Äiti

Olen pieni, olen rikki.
Äiti ota syliin ja tee minusta ehjä taas.
Puhalla kipu pois niinkuin teit pienenä jos minuun sattui.
Laita laastari haavan päälle ja silitä hiljaa.
Anna minun maata hetki pää sylissäsi.
Halaa, äläkä koskaan päästä irti.

Äiti lupaa, ettet anna minun hajota.
Ettet anna palasten kadota lopullisesti.
Sillä tahdon vielä joskus olla taas ehjä.

Missä kohtaa muutuin hyvästä niin huonoksi?

"Minä yritän hukuttaa suruja,
 mutta ne ovat oppineet uimaan, Irina.
Kaikki oppivat viimein uimaan.
 Edes ongelmat eivät halua hukkua.
 Kaikki haluavat elää,
 ihan kaikki."

Mökillä mummi kertoo iloisesti, että vaari on paistanut edellisenä iltana lettuja. Minullekin on jätetty kasa lautaselle. En voi luistaa pois, kun mummi ja äiti istuvat pöytään mun kanssa. Äiti nostaa hillon pöytään ja molemmat jää katsomaan kun tökin yhtä letuista. Mun on pakko syödä se, vaikka ahdistus kuristaa kaulaa ja nieleminen on vaikeaa. Syön muutaman ja nousen nopeasti pöydästä sanoen kiitos.
On ihana käydä mökillä, siellä olen aina tykännyt olla. Ihan pikkutytöstä asti. Nyt vain en osaa nauttia ajastani siellä rakkaideni kanssa. Tuntuu, että jatkuvasti pitäisi syödä, enkä enää tiedä millä sanoin voin yhä uudelleen kieltäytyä tarjotuista ruuista ja herkuista. Äiti annostelee ruuan valmiiksi lautaselle. Olo on kuin lapsella. Illalla vielä mummi kysyy, ettenkö aio syödä enää mitään iltapalaa. En jaksa enää, ja huudan liian kiihtyneenä etten tahdo mitään.
Äiti vie mut kotiin yöksi ja ottaa kirjeen polille puheeksi. Sanoo, että pelästyi, että mut viedään johonkin hoitoon. Säikähti sanaa "akuuttipoliklinikka". Asettelen tavaroita paikoilleen. En voi katsoa äitiin, en osaa edes sanoa mitään. Äiti tekee lähtöä ja sanoo hyvät yöt, halaa lujasti ja kysyy hiljaa "onhan sulla kaikki kunnossa?"
Voi äiti, kuinka haluaisinkaan kertoa. Haluaisin vain niin jakaa tän tuskan äidille, kertoa kuinka muhun sattuu, kuinka väsynyt ja loppu olen. Mutten voi tehdä sitä. En voi aiheuttaa sitä samaa tuskaa äidille, mitä itse käyn läpi. Se satuttaa aivan liikaa. Painaudun vaan tiukemmin äitiä vasten ja sanon "joo".

Katson vanhoja valokuvia koneelta. Kyyneleet valuu pitkin poskia, kun katson kuvia itsestäni nuorempana. Olin täynnä iloa ja levitin sitä myös ympärilleni. Siitä minut tunnettiin, hymyilin aina, olin onnellinen lapsi. Koulussa sain hymytyttöpatsaan ja stipendejä hyvästä kaveruudesta.
Selatessa kuvia vastaan tulee kuva koko mun perheestä. Voi miten kaipaankaan yhteisiä matkoja ja hetkiä perheenä. Ne hetket on parhaita muistoja mun elämässäni, enkä unohda niitä koskaan. Surullista on, että se kaikki on mennyttä, enkä voi palata niihin hetkiin enää koskaan, vaikka kuinka haluan. Tahtoisin vain edes kerran vielä tuntea sen hyvän olon tunteen, joka sai minut nauramaan. Sen onnen tunteen kun kävellään ulkomailla katuja pitkin, kun koko perhe on onnellinen niistä yhteisistä hetkistä mitä meillä oli. Pelkään, etten enää koskaan saa kokea niitä tunteita. Että se kaikki on ohi, mennyttä.
Miten kauan jaksaa odottaa, kun ei tiedä tapahtuuko niin koskaan. Epätietoisuus tekee kipeää.

