maanantai 22. joulukuuta 2014

Kuinka sun käy, ihminen hauras

olen jälleen samassa tilanteessa kuin joskus yläasteella. Kerron ystävälleni jotain ja huomaan taas kuuntelevani monen ihmisen huolia samaan aikaan. Olen taas se joka auttaa, kuuntelee ja pitää kaiken sisällä. Vaikka itse herään uuteen aamuun uupuneena, käperryn peiton alle ja piiloudun. Pohdin kuinka selvitä tästäkin päivästä. Muiden edessä on oltava vahva. Istun sohvalla, isä huutaa kuinka pitäisi siivota, olen huono, en viitsi edes äitiä auttaa. Pidättelen kyyneleitä, puran pahan olon musiikkiin. Olen pahoillani, että en jaksa.

Yksinäinen kyynel vierähtää poskelle, kun huoli ystävästä kasvaa liian suureksi. Oma vointi ja huoli usean ystävän jaksamisesta on aivan liikaa.  

"Hiutaleet leijailevat maahan,
pimeys laskeutuu aikaisin.
Nielee kaiken sisäänsä.
Kodeista hohkaa lämmintä valoa,
mutta minun on kylmä.
Hiutaleet pistelevät kasvoissa
ja rinnassa pahan ote kovenee.
Lumeen painuu jälkeni,
mutta ne peittyvät pian uusilla hiutaleilla.
Voisin vain kadota,
eikä ketään huomaisi
tai löytäisi minua enää."

En tiedä miksi yhä yritän. Miksi yritän kertoa vanhemmilleni jos johonkin sattuu, jos jotain on tapahtunut elämässäni. Minulle nauretaan, kaikki on vain vitsiä. Kysytään mikä minun on. Ääni on pilkallinen. Jos oikeasti vastaisin jotain, minua ei kuunneltaisi. Kysytään, koska on pakko kysyä. 
En tahdo tuntea näitä tunteita enää. Ne muistuttavat liikaa vanhasta.

Äiti halaa, pyytää anteeksi. Kysyy mikä on, enkä sano mitään. On niin paha olla. Täytyy jaksaa tammikuun loppuun asti. On pakko.

Ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kalvaa jatkuvasti. Muiden huoneiden valot sammuvat. Minä kyykkään ja teen lihaksia mahdollisimman hiljaa, etten vain  herätä ketään. Riittämättömyyden tunne on valtava. Painan pään tyynyyn ja käperryn pieneksi. Painan kädet kylkiin, tunnen luut ihon läpi. Se tuntuu hyvältä, mutta mikään ei riitä, koskaan.

Olen pahoillani, että kirjoitan joulun alla näin masentavaa tekstiä. Kotona on vain niin vaikea olla, kun on tottunu elämään yksin. Toivon rauhallista joulun aikaa teille kaikille  ♡

"lähdetkö kauas
meetkö niin pitkälle
kuin kotoas vain voit
kuinka sun käy
ihminen hauras
vielä sun itkus öisin korvissani soi
ja vaikka joskus vaarallinen
on matka silti ihmeellinen
mahdollisuus

otat ensiaskeleet
varovasti
tunnustellen
kaadut nouset ylös taas
yhä uudelleen
ja ymmärrät sen
pienet kolhut
suuret murheet
käsikkäin käy
kanssa riemun
oivallusten suurimpien"

torstai 18. joulukuuta 2014

Jos ois linnun kokoinen


"You could still be,
what you want to,
What you said you were,
when I met you."
Heiaan itseäni hiljaa edestakaisin.
 Käsittämätön paha olo tunkeutuu minuun,
asettuu rintaan,
 saa koko kehon vapisemaan ja sumentamaan silmäni kyyneleillä.
Tiskatessa astiat tippuvat altaaseen
 En kestä pahan iskuja.
Olen aivan loppu,
en ole jaksanut edes kirjoittaa.

Tiistai aamu
Olen melkein myöhässä. Juoksen rappuset ylös, nimeäni huudellaan jo. Riisun takkini ja käännän sinulle selkäni. Yritän rauhoitella itseäni, hengitän syvään, kiskon neuletta paremmin ympärilleni. Viimeinen ajatukseni on "pakko".
Lääkäri on ammattimainen, mukava ja vaatii minua vastaamaan. Odottaa niin kauan, että saan vihdoin suuni auki. Joudun makaamaan sängylle, vatsaani painellaan ja ainoa ajatus sillä hetkellä on inho. "Varmasti lääkäri ajattelee, kuinka löysä mun vatsa on."
Uskalsin paljastaa asioita enemmän kuin uskoinkaan. Asiat menevät eteenpäin. Joudun kaikkiin mahdollisiin verikokeisiin, lääkäri haluaa entisen terveydenhoitajan kirjoittamat paperit itselleen. Tuloksia ja papereita käydään läpi ensi kerralla. Ja puhumme syömisestä. Olen kuitenkin helpottunut. Minua ei tyrmätty, ei naurettu tai käännetty selkää. Minua ei jätetty yksin, ensimmäistä kertaa ikinä.

Silmissä sumenee ja kaadun lattialle.
Sydän lyö rinnasta läpi, haukon henkeä ja
katselen silmissä välkkyviä valoja.
Lihaksiin sattuu, enkä jaksa enää,
mutta mikää ei riitä.
Tuntuu niin pahalta, enkä osaa edes itkeä.

Jos vain voisin,
olla niin pieni ja kevyt.
Ettei minusta saisi otetta,
askeleitani ei kuultaisi.
Olisin vapaa,
kaikesta siitä tuskasta.
 


Kohta on joulu, enää pieni hetki. Tämä on erilainen kun aikaisemmin, elän omaa elämää. Oman pienen mieleni sisällä. Minulla on uusi ystävä, vihollinen, joka rakastaa ja tuhoaa. Haluaa minusta täydellisen, vaikkei sellaista olekaan. Minua pelottaa. Näen itseni valtavana, en voi sydä, en saa. Pakko liikkua, tuntea polte. Pakko sulkeutua kylpyhuoneeseen, saada kaikki ulos kyyneleiden mukana. Ja minullahan on kontrolli, niin sanotaan. Silti ote lipsuu jokaisella askeleella, jokainen askel on taistelu, jokainen hetki on taistelu oman itsensä kanssa. Olen vain tyhjää ja silti aivan täynnä ajatuksia. Jokainen ajatus käy syömisen kautta, enkä voi muuta. Se hallitsee, on saanut minusta lujemman otteen, kun haluan myöntää. Enkä voi päästää irti, sillä haluan täydellisyyttä.

Soljun unen ja valveen rajamailla.

Nälkä kurnii vatsassa, ei anna nukkua.
Viimeinen, mitä muistan on kuiskaus
"tänään onnistuit"

En tiedä enää mikä minun on. Lääkäri sanoi, että luki mielialatestini tulokset, eikä pitänyt kaikista vastauksistani.Tuijotan käsiini, en osaa vastata mitään. "Olet surullinen ja apea"
En kai. Elämä hymyilee, kaikki on päälle päin paremmin kun hyvin. Silti hetkittäin romahdan, enkä jaksa enää nousta tavoittelemaan huippua. "Näetkö itsesi lihavana"
En aio vastata, odotan uutta kysymystä, joka on vieläkin vaikeampi. "Oletko oksentanut, tms."
Hän pyytää miettimään, josko varattaisiin aika psykologille. En uskalla sanoa mitään, yritän pitää itseni koossa. En saa itkeä, näyttää kuinka heikoilla todellisuudessa olen. En hallitse enää mitään, minua hallitaan, viedään narusta vetäen eteenpäin. Painetaan maahan, ja kiskotaan perässä. Saan haavoja, jotka eivät näy päälle päin. Tekisi mieli tuoda ne esiin, päästää paha minusta ulos veren mukana.







sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Muisto

Pieni painaa pään tyynyyn,
sulkee silmät ja makaa hiljaa.
Olohuoneesta kuuluu ääniä.
Huutoa.
Liian kovaa puhetta, että voisi nukkua.
Kyynel vierähtää poskelle, kastelee tyynyn.
Pieni puristaa pupua vasten rintaa.
Kello on jo paljon. Aivan liikaa.
Aamulla pieni ei jaksa nousta.
Äänet kovenee.
Ulko-ovi paukahtaa ja hiljaisuus laskeutuu taloon.
Pieni raottaa ovea.
Näkee äidin ja kysyy hiljaa.
"mihin isi meni?"
Pieni peitellään sänkyyn
ja ovi suljetaan.
Pieni valvoo.
Eikä enää aamulla uskalla nousta.

I fade away



Tuntuu että olen epäonnistuja. Huono ihminen.
Istun bussissa kuulokkeet korvilla. Kyyneleet kirvelevät silmissä. Haluaisin vain itkeä, mieli on aivan liian musta.
Viikonloppu oli ihana. Silti istun illat omassa huoneessani, aivan kuten joskus. Sama vanha ahdistus tulee taas piilostaan ja saa minut lamaantumaan. Ajatus ei juokse ja koulukirjat jäävät laukkuun. Helpointa olisi vain jäädä pimeään. Antaa muiden jatkaa elämää, nauttia ja elää. Minun ei tarvitse, eihän.

Minua pelottaa. Ihan todella. 
En tiedä miten voin opiskella. Koulu on ensimmäinen asia joka kärsii. Asiat jäävät tekemättä, menen aina sieltä missä aita on matalin. Olen vapaamatkustaja, ja se tuntuu pahalta. En koskaan ole se joka ei jaksa tehdä tai panostaa. Olen kadottanut itsekurini, en kontrolloi elämässäni enää mitään. Kaikki vain lipuu käsistä.

