Vuosi elämästä

Vuosi vaihtui jälleen. Sen pitäisi tuoda mukanaan uutta. Varmasti niin onkin, mutten jaksa toivoa, odottaa ja luottaa.
Liian monena vuotena olen toivonut seuraavalta parempaa. En ole pyytänyt paljon. Vain hieman helpompaa seuraavaa vuotta. Jokainen on ollut tavallaan vaikea, aina on jotain jota vastaan taistella.
Viime vuoden piti olla helpompi, pitkän aikaa niin olikin, kun kaikki näytti paljon paremmalta. Niin moni asia muuttui parempaan suuntaan.
Loppu vuosi oli kuitenkin todella vaikea. Moni asia kärjistyi pahasti enkä vain uskaltanut enää elää yksin asioideni kanssa ja varasin ajan lääkärille. Nyt asiat etenevät, mutta joudun odottamaan liikaa, mikään ei helpota.
olen vain jotenkin niin yksin, että pelottaa. Kaipaisin jonkun turvaa, tai että joku jaksaisi edes vähän kuunnella ja sanoisi että kaikki järjestyy. Nyt hoen sitä vain itselleni, enkä usko sanaakaan.

                     

Vuodessa on tapahtunut hurjan paljon. Koin hyviä ja unohtumattomia hetkiä lukion viimeisenä vuotena, penkkarit, abiristeilyt ja muut. Kävin terveydenhoitajan luona säännöllisesti, mutten tosissani uskaltanut ottaa apua vastaan. Kesäkuussa kävin viimeistä kertaa hänen luonaan, jonka jälkeen jäin jälleen aivan yksin. Valmistuin lopulta ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Olin kuitenkin epävarma jatkosta, sillä en saanut lainkaan kesätöitä enkä jatko-opiskelupaikkaa suoraan. Paikka kouluun kuitenkin odotuksen jälkeen tuli ja samoin ensimmäinen oma koti. Muutto omaan ihanaan yksiöön tapahtui elokuun lopussa ja syyskuun alussa alkoi uusi koulu ja harrastus. Kaikki oli paremmin kun hyvin ja kuvittelin aivan tosissani jättäneeni murheet taakseni.

"Paha puristaa rintaa.
Minuun sattuu.
Mutta miksi?"

Kuitenkin jossain vaiheessa syksyä ymmärsin, että se kaikki paha oli edelleen jossain minussa. Opiskeluun tottuminen oli vaikeaa. Erosin poikaystävästäni. Tutustuin uusiin ihmisiin. Hiljalleen huomaamatta rupesin oireilemaan jälleen vahvemmin kuin pitkään aikaan. Esiin astuivat taas tauon jälkeen myös syömisongelmat ja ne kiristivät otettaan nopeasti. Marraskuu oli todella rankkaa aikaa. Romahdin, enkä jaksanut koota palasia enää yhteen. Joulukuun olen viettänyt suurelta osin perheeni ja läheisteni luona lapsuudenkodissani. Kaikki on ollut kuten ennen, olen palasina, mutten näytä mitään ulospäin.

                                 

"En pysty,
on liian liukasta, liian kylmää,
liian raskasta.
Nousen sängystä, kylmä iskee vasten.
Käperryn takaisin, en halua.
Pakko päästä ulos,
muuten ei pysty.
Pää hajoaa, ahdistaa liikaa.
Olen hajalla ja hukassa.
Enkä tiedä,
miten minut voi enää korjata."

Kohta on labrakokeet. Saan selvyyden onko vikaa kropassa vai mielessä vai molemmissa. Pelottaa. Lääkäriaika on vasta joskus, enkä tiedä miten jaksan odottaa.
Olen vain aika loppu taas. Liian loppu.

Ps. Näin viimeyönä unta, että sain pahan ahdistuskohtauksen, ystäväni olivat paniikissa ja päädyin ambulanssilla sairaalaan. Pelkään, että näin käy oikeasti.