koulussa opettaja soittaa tunnilla "kiittämätön" biisin.
Pohdin itseäni. Olenko yksinkertaisesti vain kiittämätön kun en osaa nauttia tai ottaa iloa irti elämästä vaikka kaikki on niin hyvin tällä hetkellä. En osaa olla kiitollinen niistä hyvistä hetkistä joita saan, vaan päällimmäisimpänä on aina elämän huonot asiat, kamalat muistot ja paha olo.
Myönnän että jo pienenä saatoin kiukutella iltaisin milloin mistäkin, vaikka päivä olisi ollut unohtumaton. Äiti sanoi minulle usein; "Näköjään oli turha sielläkään käydä kun kiukuttelet vaan". Tuntui pahalta. Miksen voinut iloita niistä hyvistä hetkistä, enkä olla kiitollinen vanhemmilleni siitä että he veivät minut ja veljeni uskomattomiin paikkoihin. Aina piti mököttää tyhmistä asioista ja pilata kaikkien ilo. Miksi pitää olla niin kamala ja hankala. Osaan arvostaa kaikkea vasta liian myöhään. Vasta kun on liian myöhäistä.
Jossain vaiheessa omat voimat ehtyivät. En jaksanut enää näyttää jos suututtaa. Olin suurimmaksi osaksi vain hiljaa. Aivan liian hiljaa entiseen minuu verrattuna. Salakavalasti mun tunteet kuoli, en tuntenut sitä iloa joka sai minut nauramaan, en vihaa joka sai minut äksyilemään jokaiselle, en sitä surua joka sai minut itkemään. Ennen vahvasti tunteiden mukana elänyt tyttö oli kadottanut sen jonkin elämästään. Kaikki oli tasapaksua, edessä oli vain sumu, jonka läpi näki juuri ja juuri. Korvissa humisi ja muiden nauru ja ilo sattui.
Pieni liekki mun sisälläni sammui, elämän liekki, jonka joku tukahdutti.
Kuinka julma maailma voi olla. Sen näkee silmistä kenet paha on vetänyt mukanaan. Katse on täynnä surua ja vihaa maailmaa sekä itseä kohtaan. Kesällä näin tytön käsi täynnä arpia. Kasvoilla oli hymy, mutta mietin millaisia hetkiä tämä tyttö viettää yksin omassa huoneessaan. Pystyin tuntemaan sen tuskan.
"Ruohon korsi kutittelee jalkojani.
Teen kärrynpyöriä pitkin niittyä.
Kaadun maahan kun pääni on liian sekaisin.
Kaadut viereeni ja jäämme katselemaan taivaalla lipuvaa pilveä.
Olo on huoleton ja onnellinen.
Vuosi eteenpäin.
Makaan nurmella yksin, kuulen lasten nauravan.
Aurinko paistaa, mutta se ei saa valaistua pimeää mieltäni.
Kyynel vierähtää poskelleni ja putoaa nurmelle.
Nousen ylös ja kävelen
kunnes en enää edes tiedä missä olen."
ps. Jos uskallan julkaisen itsestäni kuvan, mutta niin ettei minua tunnisteta. Ehkä sitten en ole enää vain ääni, vaan ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit muistuttavat, että edes joku välittää ♥