Minua ei enää edes huvita olla asioissa mukana. Ennen surin sitä, etten jaksa mennä bileisiin tai tapaamaan ystäviä. Nyt on vain niin paljon helpompi olla yksin. Niin on parempi kaikille. 
Ystäväni haluaa järjestää yhteissynttärit ja pikkujoulut. Ne ahdistavat jo nyt. En jaksa enkä halua. Entä jos ei jaksa nauraa, jutella ja pitää hauskaa. Entä jos ei pysty syömään kaikkia niitä herkkuja ilman ahdistusta, entä jos pelkään jatkuvasti kyyneleitäni, jotka haluavat tulla esiin. Näyttää kuinka heikko olen. Kuinka kaipaan apua. Että joku kuuntelisi ilman huokailuja, ilman silmien pyörittelyä tai selän kääntämistä. Antaisi itkeä, jos en muuhun pysty. 

En tiedä, kuinka uskallan avata suuni ja kertoa lääkärille mitä tunnen. Kuinka ongelmat hallitsevat elämääni, jota en osaa elää. Pelkään tyrmäämistä. Pelkään, ettei hänkään ymmärrä, että olen jälleen yrittänyt aivan turhaan. Miten jaksan nousta taas sieltä pohjalta, johon kerta toisensa jälkeen putoan. En jaksa enää luottaa.
Antakaa minun vain pudota ja kadota. 
Ei se haittaa.

torstai 4. joulukuuta 2014

Siipeni katkenneet

Askel on raskas.
Avain ei jaksa kääntyä lukossa.
Olen epäonnistuja. Huono.
Jalkoja särkee, niissä ei ole enää voimaa.
Sanotaan "ei pakkoliikunta mun mielestä ole huono asia"
En näe asiassa mitään hyvää.
Vain kivun, väsymyksen, pakon, ahdistuksen..
Lämmin kyynel vierähtää poskelle.
Saa loputkin kyyneleet tulemaan ulos.
Makaan lattialla ja nyyhkytän hiljaa.
Mielessä toistaa ajatus
"pakko"
Nykyään kaikki on "pakko" tai "en voi"
Jokainen asia on harkinnan takana.
Jokainen ajatus vie voimia.

Jokainen ajatus, jokainen asia pyörii
syömisen ympärillä.
Mikään muu ei mahdu enää mieleen.
Ei kaiken sen pahan sekaan.

Mikä on rajana syömishäiriölle?
Milloin joku voi sanoa että kärsin syömishäiriöstä?
Pyörin omaa ympyrää ja hymyilen nätisti.
"syöthän sinä?"
syön, aivan liikaakin.
Mutta mitä jos kaikki on liikaa, mitä jos mikään mitä teen, ei ole hyvä. Jos aina teen väärin.
Miten helposti otteen kaikesta voi menettää. Miten helposti voi kadottaa normaaliuden rajan. Ymmärryksen maailmasta ja tavallisesta elämästä.
Se on pelottavan helppoa.
Ja otteesta jällee  kiinni saaminen pelottavan vaikeaa.

Kuljen kaupungilla vastatuuleen, vastavirtaan. Ihmiset tönivät laukuillaan, mulkoilevat pahasti ku en ymmärrä väistää ajoissa. Maailma tallaa maahan, painaa pieneen rakoon ja silti pakottaa jaksamaan. Mutta miten?
Miten muut jaksavat?

Ymmärsin, että siirryn vain suoraan ongelmasta toiseen. En osaa kehittää itselleni vähemmä  haitallisia tapoja kohdata vaikeuksia tai pahaa oloa. Viiltely vaihtui syömisongelmiin. Yhteys on suora. Iloitsin siitä, että olin ollut irti monta kuukautta, mutta samaan aikaan nälkiinnytin itseäni ja siitä hieman eteenpäin aloin saada bulimisia oireita, kun aloin taas syödä. Hienoa, eikö?
En vain osaa.

"Kumman nopeaan
elämän langat saa
sykkyrään kiertymään,
umpisolmuun.
Ideoilla on taipumus
kaatua polvilleen.
Kumman nopeaan
elämän langat saa
sykkyrään kiertymään
mut älä huoli,
ihmisellä on taipumus
tippua jaloilleen."




tiistai 2. joulukuuta 2014

Pieni

Pimeys kietoo sisäänsä.
Saa pienen ihmisen katoamaan.
Ketään ei huomaa,
ketään ei nää.
Pientä, jonka askel horjuu.
Joka hapuilee etsien tukea,
jota vasten nojata,
jota vasten laskea pää.

Taivas on kirkas.
Pimeys tuo esiin tähdet.
Kauneimman asian maailmassa.
Pieni laskee ilmaan toivomuksen.
Tuuli ei tarraa kiinni,
vaan painaa maahan.
Saa katseen laskemaan
ja pahan kasvamaan rinnassa.
Pieni antaa pimeyden ottaa syleilyynsä.
Antaa sen viedä.
Ottaa valta.
Ja kadottaa.

-hush lullaby-

torstai 27. marraskuuta 2014

Hauras

Missä olen
Minne katoan
jokin kiskoo minua luokseen
Enkä voi taistella vastaan
Vahvempaa

Olen niin pieni
Niin hauras

Käperryn kylpyhuoneen lattialle
Nojaan patteriin
Sisällä polttaa
Selkää polttaa
Hiukset peittävät kyyneleet
Rystyset ovat verillä
Missä olen
Mikä olen
ja
miten olen tässä pisteessä

Päivät lipuvat ohitseni. En saa niistä kiinni, en muista eilisestä enää mitään. Koulussa on vain vähän kontaktiopetusta. On helppoa jäädä kotiin, neljän seinän sisään. On helppoa olla hiljaa, käpertyä omaan mieleen. Katson ikkunasta, jota vasten taivas itkee. Ihmiset kiirehtivät aamulla töihin, pariskunnat kävelevät käsi kädessä.
Yöllä muissa asunnoissa on pimeää. Kaikki nukkuvat. Minä en voi. Makaan kattoon tuijottaen, seuraan kuinka kellossa vaihtuvat numerot. Aamulla en jaksa nousta ylös. Tuijotan samoja numeroita ja piiloudun peiton alle.

En tiedä miten kaikki päätyi tähän. Jokin on kietoutunut ympärilleni liian tiukasti. Se jokin saa minut tekemään lihaskuntoliikkeitä joka päivä, monta kertaa, liian monta kertaa päivän aikana. Se jokin saa minut voimaan pahoin, kieltäytymään ruuasta, työntämään sormet kurkkuun, ahdistuksen puristamaan rinnassa, epätoivon tunteet, kyyneleet, tuskan...


En halua nähdä ihmisiä. En uskalla, koska en jaksa enää esittää. Tökin ruokalautasta koulussa, luokkalainen katsoo mua pitkään, kysyy mitä synkistelen yksin nurkassa. Minua ei ole näkynyt koulussa aikoihin, siitä on yli viikko. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi. Jään luokassa yksin takariviin istumaan. Aiheena on mielen hyvinvointi. Käperryn isoon huppariini, pidättelen kyyneleitä, kiedon kädet mahan ympärille ja yritän selvitä.

Mummi pyysi syömään. Ennen olisin ollut asiasta iloinen, mummi tekee hyvää ruokaa. Nyt kaikki on toisin. Olen lopen uupunut näihin ajatuksiin. En jaksa enää, en jaksa enää itkeä, surra ja vihata. Voisin huutaa sen koko maailmalle. Muttei ketään siltikään kuulisi, en saa sitä kaikkea sanotuksi. Eikö ketään voisi katsoa sen verran pidempään, että näkisi tämän kaiken tuskan mun silmissä. Eikö ketään huomaa, etten ole enää sama kuin ennen. Olen vain varjo entisestä, tummine silmänalusineni, kuivuneet kyyneleet poskilla, hiukset sekaisin. Uhrina pahalle, joka on vienyt ääneni.

Jalat eivät enää kanna
en anna kivun viedä voittoa
on jaksettava
vielä muutama askel
muutama kilometri
 
Painan kynnet ihoon
jotta tuntisin edes jotain
jotta saisin rauhan edes hetkeksi
 
Katson peiliin
tuska viiltää kehon läpi
olen surullinen
olenko näin huono
 
joku ojentaa käden eteeni
tartun siihen ilman epäilyjä
ote on luja
minuun sattuu
enkä voi enää päästää irti

Paha ei päästä enää irti
 
Äiti soittaa, sanoo että on ikävä. Kysyy miten jakselen. Valheita valheen perään. Vaikka poskelle tipahtaisi kyynel, silti saan ilon kuulumaan ääneeni. Puhelin tipahtaa maahan. Tuska tulee kyyneleinä ulos. Minussa ei ole enää mitään. Ei mitään.
Vain kuori, joka peittää kaiken pahan. Sen mikä on vienyt minut pois, tuonut jotain muuta tilalle, jotain pahaa, jotain mikä tuhoaa, jotain mikä vie kaiken.


En pysty enää.. teen niinkun jokin mun sisällä käskee. Ääni joka ei ole mua. Se on vahvempi kuin minä. Se kuiskii kokoajan, huutaa jos en halua kuulla. Ei anna rauhaa, ei anna mitään mitä joskus oli. Se ääni on paha. Paha...

"Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan"
Armo







lauantai 22. marraskuuta 2014

Kaikkialla on pimeää

kuinka pitkään täytyy jaksaa yksin.
Kuinka monta kertaa joutuu kohtaamaa  tosiasian, ettei minua voida ottaa todesta. Kuinka monta kertaa palaan kotiin yksin, voiden entistäkin huonommin.