"Sora rahisee paljaiden jalkojen alla,
kaikki viiltävät pikkukivet ja terävät havuneulaset tekevät kipeää.
 On mukava kun sattuu.
On ihana kun jokin loukkaa, niin että silmät saavat luvan kyyneltyä.
Sillä niin ne tekevät."

Maanantaina tulee paluu tavalliseen arkeen. Koulu jatkuu taas ja pitäisi jaksaa opiskella ahkerasti. En tiedä mitä tuleman pitää, miten jaksan ja pärjään. Miten voin opiskella enää. Pelottaa... entä jos en pysty.

(Molemmat viittaukset Emma Juslinin kirjasta "Frida ja Frida")

Merkintöjä

4.5.2009
...Ei ollu taaskaan koulussa, sillä ei mee hyvin kotona. Se puhu jostain osastosta ja psykologista. Sit en voi nähdä sitä enää usein...

13.8.2009
... otti mua varten iltaloman. En tulis toimeen ilman sitä, niin tyhmää et se joutuu oleen siellä osastolla, kun ei nähdä usein. Mut ... lupas ottaa taas PE-SU lomaa mun takia onneks.

22.12.2009
... sano mulle, ettei se eläis ilman mua ja halas lujasti. Tuntuu että ... elämä on musta kiinni, se olis jo tappanut itsensä ilman mua. Meillä on aina kivaa yhessä, mut oon huolissani, kun ... on itsetuhoinen.

29.1.2010
Mun harkkojen takia äiti ja iskä riitelee.. aiheutan vaan ongelmia. En jaksa enää tätä huutoa mun ympärillä.

9.3.2010
Miks maailma on niin paha, oon huolissani kaikista mun ihanista ystävistä. Tuntuu, et kaikilla menee huonosti ja mä oon ainoa tuki kaikille.

Ei päivää.
... soitti mulle ja kerto et ... on yrittänyt itsemurhaa ja on sairaalassa. Miks kaikilla on niin vaikeeta. En kestä jos mä menetän ...

3.5.2010
Välillä musta tuntuu et kaikki vaan vihaa mua eikä kestä. Mäkin vihaan itseäni!!
Tekee mieli vaan itkeä..

4.7.2010 Ensi kosketuksia viiltelyn pariin
Eilen näin pihalla pöydällä tikan heitto tikan, nii siinä jostain päähän pistosta rupesin viiltää sillä itteäni käteen. En syviä haavoja, naarmuja vaan, mut nautin siitä... Oon hullu. Tänään teki mieli kokeilla uudestaan, mut en saanut olla yksin.

24.9.2010
En haluu, et mulle tulee taas se tunne et haluun vaan lähteä metsään ja kadota. Mennä niin kauas, ettei ketään löydä mua enää. Se on kamala tunne.

27.6.2011
Tekstiviesti "se olis sitte sairaalaan lähtö. Tällä kertaa 3pv-2vk. Jos siel saa pitää kännykkää ni yritän soittaa." Että näin tänään.. oikeesti miksi taas?!

10.8.2011
Taas kerran saan pelätä ystävän hengen puolesta. Millon tää loppuu, ... laitto, et tää on varmaan viimeinen kerta kun jutellaan enää. Se ei jaksa enää. Enkä mä voi tehdä asialle mitään.. niin avuton ja turha olo. Pelottaa vaan. Johanna Kurkela - Prinsessalle

4.5.2012
Elämä on epäreilua.. tänään joku hyppäsi lähistöllä junan alle. Se ei vaan jaksanut tätä enää.

29.6.2012
Mua meinaa ruveta itkettää ihan ilman syytä, mut en anna itteni koskaan itkeä kunnolla. Ja niin... ajatukset on ihan sekasin. Joillain sivuilla luki, et masennus satuttaa itse sairastunutta sekä perhettä. En mä halua satuttaa mun perhettä..

