Tuntuu että olen epäonnistuja. Huono ihminen.Istun bussissa kuulokkeet korvilla. Kyyneleet kirvelevät silmissä. Haluaisin vain itkeä, mieli on aivan liian musta.
Viikonloppu oli ihana. Silti istun illat omassa huoneessani, aivan kuten joskus. Sama vanha ahdistus tulee taas piilostaan ja saa minut lamaantumaan. Ajatus ei juokse ja koulukirjat jäävät laukkuun. Helpointa olisi vain jäädä pimeään. Antaa muiden jatkaa elämää, nauttia ja elää. Minun ei tarvitse, eihän.
Minua pelottaa. Ihan todella.
En tiedä miten voin opiskella. Koulu on ensimmäinen asia joka kärsii. Asiat jäävät tekemättä, menen aina sieltä missä aita on matalin. Olen vapaamatkustaja, ja se tuntuu pahalta. En koskaan ole se joka ei jaksa tehdä tai panostaa. Olen kadottanut itsekurini, en kontrolloi elämässäni enää mitään. Kaikki vain lipuu käsistä.
Minua ei enää edes huvita olla asioissa mukana. Ennen surin sitä, etten jaksa mennä bileisiin tai tapaamaan ystäviä. Nyt on vain niin paljon helpompi olla yksin. Niin on parempi kaikille.
Ystäväni haluaa järjestää yhteissynttärit ja pikkujoulut. Ne ahdistavat jo nyt. En jaksa enkä halua. Entä jos ei jaksa nauraa, jutella ja pitää hauskaa. Entä jos ei pysty syömään kaikkia niitä herkkuja ilman ahdistusta, entä jos pelkään jatkuvasti kyyneleitäni, jotka haluavat tulla esiin. Näyttää kuinka heikko olen. Kuinka kaipaan apua. Että joku kuuntelisi ilman huokailuja, ilman silmien pyörittelyä tai selän kääntämistä. Antaisi itkeä, jos en muuhun pysty.
En tiedä, kuinka uskallan avata suuni ja kertoa lääkärille mitä tunnen. Kuinka ongelmat hallitsevat elämääni, jota en osaa elää. Pelkään tyrmäämistä. Pelkään, ettei hänkään ymmärrä, että olen jälleen yrittänyt aivan turhaan. Miten jaksan nousta taas sieltä pohjalta, johon kerta toisensa jälkeen putoan. En jaksa enää luottaa.
Antakaa minun vain pudota ja kadota.
Ei se haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit muistuttavat, että edes joku välittää ♥