Kävin terveydenhoitajalla ja ihan todella yritin kertoa masentuneisuudesta ja syömistäongelmistani. Kaikki selittyy kuitenkin kuulemma vain iällä. Mun vastaukset oli kuulemma aivan tavallisia mun ikäryhmälle. On näköjään täysin hyväksyttävää ja normaalia vihata itseään, olla surullinen, ahdistunut ja apea sekä laihduttaa. Sanon, etten enää tiedä mikä on normaalia, "yrität nyt syödä edes 3-4h välein". Kaikki on kuitattu tällä ohjeella, hyvä nythän mä olenkin paljon viisaampi taas. Kaikki on vaan hyvin, niinhän mä olen sanonutkin...
Kerrankin mä itse halusin pyytää apua, viedä asiaa eteenpäin. Silti sain lähteä kotiin kyynel silmissä ja itkeä itseni uuvuksiin kotona, yksin. Olen turhautunut, surullinen, ahdistunut ja peloissani. Tyttö aulassa katsoi mun perään, suru silmin.

miten monta kertaa ihminen jaksaa yrittää, ilman että kertaakaan otetaan todesta.. missä kulkee raja. Onks se joku sääntö ettei voida luottaa siihen ihmiseen joka uskaltaa kertoa tarvitsevansa apua.. mikä siinä on.
Ainoa mitä sain nyhdettyä itselleni irti tuolta käynniltä on lääkäri aika labralähetettä varten, kun terkkari ei sitäkään saanut mulle laittaa kun pyysin. Ja tähän lääkäriaikaankin on vielä kolme pitkää viikkoa.
Jos lääkärillä vaan on aikaa, niin aion kertoa hänelle näistä mun ongelmistani. Jos vaikka saisin lähetteen samalla sinne psykologillekkin, mihin on hirvittävät jonot. Oon ihan toivoton. Mun voimat on aivan loppu tän asian kanssa ja oon täydessä syöksykierteessä mun syömisen kanssa.
Ehkä tää tästä, ensi vuonna...

Tää todesta ottaminen on ollu sellanen asia jo pitkään, mikä saa mussa valtavan määrän tunteita pintaan. Omien kokemusteni takia. Joskus nuorempana jo ajattelin ihan kamalia asioita tän asian takia. Olin vaan epätoivonen  pieni tyttö, joka kaipas sitä, että joku kuuntelee. Välittää aidosti ja on kiinnostunu. Toivoin että jotain pahaa tapahtuu. Jotain kamalaa, vaikka samaan aikaan se oli mun pahin pelkoni. Sillon mulla olis ollut lupa olla surullinen, lupa olla se joka itkee ja johon sattuu. Mulla kun ei oo koskaan ollut mitään varsinaista ulospäin näkyvää syytä mun masennukselle tai muille ongelmille. Ketään ei ymmärrä sitä. Eikä mulla ole sille lupaa.

Mitenkä mä voin koskaan saada apua, jos ketään ei edes halua ymmärtää. Eilen mä en edes hymyillyt. Olin vaan tunnoton, väsynyt ja ilmeetön. Silti... tapahtuu täysin sama kun aiemminkin. Maailma on aivan liian julma.
Ja mulla on nälkä, mutta mieli kieltää syömisen. Rankaisen itteäni kaikella tällä. En ansaitse mitään... En mitään.

Talvikin tuli. Se tuntuu turvalliselta, pimeys on turvallista. Muistot pimeistä illoista keinuttavat minua hiljaa. Saattelevat mielen sisään. Sielläkin on pimeää.

torstai 20. marraskuuta 2014

Elämäni aakkoset + minä

A- ammatti, toivon että saan sen joskus
B- blogi, henkireikä
C- cheerleading
D- dumle suklaa, tulee aina veli mieleen
E- elämänilo, ei ilman sitä elä, silti kadoksissa välillä
F- fuksi, olen nyt
G- glögi, hyvää
H- harrastukset, tärkeitä
I- isoveli ja isä
J- joulu
K- kirjat, toinen henkireikä
L- lemmikit
M- mietiskely, melkein yksi harrastus + musiikki
N- nauru
O- onnellisuus, sitä kohti!
P- psykologia, mielenkiintoista
Q- jos joku keksii sanan joka alkaa Q:lla, kertokaa
R- rakkaus, sitä kaipaan
S- syömisongelmat..
T- tähtitaivas, rakastan
U- unelmat, kantaa pitkälle
V- voimistelu, aina rakas laji
W-
X-
Y- ystävät
Z- Zzz.. nukkuminen
Ä- äiti♥
Ö- överi, moni asia menee aina vähän yli..


Tämän tarkempaa kuvaa itsestäni en uskalla lisätä..

Ps. Huomenna on aika terveydenhoitajalle.. mitähän siitäkin tulee.
Pps. Tervetuloa uusi lukija♥



keskiviikko 19. marraskuuta 2014

misery's a stubborn friend

koulussa opettaja soittaa tunnilla "kiittämätön" biisin.
Pohdin itseäni. Olenko yksinkertaisesti vain kiittämätön kun en osaa nauttia tai ottaa iloa irti elämästä vaikka kaikki on niin hyvin tällä hetkellä. En osaa olla kiitollinen niistä hyvistä hetkistä joita saan, vaan päällimmäisimpänä on aina elämän huonot asiat, kamalat muistot ja paha olo.
Myönnän että jo pienenä saatoin kiukutella iltaisin milloin mistäkin, vaikka päivä olisi ollut unohtumaton. Äiti sanoi minulle usein; "Näköjään oli turha sielläkään käydä kun kiukuttelet vaan". Tuntui pahalta. Miksen voinut iloita niistä hyvistä hetkistä, enkä olla kiitollinen vanhemmilleni siitä että he veivät minut ja veljeni uskomattomiin paikkoihin. Aina piti mököttää tyhmistä asioista ja pilata kaikkien ilo. Miksi pitää olla niin kamala ja hankala. Osaan arvostaa kaikkea vasta liian myöhään. Vasta kun on liian myöhäistä.

Jossain vaiheessa omat voimat ehtyivät. En jaksanut enää näyttää jos suututtaa. Olin suurimmaksi osaksi vain hiljaa. Aivan liian hiljaa entiseen minuu verrattuna. Salakavalasti mun tunteet kuoli, en tuntenut sitä iloa joka sai minut nauramaan, en vihaa joka sai minut äksyilemään jokaiselle, en sitä surua joka sai minut itkemään. Ennen vahvasti tunteiden mukana elänyt tyttö oli kadottanut sen jonkin elämästään. Kaikki oli tasapaksua, edessä oli vain sumu, jonka läpi näki juuri ja juuri. Korvissa humisi ja muiden nauru ja ilo sattui.
Pieni liekki mun sisälläni sammui, elämän liekki, jonka joku tukahdutti.
Kuinka julma maailma voi olla. Sen näkee silmistä kenet paha on vetänyt mukanaan. Katse on täynnä surua ja vihaa maailmaa sekä itseä kohtaan. Kesällä näin tytön käsi täynnä arpia. Kasvoilla oli hymy, mutta mietin millaisia hetkiä tämä tyttö viettää yksin omassa huoneessaan. Pystyin tuntemaan sen tuskan.

"Ruohon korsi kutittelee jalkojani.
Teen kärrynpyöriä pitkin niittyä.
Kaadun maahan kun pääni on liian sekaisin.
Kaadut viereeni ja jäämme katselemaan taivaalla lipuvaa pilveä.
Olo on huoleton ja onnellinen.

Vuosi eteenpäin.
Makaan nurmella yksin, kuulen lasten nauravan.
Aurinko paistaa, mutta se ei saa valaistua pimeää mieltäni.
Kyynel vierähtää poskelleni ja putoaa nurmelle.
Nousen ylös ja kävelen
kunnes en enää edes tiedä missä olen."

ps. Jos uskallan julkaisen itsestäni kuvan, mutta niin ettei minua tunnisteta. Ehkä sitten en ole enää vain ääni, vaan ihminen.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Eläminen on vaikeaa

Haluaisin kadota.
Pyyhkiytyä tuulen mukana pois.
Tuntuu liian raskaalta elää tätä arkea, vaikka tapahtuisikin kivoja asioita. Ne eivät jaksa kannatella minua läpi viikkoja ja raskaita iltoja. Kaikki on hyvin ja silti huomaan mielialani laahaavan aivan pohjamudissa.
Istun bussissa ja tuijotan tiukasti ulos ikkunasta. Varon katsomasta ketään silmiin. Tuntuu kuin jokainen kyydissä olija tarkkailisi minua. Rekisteröisi jokaisen liikkeeni. Jään aikaisemmalla pysäkillä pois, haluan vain äkkiä ulos. Pois katseiden alta.

Ahdistus omaa kehoa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Tiedän miten paskaa elämä on syömishäiriön kanssa. Silti en osaa lopettaa, en osaa auttaa itseäni. Liu'un hitaasti kohti syliä, joka kietoutuu ympärilleni eikä päästä enää irti. Puhun ystävälle kuinka syöminen sujuu paremmin. Kuinka en halua laihduttaa enää ja että olen sinut itseni kanssa. Valheita toisensa perään, eikä se tunnu edes pahalta. Uskon valheisiini itsekkin. Enhän halua syömisestä ongelmaa? En, mutta haluan olla tyytyväinen itseeni ja nyt en sitä ole. Lähellekkään.

Äiti huomaa laihtuneeni, mainitsee asiasta kiertosanoin ja elein, muttei puutu asiaan. Onneksi niin. En halua äidin huolta ja tarkkailua. Puhun kuinka laitan kotona ruokaa. Mummi on iloinen, kun kuulee taas mitä kokkailen. Olen paha, valehtelen rakkailleni ja minkä takia? Koska en kestä itseäni tällaisena. En voi elää itseni kanssa ilman ahdistusta. Pakko tehdä asialle jotain.

