It´s okay to cry

Pidin taukoa blogista yli kuukauden. Monta kertaa siinä välissä avasin puhtaan sivun eteeni ja yritin kirjoittaa. Joka kerta teksti päätyi roskakoriin. Olin surullinen, halusin kirjoittaa mutten yksinkertaisesti pystynyt.

Puhuin yötä myöten lapsuuden ystäväni kanssa joka lähtee ulkomaille neljäksi kuukaudeksi. Ikävä painaa jo nyt. Puhuimme asioista, kerroimme kuulumisia ja muistelimme vanhoja. Hieman ennen nukkumaan menoa sanoin hänelle pärjääväni. Ystäväni sanoi sanat, jotka haluan jakaa kanssanne. Minut se sai miettimään menneisyyttäni, kuinka pitkään olen vain pärjännyt, selviytynyt päivästä ja kuukaudesta toiseen.

"No tietenkin sä pärjäät, kaikki ihmiset _pärjää_,

mutta jos koko elämä on vaan pärjäämistä niin onko se sitten yhtään mieluisaa?

 Jos se on tavallaan vaan ainaista pärjäämistä ja sinnittelemistä?"

 

Onko elämä elämisen arvoista, jos päivistä ei jää mitään käteen. Jos ainoa mitä muistat on kyyneleet ja ahdistuksen täyteiset päivät ja yöt. Jos kaikesta sinua on muistuttamassa vain viillot kehossasi, rypistyneet sivut päiväkirjassa ja  pahat ajatukset. Ei elämän pitäisi olla täytettynä huonoilla muistoilla, mistä löydät voimaa jaksaa, jos ei ole mitään mitä odottaa tai mitään mitä muistella.

Elämme vain kerran. Pitäisi muistaa kerätä mukaansa ne hyvät muistot, jotka kannattelevat vaikeissa tilanteissa. Samaan aikaan pitäisi päästää irti vanhoista pahoista muistoista.

On helppo puhua, neuvoa ja antaa ohjeita muille. Kun pitäisi ajatella omaa elämää ja miettiä miten omaa oloa voisi helpottaa, ajatukset lyövät tyhjää ja epätoivo valtaa mielen. "Ei mun tilannetta voi muuttaa, kyllä mä pärjään". Ainakin itsellä käy aina niin. Omaa oloa ei osaa eikä pysty helpottamaan, vaikka olisi saanut minkälaisia neuvoja vain. Kaikki on aina itsestään selvää, samoin nuo ystäväni sanomat sanat, mutta silti kaikesta saa muistuttaa itseään moneen kertaan. Kuinka lyhytmuistinen ja tyhmä ihminen on.

 

 

Muuton jälkeen asiat meni yllättävän pitkän aikaa oikeasti rehellisesti sanottuna hyvin. Elämä rullasi eteenpäin omalla painollaan. Aloitin uuden harrastuksen ja olen siitä edelleen innoissani. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, mutten näe heitä juurikaan koulun ulkopuolella. Olen nuorin, eli luvallisesti se joukon kakara. En sitten tiedä, onko se hyvä asia, hetkittäin on ulkopuolinen olo.

Moni ei uskonut, että pärjäisin vielä yksin suuressa maailmassa. Miten voisinkaan, kun ketään ei koskaan opettanut miten ruokaa laitetaan, miten laskuja maksetaan, miten paperiasiat hoidetaan, miten kela ym. paperit täytetään ja miten elämässä pärjätään. Olen kuitenkin ylittänyt omatkin odotukseni, kaikki on mennyt hyvin. Myös pään sisällä.

