Seisonut aivan reunalla, valmiina putoamaan alas.
Mun on entistä huonompi olla. En oikeastaan tiedä mitä on tapahtunut, kun elämä on sitä samaa kun ennenkin.
Tällä viikolla oli ensimmäinen koulupäivä tänä vuonna. Jaksoin puoli päivää. Piilottelin naulakoiden takana ja livahdin ulos, niin ettei ketään huomaisi. Kysyisi, miksi lähden.
Bussi ei tullut, mutten uskaltanut palata takaisin sisään. Odotin tunnin ulkona sateessa. Bussissa kyyneleet valuivat poskille, halusin vain kotiin.
Eilen oli labrakokeet.
Minua hävetti näyttää kuinka heikko olen, kuinka paljon vihaa minussa on itseäni kohtaan.
Verikoe otettiin kädestä, joka on arvilla, jossa on tuoreita jälkiä, laastareita. Koko toimenpiteen ajan mietin, mitä hoitaja ajatteli. Miksi teen niin. Mikä saa minut satuttamaan itseäni. En tiedä kuinka paljon verta otettiin, en pystynyt katsomaan. On ristiriitaista, että verikoetilanne saa minut voimaan pahoin ja silti itse havittelen oman veren näkemistä ja kipua. Se on eri asia, se on itse aiheutettua, helpottavaa, addiktoivaa, sairasta.
Minulla ei oikeastaan ole sanottavaa, vaikka pää on täynnä ajatuksia. En uskalla tuoda niitä esiin, sillä pelkään niitä. On kamalaa edes sanoa, että pelkää itseään, eihän niin voi elää.
On helppoa olla syömättä, on helpottavaa tuntea jotain, edes näläntunne vatsassa. Enhän ansaitse mitää. Sanotaan, että tee asioita joista pidät, mutta en jaksa, mikään ei kiinnosta, eikä innosta, en halua tehdä asioita. Haluaisin vain kadota, haluan olla pieni, kevyt kuin keiju. Yhtenä päivänä ajattelin, että voisinpa antaa elämäni jollekin, joka sen haluaa. Vaikka vakavasti sairaalle pienelle lapselle, joka kärsii aivan turhaa, eikä saa olla lapsi. Hän ansaitsee elämän. En minä.
Oksensin, sydän hakkasi todella lujaa, se halusi irti kehosta. Ajattelin, ettei se jaksa kohta enää lyödä. Mitä jos sekään ei jaksa tätä tuskaa enää. Minua ei haittaa. Huuhtelen kasvoni vedellä ja katson itseäni silmiin. En tunne itseäni, en enää. Jokin sisälläni ohjailee minua, se on työntänyt sieluni syrjään ja ottanut paikan itselleen. Se tuhoaa minut hiljaa. Eikä ketään huomaa, ei nää, ei välitä, auta, eikä pelasta. Enkä itsekään enää jaksa pelastaa itseäni. Itken, eivätkä kyyneleeni lopu koskaan. Paha ei lopu koskaan.
Kirjoitan, pyyhin pois, kirjoitan uudelleen, mutten uskalla julkaista. En uskalla enää kertoa blogissanikaan mitä todella tunnen. Miten vain tuhoan itseäni, enkä jaksa enää. En vain pysty.
Minun on paha olla. Huomaako ketään, ottaako todesta. Vai naurahtaako vain ja kääntää katseen pois. Ei halua nähdä silmiini nousevia kyyneliä, tai kuinka nyin hihoja kämmenieni väliin. Mitä väliä minulla on. Ei mitään, sitähän minäkin. Kaikki on hyvin niin kauan kun jaksaa hymyillä, mutta mitä sitten kun ei enää jaksakkaan? Silloin ketään ei enää huomaa, on jo liian myöhäistä. Kun yksinäinen painautuu seinää vasten ja katoaa pois. Eikä enää palaa. Koskaan.
En saa aikaiseksi, kuin yhtä sekavaa tekstiä. Toivottavasti edes joku ymmärtää..
"When you try your best, but you don't succeed
When you get what you want, but not what you need
When you feel so tired, but you can't sleep
Stuck in reverse"
When you get what you want, but not what you need
When you feel so tired, but you can't sleep
Stuck in reverse"
Mä ymmärrän enemmän, kun hyvin... Sillä tuntuu ihan samalta... Kipu ei lopu, haluan sitä itselleni lisää. Paha ei lopu koskaan, se haluaa vaan satuttaa. Munkin elämä on lopuksi aika turha, tyhjä (ainakin ilman laihdutusta, ei olisi yhtään mitään syytä elää). Oon yhtä hukassa, kun säkin. Enkä tiedä paikkaani. Ehkä se paikka ei ole täällä, ehkä se on oikeasti siellä maan alla... En mä vaan tiedä... Koita jaksaa pieni, oot niin ihana! <3
VastaaPoistaIhanaa että joku ymmärtää, mut samalla kamalaa, että tunnet samoin. Koska tää olo on kamala. Ja on kamalaa olla hukassa ja pelätä ja haluta pois... ja pohtia missä on oma paikka.
PoistaTuo sun kommentin loppu sai pienen hymyn huulille. Itse olet ihana! Yritä sinäkin jaksaa, halauksia ♥
Tunnen myös paljolti samoin, et ole yksin ajatustesi kanssa. Mutta älä luovuta vielä, koita jaksaa. Voimia <3
VastaaPoistaEn luovuta, vaikkei meinaa enää jaksaa. Älä sinäkään luovuta!
PoistaKiitos ja voimia sulle myös ♡
Tuttuja tunteita täälläkin, onneksi mun kohdalla ne alkaa olla takana. Halusin vain sanoa, että ne on mahdollista selättää, ja pystyt siihen ihan varmasti <3
VastaaPoistaJa hei, puoli päivää koulussa on paaaaljon tyhjää parempi! Ja selvisit labrastakin häpeästä huolimatta :) Paljon voimia sulle, oot tärkeä!<3
Lohdullista kuulla, että sulla nää tunteet on jo helpottamassa. Toivon, että mäkin vielä joskus oon siinä tilanteessa, mutten oikein tiedä..
PoistaKiitos kannustavista sanoista. Ehkä pitäis osata olla itestään ylpeä, myös pienien asioiden kohdalla. (vaikka nuo molemmat, koulu ja labra oli mulle isoja asioita).
Kiitos ja voimia sinulle myös ihana!♡
sie et ikinä oo yksin, vaikka se välillä, - liiankin usein -, tuntuu siltä ♥
VastaaPoistaTiedän...♡
PoistaEnsimmäinen kappale on kuin itseni kirjoittamaa tekstiä. Niin tuttua viime vuodelta. Nyt voin paremmin kuin koskaan. Usko pois, kaikki on mahdollista 💛 tsemppiä
VastaaPoistaIhana kuulla, että sulla menee jo paremmin!
VastaaPoistaAntaa hieman toivoa, että täältä pohjalta voi vielä nousta, kun muutkin on siinä onnistunut. Pitää vain kai yrittää jaksaa uskoa, kiitos sinulle!