Kävelen treeneihin. Treenaan lajia kaksi tuntia, vedän itseni aivan loppuun ja kävelen kotiin tärisevin jaloin. Syömiset ovat hakoteillä. Mietin jatkuvasti mitä voin syödä ja mihin aikaan. En jaksaisi ajatella ruokaa, liikkumista ja syömistä jatkuvasti, mutten voi lopettaa. En pysty. Olen vain kateellinen niille kaikille, jotka osaavat aidosti sanoa että "olen tyytyväinen itseeni juuri tällaisena kuin olen". Pelottaa voinko koskaan olla tyytyväinen. En ymmärrä miten se on mahdollista, kuinka voin koskaan pitää itsestäni tällaisena kuin olen. Miten voin olla vähemmän itsekriittinen ja katsoa peiliin ahdistumatta. Miten ja milloin?

Perjantaina on aika terveydenhoitajalle. Pelottaa.
Saanko sanottua sanaakaan, vai puhunko vain kevyitä asioita. Kerron kuulumisia ja vakuutan kuinka elämä hymyilee ja kaikki sujuu ilman ongelmia. Päälle vielä hymyilen nätisti ja näytän reippaalta. Senhän minä osaa.
Näyttelemisen..
Vai purskahdanko itkuun, kun en jaksa enää pitää kaikkea sisällä. Saan taas yhden ihmisen  hämmentymään käytöstäni. Itken, mutten saa sanaa suustani. En osaa kertoa miksi tuntuu niin pahalta.
En tosiaan tiedä mitä perjantaina tulee tapahtumaan ja se pelottaa.
Toivon kuitenkin, ettei kaikkea työnnetä hymyn taa. Että minut otetaan todesta, jos uskallan avata suuni.
Toivon että elämä vain helpottaisi joskus ja saisin siitä paremman otteen.
Nyt vain kuljen ongelmasta toiseen ja teen hidasta kuolemaa sisäisesti.

Olen surullinen ja itken hiljaa.
liian hiljaa,
sillä ketään ei kuule...

perjantai 7. marraskuuta 2014

Entä jos ei jaksa enää

Onko mahdollista palata vanhaan. Onko mahdollista jäädä kotiin perheen luo. Mennä takaisin. Onko mahdollista olla taas se pieni tyttö äidin helmoissa. Pieni tyttö joka oli täynnä iloa ja energiaa. Kyynel vierähtää poskelle kun ajattelen itseäni silloin joskus. 

En tiedä missä vaiheessa kaikki muuttui.
Mutta se jokin on kääntänyt kaiken päälaelleen, minun elämässäni. Kaiken.
Hymy pyyhkiytyi pois, en ollut enää kiltti muille enkä itselleni.
Kaikki tapahtui hitaasti, huomaamatta. Vasta nyt osaan ymmärtää miten kaukaa muutokset ovat lähtöisin.

Olen jonkun mittapuun mukaan aikuinen, mutten tunne olevani. Lähelläkään. Mieluusti vielä hetkeksi palaisin takaisin pehmoiseen lapsuuteen, elämäni parhaisiin aikoihin. Haluan pois. En kestä elää tätä päivää. En kestä näitä jatkuvia unettomia öitä, jotka itken läpi, en jaksa loputonta väsymystä, en jaksa taisteluita mieleni kanssa milloin mistäkin asiasta, en jaksa tätä yksinäisyyttä. En jaksa enää, eikä ketään kuule kuinka itken. saanko käpertyä sänkyyn, sulkea verhot ja käpertyä peiton alle piiloon maailmaa, joka on liian raskas. Jossa ei jaksa elää tai kohdata seuraavaa päivää.
En halua kuolla, en vain jaksa enää elää näin. Haluan takaisin sen lapsuuden ilon. Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi, haluan nauraa, nauttia, olla onnellinen. Haluaisin edes yhden pienen halauksen, joka antaisi voimaa jaksaa seuraavaan päivään.

En tiedä enää mikä olen. Ihmisraunio. Se olen. pelkkä kuori. Minuun ei voi koskea, vaikka ainoa mitä pyydän on pieni kosketus, että tietäisin olevani elossa.
Katson kuvaa itsestäni. Se en voi olla minä. Mitä minulle on tapahtunut. Missä olen. Kierrän kädet ympärilleni, tunnen kylkiluut sormieni alla. Kavahdan, en se voi olla minä. En voi. Käyttäydyn oudosti. Teen asioita joita vanha minä ei koskaan olisi tehnyt. Annan tuntemattoman koskea, annan hänen tehdä oloni vieläkin huonommaksi, jätän koulun välistä ilman syytä. Ilman ilmoitusta. Lämmitän ruokaa, syön haarukallisen ja heitän loput pois. Tiuskin ihmisille, tuntemattomille. Olen hukannut itseni, olen menettänyt otteeni kaikesta mitä minulla oli. Seison tuulessa yksin ja tunnen kuinka se imee minusta irti kaiken minkä saa. Kaiken sen mitä olen, mitä minulla joskus oli. Olen kuollut. Sisältä.
Mutta sekään ei riitä.

Ehkä aamulla nukahdan kun kello soi pakottaen nousemaan uuteen päivään. Silmäni ovat punaiset itkemisestä. En enää jaksa edes yrittää. En jaksa antaa muille hymyä, jonka olen itse kadottanut. Enkä sanoja, jotka ovat liian raskaita. Olen aivan hukassa ja anon katseellani apua. Pyydän ja anelen, että joku huomaisi. Auttakaa minua, en jaksa enää. Minuun sattuu.

"if no one will listen"

https://m.youtube.com/watch?v=8dNDCu3eK_8

torstai 6. marraskuuta 2014

Voitin itseni

Tulin vain ilmottamaan, että ylitin pelkoni.
Varasin itselleni ajan terveydenhoitajalle.
Aika on vasta puolentoista viikon päästä, mutta sinne asti kun pärjään, niin toivottavasti asiat alkavat järjestyä edes jotenkin.
Ehkä tämä tästä taas. Toivon niin.

Ps. Tänään satoi ensilumi. Taidan mennä illalla ulos muistuttamaan itselleni, kuinka kylmää lumi on ja kuinka kaunis maailma on. Yritän ainakin.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Palasina

Mieli murenee käsiin. Yritän koota sitä takaisin kokoon, mutta yhden palan loksahtaessa paikoilleen toinen putoaa ja lopulta kaikki palaset ovat maassa jaloissani.
Tämä päivä on ollut todella raskas. Olen tasapainoillut pienen pienellä langalla, olen ollut mieleni sisällä työntäen muun pois. Olen pidätellyt itkua ja lopulta päästänyt sen ulos. Kyyneleet eivät lopu koskaan. En vain jaksa enää.
En ole koskaan tuntenut olevani näin lohduttoman yksin. En voi puhua ystävilleni, sillä en halua heidän tuntevan itseään avuttomaksi tai huolivan minusta. Olenhan eri paikkakunnallakin eivätkä he voi auttaa. Minulla ei ole ketään. Ennen oli edes V, muttei enää. En voi puhua hänelle kuten joskus.

Olen valvonut öitä, itkenyt itseni uneen, ollut kotona neljän seinän sisällä, olen ollut aivan yksin. Sen vain sanon, etten jaksa enää. Olen viiltänyt, olen ollut ahdistunut, olen yrittänyt oksentaa, olen taas siellä jossain kaukana alhaalla muiden ulottumattomissa. Suuntana on vain ylöspäin, eikö? Mutten näe lähelläni yhtäkään narua, yhtäkään kättä tai porrasta. On  vain minä ja kyyneleeni.

Silti aion yrittää, aion yrittää saada itseni avun luo. Yritän näyttää mitä sisälläni on, mitä tunnen, mitä pelkään ja ajattelen. Aion sanoa, että haluan tai oikeastaan tarvitsen apua nyt. En kuukauden päästä. Vaan NYT.
Haluan yrittää. Vielä kerran. Koska muuten en nouse täältä pohjalta enää.

Pysykää te vahvoina, jooko?♡

torstai 30. lokakuuta 2014

1:30 (elossa)

Olen jälleen luisumassa alas päin. Otteeni ei pidä enää.
Kävin huipulla, mutta jälleen näen edessäni vain lähestyvän pohjan.
Hetkittäin tuntuu, kuin en hallitsisi mieltäni lainkaan.
 Kävelen pimeällä tiellä, enkä tiedä päädynkö kotiin vai löydänkö itseni keskeltä autotietä.
Yksi ilta menee ahdistuksen vallatessa koko kehon.
En halua koskea itseäni, en halua tuntea liian isoja reisiäni tai löysää vatsaa. Painan kädet patjaan ja tuijotan kelloa. 1.30 Mieli sumenee, ajatukset risteilevät missä lie ja ahdistus vyöryy yli.
Itken holtittomasti, tein huonoja valintoja hetkittäisten ajatusten pohjalta.
Nousen ylös pimeässä, kaivan kaappeja ja löydän pienen terän, joka kulki mukanani myös uuteen kotiin. Olo helpottaa edes hieman. Keskityn vain kipuun. Tiesin tekeväni väärin... olin ollut ilman niin kauan etten edes muista. Halusin vain helpotusta, edes vähän.
Ymmärrän itsekin, ettei kaikki voi vaan olla hyvin, jos saan jälleen ahdistuskohtauksia. Se kertoo jotain mieleni sisältä. Silti en osaa tehdä asialle mitään.

