Viha

Istun pienellä kerällä kylpyhuoneen lattialla.
Kuuma patteri polttaa selkää.
Sydän hakkaa rinnasta irti.
Pelkään koska kroppa pettää.
Ei jaksa enää kipua, jota aiheutan itselleni.
Ei jaksa kulkea tämän tuskan läpi.

Silitän itseäni hellästi, kuljetan sormia kylkiluideni päällä, lasken niitä mielessäni.
Hetkessä hellä kosketus vaihtuu lyönteihin.
Iskuihin ympäri kehoa. Viha valtaa mieleni täysin enkä voi tai halua hillitä itseäni. Lyön itseäni mahaan, kovaa, useaan kertaan. Reisiin, sääriin, käsiin. Tuijotan itseäni peilistä ja lyön nyrkit seinään. Itken ja tunnen kuinka tuska kumpuaa jostain syvältä. En kestä tätä vihaa, kun haluan vain itkeä, huutaa ja satuttaa.

Töissä tarkkailen kelloa. Maha murisee jo, vaikka söin vasta muutama tunti sitten. Avaan rasian, jossa on valmiiksi viipaloitu omena. Näykin palasia hitaasti ja katson kuinka työkaveri lämmittää itselleen kotona tehdyn lounaan. Nälkä kurnii edelleen, mutten voi syödä. Enhän.
Kotona en osaa hillitä itseäni. Availen kaappeja ja syön. Syön, vaikka olisin jo aivan täynnä.
Vihaan itseäni yli kaiken. Pilasin hyvän päivän ahmimalla itseni aivan täyteen, vaikken tarvitse kaikkea sitä ruokaa.
Oksennan kaiken ulos, aivan kuten joka päivä nykyään. Peilistä minua katsoo vieras ihminen, jonka silmät verestävät ja hiukset ovat sekaisin. Kurkkuun sattuu.
Miten paljon vihaa ihmisen sisällä voi olla, että pakottaa itsensä oksentamaan ruuan ulos. En voi koskaan ymmärtää asioita joita teen itselleni. En koskaan.

Päivät lipuu ohi.
En saa hetkestä kiinni, en jaksa enää edes yrittää.
Tahdon olla yksin.
Kietoutua vihaan, kipuun, kadottaa itseni tähän kaikkeen.
Olen lopen uupunut.
Haukon henkeäni, työkaveri kysyy olenko kunnossa.
Mistä se ilo tulee ääneeni, kun vastaan kyllä.
Missä se ilo on muulloin, en ymmärrä.

Sydän hakkaa.
Kädet tärisee, eikä jalat jaksa kantaa.
Minua pelottaa.
En tahdo kohdata tulevaa.
Minulla ei ole voimia auttaa muita, kun en osaa auttaa itseänikään.
Miten voin koskaan tehdä sosiaalialan töitä. En pysty siihen.
Petän kaikki. Joka ikisen.
Pakko jaksaa, pakko opiskella, pakko saada töitä. Aina on vain pakko.

Kävelen ulkona.
Jokainen silta, jokainen kallio ja porras saa minut ajattelemaan.
Vain yksi askel, hetken kipu ja kaikki helpottaa. Niin helppoa ja silti niin vaikeaa, mahdotonta. Ja luvatonta.
Salaisia ajatuksia, salaisuuksia ikuisesti.
Tahdon vaipua unen maailmaan. Siellä on niin paljon helpompi olla.
Saa elää unelmaa. Kaikkea sitä mistä haaveilen.
Uni ei piristä enää.
Olen väsynyt, ponnistelen pitääkseni silmät auki. Estääkseni jatkuvat haukotukset.
Olen vain huono ihminen.
Antakaa minun mennä.
Tai antakaa edes vain olla.
Niin on helpompi, sillä en halua satuttaa.
Olen pahoillani, etten pystykkään tähän kaikkeen.
Anteeksi.

1,5 viikkoa vielä... toinen jalka reunan yli tasapainoillen