2012 oma elämä alkoi mennä alamäkeä aika hyvää vauhtia. Merkinnät päiväkirjoissa vaihtui iloisista muistiin kirjoitetuista jutuista ja muille tapahtuvista asioista omien ajatusten purkuun ja tekstit toistaa samaa pelkoa siitä, mitä tapahtuu. Näistä ajoista olenkin kirjoittanut blogin puolella aika paljon.

15.12.2012
Kirjotin äitille sellasen kirjeen minkä voisin antaa sille. Nyt pitäs vaan uskaltaa antaa se. Yritän psyykata itseäni et saisin annettua sen tänä iltana vielä. Toivotaan parasta, et onnistun. Kamalaa tässä on vaan se, et enää viikko jouluun ja mä annan äitille tollasen kirjeen. Rauhallista joulua vaan, joo kiva..

22.12.2012
Viilsin eilen nilkkaan ja käteen. Jalasta tuli verta.. en tiedä mitä teen enää.

Aloin kirjoittaa runoja

10.5.2013
Paha olo kietoo mut sisäänsä joka päivä eikä anna olla vapaa. Ei anna mun olla onnellinen. En edes tiedä enää mikä on totta ja mikä mun hullun mielen tuotosta. Oonko mä vaan kuvitellut kaiken, vai onko tää täyttä totta. En tiedä, enkä uskalla ottaa selvää.

24.7.2013
Syöminen on niin vaikeaa. Nälkä kalvaa, tavallaan nautin siitä. Kun syö tuntuu heti pahalta ja ällöttää. En pidä elämästä, se pelottaa.

5.8.2013
Oon saanut kai jonkinlaisia ahdistuskohtauksia öisin. Nyt ainakin neljä kertaa. Mistä nekin tulee. Oon niin hukassa. Uupunut, hukassa ja onneton.

2013 oli vaikea vuosi. Tosi vaikea oikeastaan. Rupesin käymään lukiossa terveydenhoitajan luona ja sain sieltä hieman apua. Muuten eristäydyin melkein täysin enkä tavannut enää kavereitakaan.

2014 vuodelta ei ole päiväkirjoihin enää merkintöjä. Se kaikki on täällä blogissa tai runoina vihossa.

Toisaalta toivon, että olisin kirjoittanut päiväkirjaa koko elämän ajan. Ymmärtäisin mitä mun mielessä on liikkunut silloin joskus nuorempana. Kun on tapahtunut niin paljon asioita, jotka käsittää vasta nyt. Elämässä on paljon hyvää, mutta jotenkin se paha on kulkenut mukana niin kauan. Joskus itse piti olla vahva kun muilla oli vaikeaa. Sitten omat voimat alkoi ehtymään, enkä mä uskaltanut pyytää keneltäkään sitä samaa tukea jota itse muille annoin. Eristäydyin ja pidin kaiken itsellä. Vasta nyt pato alkaa purkautumaan ja muurit ei enää kestä kaikkea sitä mitä mun sisällä on. Ongelmat kärjistyy vaan, enkä jaksa enää. Vanhoja päiväkirjoja on surullista lukea, kun huomaa vuosien edetessä miten ilo vaan jää teksteistä pois. Ihan hiljalleen.

"But this time, I mean it
I'll let you know just how much you mean to me
As snow falls on desert sky
Until the end of everything
I'm trying, I'm trying
To let you know how much you mean
As days fade, and nights grow
And we go cold"
MCR
https://www.youtube.com/watch?v=wSr9k0peUew

Tanssiva lapsi hulluksi leimataan

En enää tiedä. Sydän elää omaa elämää, se hakkaa välillä todella kovaa, välillä rinnassa tuntuu pahalta. Sydän ei tahdo enää kestää tätä kierrettä jossa elän. Kun mikään ei pysy sisällä hetkeä kauempaa, kun kasvot peittyy kyyneliin, kun jatkuva ahdistus valtaa kehon ja ajatukset kiertää kehää.
En ole koskaan ollut näin pohjalla. Luulen, että olen sanonut niin ennenkin, mutta joka kerta se yllättää. Kun löydänkin itseni yhä syvemmältä onkalosta. Kun en näekään ympärilläni enää niitä valon häivähdyksiä, jotka ohjasivat edes vähän eteenpäin. Olen syvällä ja valun hiljaa edelleen alemmas kohti sitä lopullista pohjaa, kun en jaksa taistella maailmaa vastaan. Minulla ei ole voimia siihen.