Olin poissa koulusta. Lintsasin. En voinut kuvitella meneväni ihmisten eteen tuollaisen yön jälkeen. Olo oli niin turta, niin huono ja itkuinen etten saanut itseäni sängystä ylös. En laittanut edes viestiä opettajalle. Olen kamala.
Makasin lattialla ja itkin enkä saanut koko päivänä mitään aikaiseksi. Tunsin itseni niin huonoksi.
Illalla sain viestin, "Oletko kipeä, kun et ollut koulussa?" se oli luokkalaiseltani.
Hetken mietin mitä vastaan, pyyhin tekstin muutamaan kertaan pois kunnes päätin olla rehellinen.
Kerroin hänelle ahdistuskohtauksestani. En muuta, mutta se riitti. Hän sanoi että minun tulisi hakea apua, jos saan niitä vielä. Kerroin, etten pysty, en osaa. Hän sanoi "Tuut vaikka mulle sanomaan, jos niitä tulee vielä, mä autan sua hakemaan apua".
Pieni asia, mutta se tuntui aivan uskomattoman hyvältä. Joku ymmärsi puolesta lauseesta mitä tarkoitin ja tarjosi apua. Ehkä vielä joskus tosiaan saan sitä apua. Ehkä nyt, vihdoin.


En tiedä miksi, mutta syömishäiriö ajatukset ovat palanneet.
En tiedä miksi, mutta ne ovat vahvempia kun ennen.
Ne valtaavat mielen täysin.
Saavat minut ahdistumaan pahemmin kun ennen.
Saavat katseen kääntymään pois. Saavat luhistumaan peilin edessä.
Itken suihkun alla, istun selkä vasten kylmää seinää.
Valikoin vaatteet tarkoin.
Enkä kestä siltikään.
 Seison tien vieressä, bussi on myöhässä
Ahdistus hiipii hiljaa.
Se kutittelee vatsassa, kiertyy keuhkojen ympärille ja murtaa mielen.
Tuijotan eteeni ja pidän kyyneleet sisälläni.
En halua näyttää maailmalle,
kuinka heikko olen.
Kuinka haluaisin laskeutua makuulle tien viereen,
odottaa josko joku auttaisi. Josko joku välittäisi edes hiukan.

En oikeastaan tiedä mitä teen elämälläni. Jälleen kerran. Olen kirjoittanut samasta aiheesta jo monet kerrat, mutta teen sen silti vielä ainakin kerran. Koulu ei suju, vaikka kehityskeskustelussa opettaja kehuu kuinka minulla on selkeät suunnitelmat tulevaan ja opiskelut ovat menneet hyvin. En jaksa opiskella, en vain jaksa. Viikot vietän yksin kotona. Ainoa mitä teen on lenkkeily ja kotona treenaaminen, koska pakko. Niin ja ne pakolliset kotityöt. En haluaisi avata Facebookia tai mitään muutakaan, sillä kaikki on täynnä muiden iloisia päivityksiä erinäisistä tapahtumista ja teoista. Jatkuvasti tulee pyyntöjä osallistua milloin mihinkin opiskelijabileisiin, mutten vain jaksa ja ohitan kaiken. Olen kateellinen muille. Haluaisin elää sitä nuoren elämää, mitä minun pitäisikin. Haloo! Tämä on elämäni parasta aikaa, mutten nauti siitä. Ja se tuntuu vieläkin pahemmalta. En jaksa innostua nyt edes uudesta harrastuksestani, vaikka ensin olin intoa täynnä. Miksen voi vain olla onnellinen, niin kuin vielä hetki sitten olin. Miksen voi nauraa ilosta, miksen voi hymyillä aidosti ilman surua silmissä. Miksen voi katsoa peiliin ja nähdä itseni ihanana ainutlaatuisena itsenäni. Miksi näen ympärilläni vain pahaa, ja itsessäni vain virheet. En osaa elää.
Vieläkään.


Voinko vain päästää irti
ja antaa virran viedä.
Antaa mieleni ja kehoni levätä.
Se on ainoa mitä pyydän.
Että saisin hetken vain levätä ilman velvollisuuksia. 
Se ei taida olla mahdollista tässä maailmassa?
Joka aamu nousen, ja mietin koska saan vetää peiton ylleni jälleen.
Joka päivä taistelen,
enkä tiedä milloin tulee lopullinen tappio.
Milloin en jaksa enää pistää itselleni vastaan.

Katsoin tänään hurja remontti ohjelmaa. Siinä oli perhe jonka poika oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä kotitalon kolmannen kerroksen rappujen kaiteeseen. Perheen äiti löysi oman poikansa kuolleena. Ainoa mitä oli jäljellä oli jäähyväiskirje ja verkkokalvoon piirtynyt kuva tästä kamalasta tapahtumasta.
Itkin aivan holtittomasti. Voiko olla kamalampaa kuin löytää oma lapsi kuolleena oman käden kautta.
Se oli aivan liian surullista ja sai samalla ajattelemaan omaa elämää ja menneitä ajatuksia. Itsemurha tuottaa niin valtavan paljon tuskaa läheisille. Se vaikuttaa heidän loppuelämäänsä ja satuttaa jokaisena päivänä. Siitä tuskasta ei pääse eroon koskaan, ei terapialla eikä parhaimmallakaan tuella ja avulla. Se kulkee mukana aina, helpottaa ehkä, muttei häviä koskaan. Masennus satuttaa, paljonkin, mutta siitä ei tarvitse kärsiä lopun elämää. Sille ei tarvitse antaa kaikkia niitä vuosia, jotka se haluaisi viedä. Masennuksesta selviää, menetyksistä ei.

I'll carry you home.
No, you're not alone.
Keep marching on,
This is worth fighting for,
You know we've all got battle scars.
You've had enough,
But just don't give up.
Stick to your guns,
You are worth fighting for.
You know we've all got battle scars.
Keep marching on.


Ps. Oli ihanaa huomata että olen saanut muutamia uusia lukijoita, päiväni piristyy jokaisesta kommentista ja lukijasta. ♥ kiitos



maanantai 27. lokakuuta 2014

Ihana julma maailma

Istun autossa ja katson vaihtuvia maisemia.
Tie kulkee kahden pellon välissä.
Metsästä hyppää peura.
 Se tuijottaa kiinnostuneena ohi ajavaa autoa.
Sää on ankea.
Tuulee niin kovaa, että se voisi tarttua kiinni
ja viedä mukanaan.
Hennoimmat liitelevät taivaalla,
antavat tuulen viedä
ja näyttää tien.
Muut saavat etsiä sen itse.
yksin.

Ajattelen maailmaa, yritän nähdä sen kauniit puolet. Silti näen ympärilläni vain pahaa, kuulen pahoja asioita, koen pahoja asioita. Milloin pahuus loppuu maailmasta, milloin sitä ei riitä enää ihmisille ja hyvä palaa. Voittaa ja antaa ihmisten elää.
Nykyään monesti ajattelen, etten halua enää antaa ongelmilleni valtaa. En jaksa rypeä masennuksen kourissa enää yhtään hetkeä. En halua antaa sille enää yhtäkään hetkeä tai yhtäkään vuotta elämästäni. Näinä hetkinä tunnen itseni vahvaksi ja koen, että pääsen elämässäni eteenpäin ja jätän masennuksen lopullisesti taakseni. Silti tähän päivään asti olen joka kerta jossain vaiheessa palannut samaan vanhaan takasin. Miksi? Ehkä se on niin sanottu helppo vaihtoehto. On helppoa palata vanhaan tuttuun olotilaan takasin. Se on jollain kierolla tavalla turvallista, on helppoa sulkeutua ja antaa pahan ottaa syleilyynsä. Silti siitä pahasta haluaa aina irti, miksi pitää elää näin, eikö olisi helpompi päästää irti ja olla onnellinen. 


Syömisen kanssa elän jatkuvassa kierteessä. Syön, koen olevani huono, paastoan, laihdutan, haluan muuttua, syön, kaikki on okei hetken ja alkaa jossain vaiheessa taas alusta. Painostani en tiedä. En tiedä mitä lukemia vaaka tällä hetkellä näyttää. Viimeksi kun punnitsin itseni, en ollut lihonut niistä lukemista joihin joskus laihdutin. En ymmärrä miten se on mahdollista...
Hetkittäin syön ja ajattelen, että minulla on oikeus nauttia elämästäni. Ettei maailma kaadu yhdestä leivästä tai suklaasta.
Toisena hetkenä taas saatan olla kyykyssä suihkun alla sormet kurkussa.
Haluan tästä kierteestä pois, en halua elää näin, mutten osaa muuttua. En yksin.

Voisiko tuuli tarttua minuun
ja johdattaa oikealle polulle
En selviä yksin
en löydä suuntaa
Miksi täytyy elää näin
yksin oman mielen kanssa
joka on kieroon kasvanut

Jätän treenit välistä, koska olen vain niin loputtoman väsynyt.
Uniongelmani ovat palanneet taas. Ahdistaa, koska olen syönyt melatoniineja jo liikaa. Kohta täytyy selvitä taas ilman niitä.
Nukahtaminen kestää liian kauan. Tai jos nukahdan, herään tunnin päästä uudelleen, enkä nukahda hetkeen uudestaan. Yön aikana heräilen moneen kertaan ja aamuisin kellon soidessa tuntuu, etten olisi nukkunut silmäystäkään. Koulussa olen koomassa eikä mitään jää mieleen ja kotiin tullessa ei jaksaisi tehdä mitään. Tiskivuoret kasvavat, pestyt pyykit jäävät koneeseen, pölypallerot seuraavat jaloissa ja koulujutut kasaantuvat ympärille. Varon, etten kävele liian kauas kotoa, että jaksan palata takaisin. Voisin tarrautua ohikulkevan ihmisen hihaan ja sanoa "auta minua, en jaksa yksin".
Suhde romahti käsiin, nyt jäljellä on vain riidat ja pahat sanat. Toivoin sopua, kaveruutta ja helppoa päätöstä. Kaikki on aivan päinvastoin enkä jaksa enää. Olen loppu, myönnän sen.
Taas.


Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
Parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
Sä heräät huomaamaan,
Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
Ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Ja hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
Hetki vielä kirkas aamu aukeaa






lauantai 25. lokakuuta 2014

Se mikä on tärkeää

On niin hyvä olla että naurattaa.
Aivan kuten aina pienenä. Nauroin kun tunsin itseni niin onnelliseksi, etten voinut pitää sitä iloa enää sisälläni.
Viime kerrasta on niin kauan. En muista koska olisin tuntenut oloni niin hyväksi. 

Pitkästä aikaa vietimme äidin kanssa aikaa yhdessä. Matkustin kotiin ettei äidin tarvitse olla yksin.
Jaamme yhdessä rakkauden kirjoihin ja lukemiseen. Kävimme kirjamessuilla ja syömässä yhdessä. Edellisenä iltana katsoimme elokuvaa ja makasin äidin kainalossa. Oli niin pakahduttavan hyvä olla. Silityksiä, kosketusta. Kaikkea sitä mitä olen kaivannut. Olen ikävöinyt näitä hetkiä äidin kanssa.

Kouluasiat painavat päälle, mutten halua antaa stressin painaa minua alleen. Yritän unohtaa ja sulkea koulun pois mielestä. Nyt haluan vain tuntea olevani onnellinen, nautin siitä niin paljon kun voin. Äiti peittelee minut kuin pienen lapsen, antaa pusun poskelle ja kysyy "laitanko oven kiinni vai jätänkö sen auki?" Aivan kuten silloin joskus.

Halusin vain jakaa tämän onnen tunteen kanssanne ja sanoa, että pitäkää niistä rakkaista kiinni. Antakaa äidin pussata ja isän halata vaikka olisitkin jo aikuinen. Ja halaa sitä veljeä joka työntää joka kerta pois, koska ei osaa halata omaa siskoa. Pitäkää heistä kiinni <3

tiistai 21. lokakuuta 2014

Kun yksi tarina päättyy



Kuljen rantaa pitkin,
olo on outo.
Samaan aikaan helpottunut
ja haikea.
Ei ole enää "me",
on vain sinä ja minä,
erikseen.
Olen yksin,
yksinäisempi.
Seison sillalla
ja tuijotan alas koskeen.
Se on vahva, voimakas,
minä pieni ja heikko.
Suljen silmäni,
kyynel vierähtää poskelleni
ja tipahtaa koskeen.
Virta vie,
pientä ja voimatonta.
Niin kuin elämä vie,
minua.

Yksi tarina päättyy, toinen alkaa, vai alkaako.
Kuinka voin rakastaa toista, jos en rakasta itseäni. Kuinka voin antaa toisen rakastaa minua, jos en itsekkään siihen pysty. Ajatus saa minut itkemään. Olenko tuomittuna olemaan yksin, lopunelämääni. Vain koska olen kyvytön rakastamaan itseäni. Pelkään kosketusta, pelkään sinua, silti huudan, koske minua. Haluan tuntea jotain, järisyttää mieltäni.
Silti en enää uskaltanut antaa sinun koskea, päästä mieleni sisään. Kaikki murtuu käsiin, niin myös suhteeni. Rakkauteni. Olen yksin, koska en jaksa pitää meitä pystyssä, koska en pysty sitoutumaan. Olen pahoillani, niin pahoillani.

Miksi annan itseni vaipua siihen samaan taas. Pala palalta annan itseni laskeutua pahan käsivarsille, se ottaa minusta taas otteen. Kiertää kätensä mahani ympärille ja puristaa.
Kauniita kauniita kuvia, jotka joskus hirvittivät minua. Ne ovat kiehtovia, lumoavia. Eivät anna päästää irti. Saavat tavoittelemaan samaa, itsekuria.
Haluan olla kevyt, pieni, siro.
Antaa sen ottaa valta, viedä inho, paha, se kaikki pois minusta, kaikki mikä vie minulta sen jonkin. Rakkauden itseä kohtaan. En tiedä mitä teen, en tiedä mitä tapahtuu. Olen sekaisin, voin pahoin, haluan sen kaiken pois minusta. Pyydän, auttakaa


Terveydenhoitaja ei laita viestiä, joka päivä odotan, odotan, odotan... aivan turhaan. En jaksa enää odottaa. En tiedä mitä teen, jos en saa häneltä viestiä, miten pystyn enää. En tarvitse apua. Vaikka ystävät kauhistelevat kuinka olen menettänyt painoa. Inttävät samoja kysymyksiä. Syönkö, olenko laihtunut, enkai laihduta enää, miksi.. enkä osaa vastata. Väitän edelleen kirkkain silmin, etten ole laihtunut. Enhän olekkaan, pitkään aikaan. Ystävien huoli vain joka kerta herättää omatkin ajatukset.
Niillä vain on minuun aina negatiivinen vaikutus, ne saavat ajatukset jylläämään päässä, saavat haluamaan enemmän. Ennen kuin kaikki alkoi, olin se joka unohdetaan, se jonka yli jyrätään. Nyt minut huomataan, edes jotenkin. Kamalaa, olen paha. Anteeksi.

Istun kivetyksellä,
Kylmä iskee luihin ja ytimiin,
mutten välitä.
Sillä odotan.
Odotan, että tämä kaikki päättyy.
En halua menettää otettani elämästä,
vaan pitää siitä kiinni
kynsin ja hampain.
Odotan, että löydän taas
hyvän otteen jostain reunasta.
 
Odotan,
että kaikki järjestyy.
 
 
 

torstai 16. lokakuuta 2014

It´s okay to cry

Pidin taukoa blogista yli kuukauden. Monta kertaa siinä välissä avasin puhtaan sivun eteeni ja yritin kirjoittaa. Joka kerta teksti päätyi roskakoriin. Olin surullinen, halusin kirjoittaa mutten yksinkertaisesti pystynyt.

Puhuin yötä myöten lapsuuden ystäväni kanssa joka lähtee ulkomaille neljäksi kuukaudeksi. Ikävä painaa jo nyt. Puhuimme asioista, kerroimme kuulumisia ja muistelimme vanhoja. Hieman ennen nukkumaan menoa sanoin hänelle pärjääväni. Ystäväni sanoi sanat, jotka haluan jakaa kanssanne. Minut se sai miettimään menneisyyttäni, kuinka pitkään olen vain pärjännyt, selviytynyt päivästä ja kuukaudesta toiseen.

"No tietenkin sä pärjäät, kaikki ihmiset _pärjää_,
mutta jos koko elämä on vaan pärjäämistä niin onko se sitten yhtään mieluisaa?
 Jos se on tavallaan vaan ainaista pärjäämistä ja sinnittelemistä?"
 
Onko elämä elämisen arvoista, jos päivistä ei jää mitään käteen. Jos ainoa mitä muistat on kyyneleet ja ahdistuksen täyteiset päivät ja yöt. Jos kaikesta sinua on muistuttamassa vain viillot kehossasi, rypistyneet sivut päiväkirjassa ja  pahat ajatukset. Ei elämän pitäisi olla täytettynä huonoilla muistoilla, mistä löydät voimaa jaksaa, jos ei ole mitään mitä odottaa tai mitään mitä muistella.
Elämme vain kerran. Pitäisi muistaa kerätä mukaansa ne hyvät muistot, jotka kannattelevat vaikeissa tilanteissa. Samaan aikaan pitäisi päästää irti vanhoista pahoista muistoista.
On helppo puhua, neuvoa ja antaa ohjeita muille. Kun pitäisi ajatella omaa elämää ja miettiä miten omaa oloa voisi helpottaa, ajatukset lyövät tyhjää ja epätoivo valtaa mielen. "Ei mun tilannetta voi muuttaa, kyllä mä pärjään". Ainakin itsellä käy aina niin. Omaa oloa ei osaa eikä pysty helpottamaan, vaikka olisi saanut minkälaisia neuvoja vain. Kaikki on aina itsestään selvää, samoin nuo ystäväni sanomat sanat, mutta silti kaikesta saa muistuttaa itseään moneen kertaan. Kuinka lyhytmuistinen ja tyhmä ihminen on.
 
 
Muuton jälkeen asiat meni yllättävän pitkän aikaa oikeasti rehellisesti sanottuna hyvin. Elämä rullasi eteenpäin omalla painollaan. Aloitin uuden harrastuksen ja olen siitä edelleen innoissani. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, mutten näe heitä juurikaan koulun ulkopuolella. Olen nuorin, eli luvallisesti se joukon kakara. En sitten tiedä, onko se hyvä asia, hetkittäin on ulkopuolinen olo.
Moni ei uskonut, että pärjäisin vielä yksin suuressa maailmassa. Miten voisinkaan, kun ketään ei koskaan opettanut miten ruokaa laitetaan, miten laskuja maksetaan, miten paperiasiat hoidetaan, miten kela ym. paperit täytetään ja miten elämässä pärjätään. Olen kuitenkin ylittänyt omatkin odotukseni, kaikki on mennyt hyvin. Myös pään sisällä.
Kaikki tapahtuu niin salakavalasti. Romahtamiseen ei tarvita kuin pieni hetki, mitätön asia, jolla on suuri vaikutus. Vasta nyt olen herännyt todellisuuteen. Olen voinut huonosti taas jo pitkään, mutten ole antanut pahalle tilaa mielessäni, se on vain ollut takaraivossa kokoajan ja vaikuttanut toimintaani ja ajatuksiini ilman että olen tajunnut asiaa. Olen ollut kaukana omasta itsestäni, tehnyt asioita, joita oikea minä ei koskaan tekisi. Pelkään, miten pitkälle voin mennä kykenemättä vaikuttaa asioihin järjellisesti.
 
