Eläminen on vaikeaa

Haluaisin kadota.
Pyyhkiytyä tuulen mukana pois.
Tuntuu liian raskaalta elää tätä arkea, vaikka tapahtuisikin kivoja asioita. Ne eivät jaksa kannatella minua läpi viikkoja ja raskaita iltoja. Kaikki on hyvin ja silti huomaan mielialani laahaavan aivan pohjamudissa.
Istun bussissa ja tuijotan tiukasti ulos ikkunasta. Varon katsomasta ketään silmiin. Tuntuu kuin jokainen kyydissä olija tarkkailisi minua. Rekisteröisi jokaisen liikkeeni. Jään aikaisemmalla pysäkillä pois, haluan vain äkkiä ulos. Pois katseiden alta.

Ahdistus omaa kehoa kohtaan kasvaa päivä päivältä. Tiedän miten paskaa elämä on syömishäiriön kanssa. Silti en osaa lopettaa, en osaa auttaa itseäni. Liu'un hitaasti kohti syliä, joka kietoutuu ympärilleni eikä päästä enää irti. Puhun ystävälle kuinka syöminen sujuu paremmin. Kuinka en halua laihduttaa enää ja että olen sinut itseni kanssa. Valheita toisensa perään, eikä se tunnu edes pahalta. Uskon valheisiini itsekkin. Enhän halua syömisestä ongelmaa? En, mutta haluan olla tyytyväinen itseeni ja nyt en sitä ole. Lähellekkään.

Äiti huomaa laihtuneeni, mainitsee asiasta kiertosanoin ja elein, muttei puutu asiaan. Onneksi niin. En halua äidin huolta ja tarkkailua. Puhun kuinka laitan kotona ruokaa. Mummi on iloinen, kun kuulee taas mitä kokkailen. Olen paha, valehtelen rakkailleni ja minkä takia? Koska en kestä itseäni tällaisena. En voi elää itseni kanssa ilman ahdistusta. Pakko tehdä asialle jotain.

Kävelen treeneihin. Treenaan lajia kaksi tuntia, vedän itseni aivan loppuun ja kävelen kotiin tärisevin jaloin. Syömiset ovat hakoteillä. Mietin jatkuvasti mitä voin syödä ja mihin aikaan. En jaksaisi ajatella ruokaa, liikkumista ja syömistä jatkuvasti, mutten voi lopettaa. En pysty. Olen vain kateellinen niille kaikille, jotka osaavat aidosti sanoa että "olen tyytyväinen itseeni juuri tällaisena kuin olen". Pelottaa voinko koskaan olla tyytyväinen. En ymmärrä miten se on mahdollista, kuinka voin koskaan pitää itsestäni tällaisena kuin olen. Miten voin olla vähemmän itsekriittinen ja katsoa peiliin ahdistumatta. Miten ja milloin?

Perjantaina on aika terveydenhoitajalle. Pelottaa.
Saanko sanottua sanaakaan, vai puhunko vain kevyitä asioita. Kerron kuulumisia ja vakuutan kuinka elämä hymyilee ja kaikki sujuu ilman ongelmia. Päälle vielä hymyilen nätisti ja näytän reippaalta. Senhän minä osaa.
Näyttelemisen..
Vai purskahdanko itkuun, kun en jaksa enää pitää kaikkea sisällä. Saan taas yhden ihmisen  hämmentymään käytöstäni. Itken, mutten saa sanaa suustani. En osaa kertoa miksi tuntuu niin pahalta.
En tosiaan tiedä mitä perjantaina tulee tapahtumaan ja se pelottaa.
Toivon kuitenkin, ettei kaikkea työnnetä hymyn taa. Että minut otetaan todesta, jos uskallan avata suuni.
Toivon että elämä vain helpottaisi joskus ja saisin siitä paremman otteen.
Nyt vain kuljen ongelmasta toiseen ja teen hidasta kuolemaa sisäisesti.

Olen surullinen ja itken hiljaa.
liian hiljaa,
sillä ketään ei kuule...