Keho ei jaksa enää. Askel on lohduttoman raskas, vaikka linnut laulavat iloisesti ja herättävät maailmaa talven unesta. Ulkona on kaunista. En uskalla lähteä kauas, että jaksan takaisin. Katson vain ikkunasta koiranulkoiluttajia. Ihmiset ovat niin onnellisia. Oma mieli huutaa, kuinka olen laiska ja on pakko kävellä, vaikka portaat ylös kotiin ovat raskaat. Olen vienyt oman kehoni äärimmilleen. Ketään ei koskaan kertonut ongelman todellisista seurauksista. Kaiken saa tietää vasta kun on itse liian syvällä sisällä, kun ei enää löydä ulospääsyä. Kun ei enää uskalla päästää irti.

 

Oma tahto ei merkitse enää mitään.

Pieni kuiskii itselleen, kuinka selviää päivästä.

Ei satuta itseään, pitää kaiken sisällä, tänään on pakko.

Omat kuiskaukset peittyvät käskyjen ja solvausten alle.

Ääni rankaisee, kiskoo ylös sohvalta ja iskee nyrkin vatsaan.

 Kaikki hiljenee.

Kun pieni itkee yksin tuskaa, kipua joka velloo sisällä.

Sama nyrkki iskee uudelleen ja uudelleen.

Ei anna pienen olla, vaan satuttaa.

Mikään ei ole enää satunnaista. Mikään ei ole enää niin kuin kuukausi sitten. Kaikki on paljon huonommin. Liian useaan kertaan päivän aikana haluan päästä eroon kaikesta mitä mun sisällä on. Se ei tapahdu enää muutamia kertoja viikossa. Kaikki on päivittäistä, toistuvaa. Painan pään polviin ja hoen itselleni etten jaksa enää. Silti nousen ja työnnän sormet kurkkuun. Rystysten iho on rikki, kaikki on rikki. Minä olen rikki, hajalla, sirpaleina, jotka pistelevät ja satuttavat. Iskut vasten kehoa, rangaistuksia siitä kuinka huono ihminen olen. Kuinka suurta itseinho on. En voi enää katsoa peiliin, en voi.

Mun sisällä on niin käsittämättömän paljon tuskaa, enkä saa sitä kaikkea tähän sanoiksi, vaikka kuinka yritän. Voisinpa huutaa vain kaiken ulos, en jaksa kantaa sitä enää. Tämän pitäisi olla elämäni parasta aikaa. Olen nuori, asun yksin, opiskelen. Elämän pitäisi olla bileitä, ystäviä, opiskelua, uusia kokemuksia ja unelmia. Mulla ei ole mitään, vain ongelmat ovat ystävinä. Ne vetää mua mukanaan kohti ikuisuutta. Kohti unta josta ei enää herää. Matka sinne on pelkkää ahdistusta ja tuskaa. Toivon, että jokin vielä pelastaa minut tältä matkalta. Tarttuisi käteen, ennen kuin on liian myöhäistä. Ottaisi syliin, eikä koskaan päästäisi irti. Ei ennen kuin olisin tarpeeksi vahva kantamaan taakkani yksin, jatkamaan matkaa ja elämään elämisen arvoista elämää.

"Suruun hukkuu tämä maa,
suruun hukkuu, vajoaa
Syviin vesiin ja
 tanssiva lapsi hulluksi leimataan"
-Suru-

Askel

Sain ajan psykiatriselle akuuttipoliklinikalle muutaman viikon päähän. Pelottaa.
Äitikin tietää, että menen. En tiedä mitä ajatella, en tiedä mitä äiti ajattelee. Kaikki on sekaisin ja tuntuu että minua vain riepotellaan tuulessa. Kellun mukamas turvallisesti veden pinnalla, mutta painun äkisti pohjaan. Soljun mukana elämässä joka menee kokoajan enemmän sekaisin.