"Istun sohvalla, vieressäni on toinen.
En tunne, en tiedä.
 toinen on tuntematon.
Tuijotan eteeni, kuvat vaihtuvat,
 äänet humisevat korvissani.
Tunnen kosketuksen.
En osaa tehdä mitään,
en puhu, en katso silmiin.
Toisen käsi riisuu paljaaksi, riipii sisintäni.
 tulee lähemmäs, työntyy lävitseni.
Makaan aloillani, suljen silmäni.
Paino vierellä kevenee.
Olen yksin.
Peitän kasvot käsilläni
 ja huudan sisäänpäin.
Poistun tuntemattomaan,
uneen."
 
Sängyssä tunnen epätoivon ja avuttomuuden varjon laskeutuvan päälleni. Haluaisin huutaa, mutten pysty. Huudan sisäänpäin mielessäni niin että sattuu, peitän kasvoni ja nousen istumaan, kun ei pysty enää olemaan aloillaan. Käyn mielessäni samoja ajatuksia kun joskus. Kuinka helppoa olisi palata vanhaan, ei tarvitse enää esittää ja olla jotain mitä ei ole. On vain minä ja hiljainen asuntoni. Olisi helppoa laihtua pieneksi, olisi helppoa merkitä itsensä uusilla jäljillä yhä uudelleen, olisi helppoa olla yöt poissa, kadota, hukkua. Vielä olen pystynyt hallitsemaan itseäni ja ajatuksiani. Vielä.
 
 
Askel eteenpäin on pieni, mutta minulle valtava. Täytin terveyskyselylomakkeen, jossa pyysin apua syömiseen. Painoin lähetä nappia nopeasti, etten kerinnyt enää vaihtaa vastauksiani. Kirjoitin myös ahdistuvani ja stressaavani helposti. En tiedä mitä tapahtuu, odotan viestiä terveydenhoitajalta. Pelkään, etten uskalla ottaa apua vastaan. Etten osaa kertoa miltä musta oikeasti tuntuu, kuinka hukassa olen ja miten pelkään. Pelkään, että vähättelen ongelmiani jälleen ja huomaan seisovani kadulla taas yksin. Ilman tukea, ilman suojaa ja turvaa. Yksin itseni kanssa.
En myönnä ihmisille olevani yksinäinen. Silti se tunne on suurempi kuin koskaan. Halaan itseäni ja vakuutan pärjääväni. Itken holtittomasti ja hukutan ajatukseni musiikkiin. Painan kynteni tyynyyn ja herään aamulla aivan kuten kaikki muutkin. Aivan kuten muutkin...
 
Kaikkea on kestänyt vasta pienen hetken, silti olen nyt jo väsynyt, miksen voi vain jaksaa.
 
"Minä liikun on vain vauhti hiipunut
askel askeleelta raskaammaksi käynti muuttunut
ei taida olla minusta enää jatkamaan
vaikka nähtävää on jäljellä
en jää silti katsomaan

Tahdon levätä
tahdon silmät ummistaa
en nousta vähään aikaan
uni tullessaan saa tuoda veljen mukanaan
en palaa tähän aikaan

Pyysit vähän
vähään pyysit tyytymään
minä pidin lupaukseni ja tyydyin vielä vähempään
ei onni löydy siitä että uutta hamuaa
vaan siitä että oppii saamastaan nauttimaan"

Ehkä itken kyyneleeni, pyyhin ne pois ja jatkan taas eteenpäin. Elän vain kerran, pakko jaksaa. Jaksakaa tekin, jaksetaan yhdessä♥

 
 




 


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

She grows silent

Kaiken piti olla hyvin, kaiken piti olla täydellistä. Uusi kaupunki, uudet ihmiset, uudet harrastukset, oma ihana koti ja elämä.
Elämä hymyili minulle isommin kun pitkään aikaan. Rupesin pitämään itsestäni, luotin taitoihini ja pärjäämiseeni. Kaikki alkoi hyvin, paremmin kun odotin.

Salakavalasti mieleni silti mureni hitaasti. Ilman että huomasin edes mitään.
En jaksa kantaa yksin kaikkea sitä
mitä uusi elämä toi tullessaan,
en jaksa lastata uusia asioita vanhojen ongelmien taaka päälle.
Tunnen olevani yksinäisempi kuin koskaan.
Suhde murenee käsiin,
vain minun takiani.
Kaikki ovat kaukana,
eikä ketään tunne.
Esitin vahvaa, myös itselleni.
Ja menin halpaan aivan täydestä,
en osannut epäillä hetkeäkään.
Olinko tyhmä ja luulin itsestäni liikaa? Kerrankin luotin itseeni.
En uskalla enää. Petin itseni.
Myönsin etten pysty tähän kaikkeen enää yksin.
En ole elämäni aikana koskaan ollut näin hukassa itseni kanssa,
vaikka hukassa monesti olen ollutkin.
En tiedä miten tässä maailmassa pitäisi enää elää. Miten olla ja puhua.
Miten elää ja selvitä.
Huomaan itkeväni iltaisin,
huomaan ajatusteni palaavan samalle tasolle mitä ne joskus ennenkin olivat. Pelkään.
Ainoa askel oikeaan on avunpyyntö.
Hapuilen ympärilleni,
olen aivan pieni, hento ihminen,
jota ketään uudessa isossa maailmassa ei tunne.
Helpottavaa, ketään ei tiedä, ketään ei huomaa.
Pelottavaa, ketään ei tiedä, ketään ei huomaa.
Mieleni on täynnä ristiriitoja.
Odotan mitä tapahtuu.
Muuta en osaa, muuhun en pysty.
Ainoa mitä saan aikaan
on tämä sekava teksti,
joka unohtuu huomenna.
Haihtuu tuulen ja sateen mukana. Lakaisee minut mukanaan,
pimeään.

lauantai 30. elokuuta 2014

Uusi alku

Haluan antaa anteeksi, unohtaa, päästää irti.
Istun muuttokuorman keskellä ja mietin asioita. On aika antaa kaikelle anteeksi, jättää taakka pois harteilta ja lähteä maailmaan kevein mielin.
Edessä on uusi koti, uusi koulu, uusi kaupunki, uudet ihmiset, talot, kadut ja tavat. Haluan kääntää elämässäni uuden puhtaan sivun ja aloittaa sen hyvillä mielin. Kaikki muu on mennyttä, vain rakkaimmat ihmiset kulkevat mukanani aina, vaikka välimatka kasvaisikin.
Nyt olen iloinen ja olo on kevyt, haluan pitää tästä kiinni♡

Palaan blogin puolelle kun muutto kiireet hellittävät ja kun saan arjesta kiinni. Tämä tyttö aloittaa nyt uuden paremman vaiheen elämässä, toivon niin.

tiistai 12. elokuuta 2014

Taas yksi itkuinen yö.
Minuun sattuu, sattuu aivan liikaa. Kyyneleet tipahtelevat yksi kerrallaan. Kastelevat poskeni, tipahtavat rinnalleni tai jäävät huulilleni.
En tiedä mitä ajattelin kun paljastin itsestäni taas pienen osan hyvinkin tärkeälle ihmiselle. Niin.. hän on tärkeä, muttei silti tiennyt asioista mitään. Oli hämillään ja huolissaan, vaikka sai asioistani vain pintaraapaisun.

Asiat nousevat pintaan, saavat minut käpertymään pieneksi, käännyn itseeni enkä tajuttuani sano enää mitään. Lukko sulkeutuu eikä päästä mitään enää ulos, etten paljasta liikaa. Etten aiheuta huolta tai harmia.
Olen yksin, sillä en päästä ihmisiä lähelleni. Itken.
Ajatus terästä laatikossa tulee jälleen mieleeni. Se pelästyttää minut. Miksi se on edelleen vaihtoehto. Miksi...

torstai 7. elokuuta 2014

Siivet auki

Vihdoin koen olevani tarpeeksi vahva avaamaan vanhojen päiväkirjojeni sivut ja kohtaamaan nuo raskaat sanat, jotka olen vuosien varrella kirjoittanut.
Kyynel vierähtää poskelleni. Vaikeimmat hetket ovat sumun peitossa, luen tekstejä peloissani, peloissani siitä mitä mielessäni on joskus ollut. En enää muistanut.
Vielä vuosi sitten ajattelin näin:

"Taas ne ajatukset on tullut mun mieleen pitkän tauon jälkeen...
Ajatukset kuolemasta.
Oikeastaan ajatus siitä kuinka ihanaa olisi illalla nukahtaa.
Eikä enää aamulla herätä.
Mun mielestä kaunis, mutta pelottava ajatus.
Oon vaan niin uupunut, niin pohjattoman onneton.
Tuntuu, etten jaksa enää.
En jaksa enää ottaa vastaan yhtään samanlaista päivää.
 
Ja tää ahdistus. Joku painaa mun keuhkoja kasaan.
Happi loppuu, vaikka kuinka haukon henkeä."
 
Tällä hetkellä minulla menee paremmin kuin moneen vuoteen. Elämä hymyilee, edes vähän.
Toisaalta itken nykyään entistä enemmän, useammin. Ehkä syy on kuten V sanoi, että minulla vain yksinkertaisesti on liikaa patoutuneita asioita ja kyyneleitä sisimmässäni monen vuoden ajalta. Nyt ne purkautuvat vihdoin ulos. Kun itken, en pysty lopettamaan sitä ja tuntuu, että kyyneleitä riittäisi aivan loputtomiin.
 
