Hauras

Missä olen
Minne katoan
jokin kiskoo minua luokseen
Enkä voi taistella vastaan
Vahvempaa

Olen niin pieni

Niin hauras

Käperryn kylpyhuoneen lattialle

Nojaan patteriin

Sisällä polttaa

Selkää polttaa

Hiukset peittävät kyyneleet

Rystyset ovat verillä

Missä olen

Mikä olen

ja

miten olen tässä pisteessä

Päivät lipuvat ohitseni. En saa niistä kiinni, en muista eilisestä enää mitään. Koulussa on vain vähän kontaktiopetusta. On helppoa jäädä kotiin, neljän seinän sisään. On helppoa olla hiljaa, käpertyä omaan mieleen. Katson ikkunasta, jota vasten taivas itkee. Ihmiset kiirehtivät aamulla töihin, pariskunnat kävelevät käsi kädessä.
Yöllä muissa asunnoissa on pimeää. Kaikki nukkuvat. Minä en voi. Makaan kattoon tuijottaen, seuraan kuinka kellossa vaihtuvat numerot. Aamulla en jaksa nousta ylös. Tuijotan samoja numeroita ja piiloudun peiton alle.

En tiedä miten kaikki päätyi tähän. Jokin on kietoutunut ympärilleni liian tiukasti. Se jokin saa minut tekemään lihaskuntoliikkeitä joka päivä, monta kertaa, liian monta kertaa päivän aikana. Se jokin saa minut voimaan pahoin, kieltäytymään ruuasta, työntämään sormet kurkkuun, ahdistuksen puristamaan rinnassa, epätoivon tunteet, kyyneleet, tuskan...

En halua nähdä ihmisiä. En uskalla, koska en jaksa enää esittää. Tökin ruokalautasta koulussa, luokkalainen katsoo mua pitkään, kysyy mitä synkistelen yksin nurkassa. Minua ei ole näkynyt koulussa aikoihin, siitä on yli viikko. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi. Jään luokassa yksin takariviin istumaan. Aiheena on mielen hyvinvointi. Käperryn isoon huppariini, pidättelen kyyneleitä, kiedon kädet mahan ympärille ja yritän selvitä.

Mummi pyysi syömään. Ennen olisin ollut asiasta iloinen, mummi tekee hyvää ruokaa. Nyt kaikki on toisin. Olen lopen uupunut näihin ajatuksiin. En jaksa enää, en jaksa enää itkeä, surra ja vihata. Voisin huutaa sen koko maailmalle. Muttei ketään siltikään kuulisi, en saa sitä kaikkea sanotuksi. Eikö ketään voisi katsoa sen verran pidempään, että näkisi tämän kaiken tuskan mun silmissä. Eikö ketään huomaa, etten ole enää sama kuin ennen. Olen vain varjo entisestä, tummine silmänalusineni, kuivuneet kyyneleet poskilla, hiukset sekaisin. Uhrina pahalle, joka on vienyt ääneni.

Jalat eivät enää kanna

en anna kivun viedä voittoa

on jaksettava

vielä muutama askel

muutama kilometri

 

Painan kynnet ihoon

jotta tuntisin edes jotain

jotta saisin rauhan edes hetkeksi

 

Katson peiliin

tuska viiltää kehon läpi

olen surullinen

olenko näin huono

 

joku ojentaa käden eteeni

tartun siihen ilman epäilyjä

ote on luja

minuun sattuu

enkä voi enää päästää irti

Paha ei päästä enää irti

 

Äiti soittaa, sanoo että on ikävä. Kysyy miten jakselen. Valheita valheen perään. Vaikka poskelle tipahtaisi kyynel, silti saan ilon kuulumaan ääneeni. Puhelin tipahtaa maahan. Tuska tulee kyyneleinä ulos. Minussa ei ole enää mitään. Ei mitään.
Vain kuori, joka peittää kaiken pahan. Sen mikä on vienyt minut pois, tuonut jotain muuta tilalle, jotain pahaa, jotain mikä tuhoaa, jotain mikä vie kaiken.

En pysty enää.. teen niinkun jokin mun sisällä käskee. Ääni joka ei ole mua. Se on vahvempi kuin minä. Se kuiskii kokoajan, huutaa jos en halua kuulla. Ei anna rauhaa, ei anna mitään mitä joskus oli. Se ääni on paha. Paha...

"Pahat enteet hiljaisuuden kaiken täyttää
Niin tuskaisen läsnä joka hetki vaikka pään pois kääntää
Vaikka sulkisi silmät kuva säilyy eikä mee minnekään
Muttei silti tule luo vaan tuijottaa tuijottamistaan"

Armo