Ehkä kaikki vielä joskus todella on toisin. Muuta ei voi toivoa.
Matka sinne on pitkä, mutta ensimmäinen askel täytyy uskaltaa ottaa. Toivon että minäkin uskallan.

"And if you fall, i'll get you there
I'll be your saviour from all the wars
that are fought
inside your world
Please have faith in my words"
-Eminem-

Miksi päästäisin irti

Istun pehmeällä matollani sohvaan nojaten kuivuneet kyyneleet poskillani. Huomenna on työpäivä, toisiksiviimeinen. Kello käy jo seuraavan päivän puolella, tiedän jo etten saa nukuttua paljoakaan tänä yönä. Lupasin eilen itselleni, että voitan tämän päivän taistelut. Olen vahvempi, enkä anna pahalle valtaa, mutta lupaukset menivät viemäristä alas. Aivan kuten muinakin iltoina.
Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä, pimeässä eteisessä katseeni kohtaa kyyneleiden täyttämät silmät, katse joka on täynnä surua.  Suruun sekoittuu viha, epätoivo, tuska. Romahdan lattialle vuodattamaan kyyneleitäni, joita ketään ei huomaa tai pyyhi pois.

Vielä on pakko treenata, en voi muuta. Katson vain naapuritalojen sammuvia valoja, kun muut hiljenevät nukkumaan. Kyyneleet tuntuvat raskailta, silti haluan tuntea poltteen vatsassa, haluan kipua, tunteen että teen jotain.
Kun syön, ajatus siitä että jotain on sisälläni etoo minua. Se tuntuu pahalta. Voin tuntea kuinka kaikki kertyy kehoni jokaiseen solukkoon. Ruoka tuntuu pahalta mahassa, olo on raskas, ajatukset keskittyvät vain juuri syömääni ateriaan, ahdistus kasvaa, pelkään etten kestä sitä tunnetta. Niin käy liian usein, häviän.

Tätä kaikkea on kestänyt vasta hetken, ehkä muutama kuukausi. Kroppa ei kestä enää. Se ei jaksa käydä läpi tekoja joihin sorrun joka kerta. Se haluaa pitää ruuan sisällä, se kaipaa energiaa. Ei jaksa enää tehdä yhtäkään lihaskuntoliikettä tai hyppyä. Kaikki tuntuu väärältä. En enää osaa elää niinkuin pitää, en tiedä miten tavallinen ihminen toimii. Miten ketään voi syödä niin paljon kuin oikeasti pitäisi. Miten muita ei ahdista tai pelota lihominen. Miten ketään voi syödä niin usein päivän aikana. Kysymyksiä on liikaa, enkä ymmärrä. Olen joskus itsekin elänyt niin. Ollut normaali. En osaa enää, kaikki vain lähtee käsistä.
Kroppa kertoo jo saaneensa tarpeeksi. Olen jatkuvasti kipeänä, tälläkin hetkellä flunssainen, kuukautisia ei ole kuulunut, lihakset eivät palaudu... en halua ajatella mitä olen tehnyt itselleni.

Silti en osaa lopettaa, en osaa olla normaali. Pahalla on liian tiukka ote minusta. Taidan itsekin pitää siitä kiinni, se on ainoa mitä minulla on. Ainoa jota voin mukamas hallita, joka pitää minut tässä näin. Mikään muu ei ole varmaa, paitsi ajatus siitä, että tahdon olla laiha. Mitään muuta en uskalla enää tavoitella, se on ainoa mitä todella odotan tulevaisuudelta. Miksi päästäisin irti. Syitä on monia, mutten osaa ymmärtää niitä. En omalle kohdalleni. Helpompi pitää kiinni pahasta, joka pysyy läsnä, pitää tiukassa otteessa eikä hylkää koskaan tai unohda. Niinkuin ihmiset tekevät. Ehkä tämä on tie jonka valitsin itselleni. Se ei ole helppo tai kivuton. Itken, mutta jatkan, koska minulla on unelma.