 
Muistot virtaavat taas mieleeni. En osaa vieläkään kohdata tai käsitellä niitä. Ne saavat minut voimaan pahoin, ovat liian raskaita kantaa, edelleen.
Muistot tarraavat minuun kiinni, vievät mukanaan ja saavat minut elämään kaikki ne hetket yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka haluan vain unohtaa.
Miksi tunnen kaiken niin vahvasti?
Sorrun painon alla ja siirryn toiseen maailmaan.
Mietin, mitä olisin tehnyt, jos olisin oikeasti menettänyt rakkaimman ystäväni oman käden kautta, voisinko itsekkään olla täällä enää? Kestäisinkö elää ilman häntä.
Sen tuntuu aivan mahdottomalta, en olisi selvinnyt näitäkään vuosia ilman häntä.
En saisi ajatella näin enää. Hän on turvallisesti edelleen maan päällä, mutten voi estää ajatuksiani ja pelkojani. En voi olla muistamatta kaikkia niitä hetkiä, kun pelkäsin hänen puolestaan. Kun kävin hänen luonaan, sain puhelinsoittoja, tekstiviestejä, kun hän ei tullutkaan...
Kävin kaiken läpi aivan yksin. Minulla ei ollut ketään kelle puhua, ketään jonka olkapäätä vasten itkeä. Ketään ei ymmärtänyt kuinka vaikeaa minun oli katsoa vierestä kun paras ystävä hiljalleen tuhosi itseään, kuinka vaikeaa aikaa se minulle oli. Olisin ollut itsekäs, jos olisin valittanut tuolloin, olihan ystävälläni paljon vaikeampaa. 
Olen silti edelleen katkera noista ajoista. Minulta kysyttiin aina vain kuinka ystäväni voi, koskaan ei katsottu minua silmiin ja kysytty miten minä jaksan. Ketään ei nähnyt hätää ja tuskaa minun silmissäni. Asiat ovat edelleenkin näin. Mutta olen jo luovuttanut.
En tule varmaan koskaan pääsemään näistä asioista yli, ne ovat vaikuttaneet minuun niin vahvasti. En aio huutaa saadakseni ääneni kuuluville, enkä anoa ihmisiä kuuntelemaan minua. Jos kyyneleet silmissäni, eivät riitä kertomaan tarpeeksi, en jaksa yrittää.
 
Minulla on mahdollisuus aloittaa elämä puhtaalta pöydältä. Syyskuun alussa minulla on edessäni muutto ensimmäiseen aivan iki omaan kotiini uudelle paikkakunnalle. Olen asiasta aivan suunnattoman onnellinen, ja odotan jo innolla, että pääsen laittamaan asunnon itseni näköiseksi. Samaan aikaan alkaa myös opiskelu uudessa koulussa. Olen innoissani, sillä vihdoin pääsen opiskelemaan alaa, joka minua kiinnostaa. Edessä on paljon uutta ja pelottavaa, mutta haluan jättää vanhan pahan tänne roskakoriin ja lähteä tulevaan avoimin mielin.
 
 
Muuttoa ennen minun oli tarkoitus saada syömiseni normalisoitua, sillä yksin asuessa luonnollisesti vastuu syömisestä ja ruoan laitosta on yksin minulla. Tehtävää on hankaloittanut pitkään jatkuneet helteet, jotka eivät todellakaan sovi minulle. Ruoka maistuu entistäkin huonommin, en saa mitään alas, minua huippaa ja pyörryttää ja olen aivan loputtoman väsynyt ja voimaton. En halua valittaa helteestä, sillä on ihana kun on lämmin (ja ensimmäinen kesä kun voin olla vapaasti ilman pitkiä hihoja ja lahkeita), mutta se vain ei sovi minulle ja saa oloni todella epämukavaksi.
En tiedä tarkkaa nykyistä painoani, mutta tiedän, etten ole "saanut" kerrytettyä lisäkiloja (mistä olen salaa onnellinen). Mutten varmasti ole laihtunutkaan entisestä.
En tiedä mitä teen itseni kanssa, sillä en halua riskeerata ihanaa tulevaisuuttani olemalla syömättä ja laihduttamalla itseni sairaala kuntoon, mutten osaa syödä edelleenkään niin kuin tavalliset ihmiset tekevät. En vieläkään tiedä kuinka paljon on tarpeeksi ja kuinka usein täytyisi syödä... Olen huono ihminen ja laitoin V:lle vielä vähän lisää huolta minusta ja pyysin häntä pitämään huolen että syön  sitten kun asun yksin, sillä tiedän, että tällä hetkellä en pystyisi itse huolehtimaan siitä, ja olisin helposti päivät syömättä.
 
Olen ollut taas (kerran) irti viiltelystä pitkän aikaa. Se on nykyään helpompaa, en kaipaa sitä kuten ennen. Myönnän, että olen satuttanut itseäni muilla tavoin, mutten koe, että ne olisivat yhtä vahingollisia tai pahoja kuin itsensä viiltely. Ne eivät jätä pysyviä jälkiä.
Olen kirjoittanut jouluaattona 2012 tekstin, josta ajattelin, että vielä joskus voin lukea sen aivan tosissani. En tiedä onko se hetki minun kohdallani aivan vielä, mutta ajattelin, että julkaisisin sen silti täällä jo.
 
"Arvet, mitä ne kertovat ihmisestä.
Niitä kaikkein rankimpia tarinoita.
Jälkiä ympäri kehoa,
 ne muistuttavat minua
samanaikaisesti vahvuudestani
sekä heikkoudestani.
Olen ollut heikoilla, mutta voitin.
Voitin elämäni vaikeimman taistelun.
Taistelun itseäni vastaan."
 
Loppuun vielä kevennys, koska nalle puh on ihana ja oli pienenä mun ehdoton suosikki
 
 
 


maanantai 4. elokuuta 2014

Me kaksi

"Don´t ask me what´s wrong,
just put your arms around me
and tell me you´re here."

Minulla on elämässäni henkilö, joka ymmärtää minua kuin avointa kirjaa. Kosketuksesta, puolittaisesta katseesta, ilmeestä, sanoista. Kaikki se kertoo hänelle minusta miljoonia asioita, jotka voin muilta peittää. Häneltä en voi salailla mitään, en mitään, sillä se ei vain onnistu. Henkilö on rakas poikaystäväni V.
Vietimme yhdessä taas yhden ihanan viikonlopun. Melkein kuitenkin pilasin kaiken.
Olin ilkeä, vaikkei syytä sille ollut.
Olin vain jostain syystä aivan loppu ja lopulta patoutuneet kyyneleet eivät suostuneet enää pysymään piilossa. Vuodatin kyyneleeni V:n edessä, ensimmäistä kertaa. Näin kyyneleideni lävitse surun myös V:n silmissä, olen pahoillani, jos satutin sinua. Pyyhit kyyneleeni ja otit turvaan kainaloosi. En tiedä, mutta ehkä tuo ilta lähensi meitä entisestään. Näytin itsestäni sen hajalla olevan puoleni, sen joka pyytää edelleen apua, mutta jota piilottelen ihmisiltä.
En voisi toivoa parempaa poikaystävää, se on ainoa mitä haluan sanoa.


Pyysin V:tä kirjoittamaan blogiini pätkän hänen ajatuksistaan. Pieni osa kaikesta tästä, mutta hänen näkökulmastaan. Tässä V:n kirjoittama teksti muuttamattomana.

"Oon aika ajoin todella huolissani koska keijupieni ei aina edelleenkään puhu (ainakaan heti) jos jokin vaivaa ja ihmettelen usein kun nään kuitenki että joku vaivaa. Ymmärrän kyllä että se on vaikeaa, vaikka en ite voikkaan ymmärtää miltä tällasen asian kanssa painiminen tuntuu. Usein nukkumaan mennessäki mietin miten keijupieni jakselee ja samoin töissä päivisin ja joskus sillonki vaikka ei olis ollu mitään ongelmia. Varmaan jonkin verran huolehdin liikaakin välillä, mutta vaan sen takia että keijupieni on mulle niin tärkeä. Oon usein sanonu että pitäis hakea apua ja ettei siinä oo mitään hävettävää, vaan siihen pitäis suhtautua niinku mihin tahansa muuhunki mihi lääkäriltä haetaan apua. Monesti keijupieni pyytelee anteeksi sellasista asioista mistä ei mun mielestä oo mitään anteeks pyydettävää ja syyttää itseään sellasista asioista mihin ei ole milläänlailla syyllinen. Moni asia on kuitenki menny parempaan suuntaan. Keijupieni kävi talvella/keväällä terkkarilla useasti ja viiltely on jääny melkeenpä kokonaan pois. Toivon ihan valtavasti ettei uusia jälkiä enää tulisikaan. Oon valtavan ylpeä siitä miten sitkeästi keijupieni on saanut muutettua monia asioita parempaan suuntaan. Hän on ottanut selvästi hommakseen tulla kokonaan kuntoon ja aion tukea siinä niin hyvin kun vaan osaan. Meillä on menny koko tämän ajan suhteessa hyvin ja oon ihan varma että menee jatkossakin. joskus on pientä erimielisyyttä niinkun kaikilla muillakin, mutta ne on aina sovittu hyvin nopeaa ja oon usein huomannu ite olevani väärässä. Keijupieni on fiksu vaikkei sitä aina myönnäkkään. Oon todella onnellinen että me ollaan yhessä enkä vois kuvitellakkaan olevani kenenkään muun kanssa. Ainiin ja tosiaan vaikka tällasia masennus/syömisongelmia välillä onkin nii ylivoimasesti suurin osa ajasta me ollaan iloisia ja jutellaan kivoista asioista.
Tässä nyt oli vähä mun mietteitä ja niinkun näkyy niin keijupieni on huomattavasti lahjakkaampi kirjoittaja ku minä mutta oonpahan nyt ainaki jotain tuhertanu. Ja oon mahdottoman ylpeä mun tyttöystävästä siinäkin asiassa.