, laastareita. Koko toimenpiteen ajan mietin, mitä hoitaja ajatteli. Miksi teen niin. Mikä saa minut satuttamaan itseäni. En tiedä kuinka paljon verta otettiin, en pystynyt katsomaan. On ristiriitaista, että verikoetilanne saa minut voimaan pahoin ja silti itse havittelen oman veren näkemistä ja kipua. Se on eri asia, se on itse aiheutettua, helpottavaa, addiktoivaa, sairasta.

Minulla ei oikeastaan ole sanottavaa, vaikka pää on täynnä ajatuksia. En uskalla tuoda niitä esiin, sillä pelkään niitä. On kamalaa edes sanoa, että pelkää itseään, eihän niin voi elää.

On helppoa olla syömättä, on helpottavaa tuntea jotain, edes näläntunne vatsassa. Enhän ansaitse mitää. Sanotaan, että tee asioita joista pidät, mutta en jaksa, mikään ei kiinnosta, eikä innosta, en halua tehdä asioita. Haluaisin vain kadota, haluan olla pieni, kevyt kuin keiju. Yhtenä päivänä ajattelin, että voisinpa antaa elämäni jollekin, joka sen haluaa. Vaikka vakavasti sairaalle pienelle lapselle, joka kärsii aivan turhaa, eikä saa olla lapsi. Hän ansaitsee elämän. En minä.
Oksensin, sydän hakkasi todella lujaa, se halusi irti kehosta. Ajattelin, ettei se jaksa kohta enää lyödä. Mitä jos sekään ei jaksa tätä tuskaa enää. Minua ei haittaa. Huuhtelen kasvoni vedellä ja katson itseäni silmiin. En tunne itseäni, en enää. Jokin sisälläni ohjailee minua, se on työntänyt sieluni syrjään ja ottanut paikan itselleen. Se tuhoaa minut hiljaa. Eikä ketään huomaa, ei nää, ei välitä, auta, eikä pelasta. Enkä itsekään enää jaksa pelastaa itseäni. Itken, eivätkä kyyneleeni lopu koskaan. Paha ei lopu koskaan.

Kirjoitan, pyyhin pois, kirjoitan uudelleen, mutten uskalla julkaista. En uskalla enää kertoa blogissanikaan mitä todella tunnen. Miten vain tuhoan itseäni, enkä jaksa enää. En vain pysty.
Minun on paha olla. Huomaako ketään, ottaako todesta. Vai naurahtaako vain ja kääntää katseen pois. Ei halua nähdä silmiini nousevia kyyneliä, tai kuinka nyin hihoja kämmenieni väliin. Mitä väliä minulla on. Ei mitään, sitähän minäkin. Kaikki on hyvin niin kauan kun jaksaa hymyillä, mutta mitä sitten kun ei enää jaksakkaan? Silloin ketään ei enää huomaa, on jo liian myöhäistä. Kun yksinäinen painautuu seinää vasten ja katoaa pois. Eikä enää palaa. Koskaan.

En saa aikaiseksi, kuin yhtä sekavaa tekstiä. Toivottavasti edes joku ymmärtää..

 

"When you try your best, but you don't succeed
When you get what you want, but not what you need
When you feel so tired, but you can't sleep
Stuck in reverse"

 

Coldpaly-Fix you