(F50.9 Määrittämätön syömishäiriö)

Olisinko riittävä

Käsi tarttuu minuun,
se kiskoo kohti pohjaa.
Kietoo lämpimään halaukseen, joka satuttaa.

Voimat on aivan loppu. En jaksa nostaa jalkojani kulkeakseni eteenpäin. Askel on aivan liian raskas.
Minun on kylmä, kokoajan. Käännän suihkun kuumalle, se polttaa, mutta minun on kylmä. Käperryn kerälle suihkun lattialle ja painan kynnet kylkiin. Raavin ihoon punaisia juovia, jokin kasvaa liian suureksi mun sisällä. Veden tulo loppuu, mutten nouse ylös. Nyyhkytän hiljaa lattailla pienellä kerällä. Vilunväreet tärisyttävät koko kehoa, kuulen vain tippuvien pisaroiden äänen. Toivon, että joku tulisi, kietoisi pyyhkeeseen, vetäisi villasukat jalkaan ja ottaisi kainaloon.
Olisi turvana, suojelisi minua pahalta, Sirulta joka on minussa.

Käperryn kotona isoon paitaan, en uskalla katsoa peiliin, en halua taas tuntea sitä surua ja suunnatonta vihaa itseäni kohtaan. Tuntuu pahalta. Pimeässä kylpyhuoneessa laitan hiukset korvan taa, peitän kasvot käsiin ja tunnen vain surua. Kaikki käy niin helposti. Kuinka siitä onkaan tullut niin helppoa, pääsen kaikesta pahasta eroon hetkessä. Kaikki valuu viemäristä alas kyyneleisiin sekoittuneena.

En enää uskalla lähteä kovin kauas kotoa. Kaupassa on raskasta käydä, kun päässä kiertää ajatusten rinki. Siellä menee liian kauan, liian usein palaan hyllylle ja asetan paketin takaisin. Liian kauan vertailen tuotteita, epäilen itseäni, mietin ja lasken. Olen varma, että jokainen katsoo mitä teen, mitä laitan koriini ja miten ravaan hyllyjen välillä yhä uudelleen ja uudelleen.
Joudun keskittymään jokaiseen askeleeseeni erikseen. Vasen, oikea, vasen, oikea...
Epävarmuus itseä kohtaan hallitsee kaikkea mitä teen. Kävelyllä on palattava takaisin kotiin, kun en kestä vastaan tulevien katseita, kun itseinho valtaa mielen ja saa ahdistuksen nousemaan kyynelien kanssa pintaan.
Bussissa painaudun ikkunaa vasten ja keskityn hengittämiseen. Liikennevaloihin pysähtyminen on kamalaa. Tiedostan, etten voi päästä pois ja huudan mielessäni kuskille, että painaisi kaasua. Jään aikaisemmalla pysäkillä pois ja perun omia suunnitelmiani. Ei vain pysty.
Olen yksinäinen, myönnän sen. Mutta osin se taitaa olla oma valinta. Näin on helpompi. Kun jokainen päivä seuraa samaa kaavaa. Jokainen ilta päättyy verestäviin silmiin ja jokainen aamu nousen miettien, miten selviän jälleen. Joka päivä petän itseni. Joka päivä viha kasvaa epätoivon kanssa käsi kädessä.

Jalkojen alla on sirpaleita.
Askeleet jättävät jälkeensä veripisaroita.
Sydän jaksaa vielä lyödä, se hakkaa vasten rintaa.
Sirpaleet heijastavat kuvia.
Kauniita, niin kauniita.
Tuuli tuo mukanaan kutsun "tule"
Se työntää hellästi eteenpäin.
Tarttuu käteen ja auttaa kulkemaan sirpaleiden päällä ilman kipua.
Ilman verisiä jälkiä.
Ilman että ketään huomaa.
Huomaa, kuinka tyttö lähtee kauniin mukaan.
Katoaa aivan hiljaa.
Eikä enää palaa, ennenkuin on kaunis.
Niin pieni ja kevyt, että voi kävellä sirujen päällä ilman tukea.
Ilman, että ketään auttaa.
Sillä tyttö pärjää, hän on täydellinen.
Hän on riittävä, myös itselleen.