Kaikki tapahtuu niin salakavalasti. Romahtamiseen ei tarvita kuin pieni hetki, mitätön asia, jolla on suuri vaikutus. Vasta nyt olen herännyt todellisuuteen. Olen voinut huonosti taas jo pitkään, mutten ole antanut pahalle tilaa mielessäni, se on vain ollut takaraivossa kokoajan ja vaikuttanut toimintaani ja ajatuksiini ilman että olen tajunnut asiaa. Olen ollut kaukana omasta itsestäni, tehnyt asioita, joita oikea minä ei koskaan tekisi. Pelkään, miten pitkälle voin mennä kykenemättä vaikuttaa asioihin järjellisesti.

 

"Istun sohvalla, vieressäni on toinen.

En tunne, en tiedä.

 toinen on tuntematon.

Tuijotan eteeni, kuvat vaihtuvat,

 äänet humisevat korvissani.

Tunnen kosketuksen.

En osaa tehdä mitään,

en puhu, en katso silmiin.

Toisen käsi riisuu paljaaksi, riipii sisintäni.

 tulee lähemmäs, työntyy lävitseni.

Makaan aloillani, suljen silmäni.

Paino vierellä kevenee.

Olen yksin.

Peitän kasvot käsilläni

 ja huudan sisäänpäin.

Poistun tuntemattomaan,

uneen."

 

Sängyssä tunnen epätoivon ja avuttomuuden varjon laskeutuvan päälleni. Haluaisin huutaa, mutten pysty. Huudan sisäänpäin mielessäni niin että sattuu, peitän kasvoni ja nousen istumaan, kun ei pysty enää olemaan aloillaan. Käyn mielessäni samoja ajatuksia kun joskus. Kuinka helppoa olisi palata vanhaan, ei tarvitse enää esittää ja olla jotain mitä ei ole. On vain minä ja hiljainen asuntoni. Olisi helppoa laihtua pieneksi, olisi helppoa merkitä itsensä uusilla jäljillä yhä uudelleen, olisi helppoa olla yöt poissa, kadota, hukkua. Vielä olen pystynyt hallitsemaan itseäni ja ajatuksiani. Vielä.

 

 

Askel eteenpäin on pieni, mutta minulle valtava. Täytin terveyskyselylomakkeen, jossa pyysin apua syömiseen. Painoin lähetä nappia nopeasti, etten kerinnyt enää vaihtaa vastauksiani. Kirjoitin myös ahdistuvani ja stressaavani helposti. En tiedä mitä tapahtuu, odotan viestiä terveydenhoitajalta. Pelkään, etten uskalla ottaa apua vastaan. Etten osaa kertoa miltä musta oikeasti tuntuu, kuinka hukassa olen ja miten pelkään. Pelkään, että vähättelen ongelmiani jälleen ja huomaan seisovani kadulla taas yksin. Ilman tukea, ilman suojaa ja turvaa. Yksin itseni kanssa.

En myönnä ihmisille olevani yksinäinen. Silti se tunne on suurempi kuin koskaan. Halaan itseäni ja vakuutan pärjääväni. Itken holtittomasti ja hukutan ajatukseni musiikkiin. Painan kynteni tyynyyn ja herään aamulla aivan kuten kaikki muutkin. Aivan kuten muutkin...

 

Kaikkea on kestänyt vasta pienen hetken, silti olen nyt jo väsynyt, miksen voi vain jaksaa.

 

"Minä liikun on vain vauhti hiipunut
askel askeleelta raskaammaksi käynti muuttunut
ei taida olla minusta enää jatkamaan
vaikka nähtävää on jäljellä
en jää silti katsomaan

Tahdon levätä
tahdon silmät ummistaa
en nousta vähään aikaan
uni tullessaan saa tuoda veljen mukanaan
en palaa tähän aikaan

Pyysit vähän
vähään pyysit tyytymään
minä pidin lupaukseni ja tyydyin vielä vähempään
ei onni löydy siitä että uutta hamuaa
vaan siitä että oppii saamastaan nauttimaan"

Ehkä itken kyyneleeni, pyyhin ne pois ja jatkan taas eteenpäin. Elän vain kerran, pakko jaksaa. Jaksakaa tekin, jaksetaan yhdessä♥