Enkeleitä ei meille riitäkkään

Lääkäri on myöhässä, ajattelen jo että minut on unohdettu.
Välttelen kysymystä "mitä kuuluu?", ohitan sen useaan kertaan, ennenkun lääkäri pysähtyy ja katsoo suoraan minuun kysyen vielä viimeisen kerran "Mitä sulle oikeasti kuuluu, viimekerrasta on aikaa"..

Labratulokset oli kunnossa, kaikki oli viitearvojen sisällä.
Huokaisen hiljaa, kropassa ei ole vikaa. Päässä on.
Kysymystulva on valtava, enkä osaa vastata, vaikka lopulta paljastan asian kerrallaan.
Kerroin enemmän kuin ennen. Hiljaa kuiskaten.
Näen lääkärin katseessa surun ja huolen, kun kerron asioiden kärjistyneen.
Paino on tippunut vain kilon.. kilon! Kuinka epäonnistunut olo.. En myönnä, että minulla olisi tiettyä painoa, jota havittelen. Ei olekaan, tahdon vain laihtua, olla pienempi.

"Olen huolissani sun ahdistuksesta ja miten ne ajatukset kuormittaa sun mieltä"
Pidättelen kyyneleitä, en voi enää katsoa silmiin. Sanat takertuvat kurkkuun, joka on aivan kuiva.
Lopulta myönnyn ja nyökkään hiljaa.
Lähete psykiatriselle polille. Syömishäiriö puolelle. Miten?
Miten olen siinä tilanteessa, etten pärjää enää yksin. Kuinka päästin itseni tähän tilanteeseen, etten hallitse enää mitään itse, myönnyin olevani hukassa. Täynnä ajatuksia.

Nyt täytyy vain odottaa.. meneekö lähete läpi ja milloin aika polille olisi.
Onneksi sovimme lääkärin kanssa vielä uuden ajan. Hän ymmärtää. Ehkä täytyy uskaltaa luottaa siihen tosiasiaan, että hän tahtoo auttaa, ihan todella. Ja uskoo mitä sanon. Ei vähättele tai lyttää.

Pelkään vain mitä tapahtuu..
Kiltit, kertokaa kokemuksia psykiatrisesta poliklinikasta. En tiedä lainkaan mitä odottaa.
Ehkä täytyy yrittää elää vain päivä kerrallaan siihen asti, pärjätä.
 Yrittäkää tekin pärjätä <3

Pyydän...

Saanhan olla pieni.
Saanhan antaa kyynelten tulla, en jaksa estää niitä enää.
Ottaisitko syliin ja halaisit lujaa, etkä päästäisi irti.
Kuiskaisit hiljaa, että kaikki järjestyy.
Ettei tarvitse jaksaa yksin.

Saanhan olla heikko, jos siltä tuntuu.
Jos voimat ovat loppuneet taistelussa itseä vastaan.
En jaksa enää esittää vahvempaa kuin oikeasti olen.
Saanhan olla taas pieni, joka peitellään sänkyyn, joka itkee kun tuntuu pahalta.
Jota lohdutetaan kun sattuu.
En jaksa enää pärjätä yksin, satuttaa itseäni ja itkeä. En jaksa enää kantaa tätä taakkaa, joka painaa alleen.
Äiti, ottaisitko syliin ja silittäisit hiljaa. Pyyhkisit kyyneleet kuten pienenä ja sanoisit kaiken olevan hyvin.
Pyydän, tahdon olla taas se pieni tyttö...
Voisinpa vain kertoa sinulle kaiken äiti.
Olen niin pahoillani. Niin pahoillani..

Hukun kyyneliin

Kadotin itseni

Mikä minun on. Itken ja pelkään, että kroppa pettää.
Olen uupuneempi kuin koskaan. Miten voinkaan olla näin uupunut, en vain ymmärrä.
Minulla on huono olo, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Oksettaa, en tahdo pysyä pystyssä. Keskityn pitämään itseni koossa ja huomaan hengittäväni pinnallisesti. Sydän hakkaa, eikä rauhoitu koskaan. Tahtoisin vain nukkua, mutta vain makaan sängyllä hiljaa silmät kiinni. Aamuyöstä heräilen tasaisin väliajoin ja uni katkeaa joka kerta. En vain jaksa.

Jokainen hetki ja ajatus liittyy syömiseen. Millekään muulle ei ole enää tilaa. Ystävä aikoo tulla ystävänpäivänä luokseni. Vietämme tyttöjen viikonlopun syöden, tanssien ja leffoja katsellen. Kuulostaa mukavalta, eikö? Ainoa ajatus, joka mielessäni kävi oli, etten voi oksentaa kun ystäväni on täällä. En voi tehdä sitä hänelle. Vihaan itseäni niin suunnattoman paljon, kun en osaa iloita, vaan ajattelen itsekkäästi vain omaa oloani ja laihuutta. En vain voi muuta. En enää kestä sitä tunnetta kehossani, kun olen syönyt. Kaikki on pakko saada ulos, pakko... Mitä minä teen? Minuun vain sattuu. Ja tuhoan itseäni tällä kaikella, mutten välitä. Koska paha on vahvempi ja vie mukanaan.

Itken kun kirjoitan tätä kaikkea.
Olen niin lohduttoman yksin kaiken kanssa.
Ei ole enää voimia edes puhua,
ääni värisee kun äiti soittaa, kun sanon että on huono olo, enkä mene töihin.
Meinaan kaatua portaissa.
Tavarat tippuvat käsistä.
Hengittämiseenkin täytyy keskittyä, että keuhkot jaksavat toimia.
Mitä jos huomaamattani lakkaan hengittämästä.
Kroppa vain lakkaa toimimasta, sammuu.

Joskus toivon, että vain nukahdan rauhassa,

enkä enää herää kohtaamaan seuraavaa päivää.

Kaikki käy kauniisti, rauhassa ilman sitä tuskaa joka satuttaa.

Silti joka aamu herään ja on vain pakko jaksaa.

En mä oikeasti halua jättää tätä kaikkea, enhän?

Ne on vain ajatuksia, hiljaisia kuiskauksia,

jotka kertoo, ettei tarvitsisi enää jaksaa.

Jokin silti kiskoo minua elämässä eteenpäin,

se jokin on perhe ja ystävät.

En halua satuttaa, aiheuttaa surua.

Haluaisin vain olla hyvä tytär, ystävä, oppilas, voimistelija..

Täytyy jaksaa olla täydellinen, tarpeeksi hyvä.

 

Ylihuomenna on lääkäri ja mua pelottaa. Pelottaa niin paljon. Enhän mä voi sanoa ääneen kaikkea sitä mitä teen itselleni. En halua järkyttää, näyttää mitä oikeasti olen tai tunnen. En tahdo kuulla lääkärin sanoja, lauseita, jotka kuvaavat minua. En pysty. Kaikki konkretisoituu, jos asiat sanoo ääneen. Ei mulla ole ongelmaa, niin kauan kun en myönnä mitään. Pärjään, kuten olen ennenkin pärjännyt.
Olen pitänyt blogia hieman yli vuoden ja olen pärjännyt tähänkin asti, vaikka tämä vuosi on ollut elämässäni todella rankkaa aikaa.

Tartun käteesi, muttet jaksa kiskoa minua ylös.
Päästän irti ja putoan.
En halua kiskoa sinua mukanani pohjaan.
En halua, että joku toinen joutuu kohtaamaan saman kuin minä.
Minä kestän.
Iskut vasten kehoa, poltteen vatsassa ja kurkussa, painon rinnassa, pelon ja kivun.
Kestän vaikka veri valuisi minusta ulos, värjäisi kaiken punaiseksi.
Kestän vaikka hukkuisin kyyneliini.
Vaikka kipu estäisi ilman pääsyn keuhkoihin.
Kestän ja kannan muiden huolet omieni päällä.
Sillä muihin ei saa sattua, vain minuun.
Sillä olen paha, sisälläni on Siru, joka tuhoaa.