Ystäväni

muistan että olin noin 12-vuotias kun ajattelin ensimmäisen kerran että ei haittasi vaikka kuolisin. En halunnut oikeasti kuolla, mutta se oli rauhallinen ajatus... vähän kuin henkäys tuulessa, joka saa kyyneleet nousemaan silmiin. Olin varomaton, hyppelin tien yli milloin mistäkin katsomatta tuleeko autoja. Havittelin vahvoja tunteita ja jossain vaiheessa kuvioihin tuli itsensä satuttaminen eri tavoin, mitä en alkuun edes tiedostanut. En ymmärtänyt mitä tein.

Muistan, kun jouduit osastolle. Pääsit pois, jouduit takaisin. Joka päivä odotin viestiä, missä olet. Syrjäytin omat huoleni. Vierailuilla minua luultiin siskoksesi, sain olla vierailuajan jo loputtua luonasi. En nähnyt sitä tuskaa sinussa, jonka kanssa taistelit. En uskaltanut katsoa käsiisi. En pystynyt.
Koulussa sain kuunnella vierestä kuinka muut pohtivat missä olet. Enhän saanut kertoa, puhua kenellekkään. Olin yksin. Silloin alkoi jokin salakavalasti kasvaa minun sisälläni. Jokin alkoi viemään tilaa muulta, kaikelta siltä mitä siellä joskus oli. Olen jo unohtanut.

Olit vihdoin luonani jälleen. Kaikki oli hyvin, aivan kuten ennen. Paremmin. Olimme läheisempiä kuin koskaan. Silti jokin sisälläni oli jo ehtinyt hajota. Syy ei ole sinun. Minua ei vain ymmärretty. Minunkin elämässäni tapahtui paljon, mutten voinut puhua siitä edes sinulle, enhän halunnut huolestuttaa, vaivata. Jotenkin jäin omasta elämästäni ulkopuoliseksi. Unohduin jonnekkin.

Henkäys kutittelee korvaa jälleen. Se palaa hetkittäin. Kun en osaa sitä odottaa.  

"Katsot minuun,
näen silmissäsi vihan.
En uskalla sanoa mitään,
pelkään sinua.
Sanojasi,
jotka satuttavat enemmän kuin mikään. Olet vihainen minulle,
vaikka yritin vain auttaa.
Viha pyyhkiytyy pois kyyneleidesi mukana jotka nousevat pintaan yllättäen.
Säikähdän ja tulen luoksesi.
Halaan tiukasti,
sanon välittäväni enemmän kuin tiedätkään.
Itkemme sylikkäin pitkään.
Olen saanut sinut takaisin.
Vihdoin."

Ystävä,
Muistatko liikuntatunnin, kuinka kiusaajat päättivät tehdä siitä helvetillistä. Kuinka jopa opettaja yhtyi kiusaajiin. Kuinka itkit rivissä, halasin sinua ja itkimme yhdessä.
Entä yöllisen kävelyn puistoon, paljaan jalan alla pistelevät kivet. Pimeän puiston, jossa sain paniikkikohtauksen, enkä uskaltanut liikkua. Saatoit minut kädestä tukien takaisin sisään. Olit turva.
Muistatko kun kaaduit ja peitin haavasi paperilla, jonka kiinnitin farkkuihisi hakaneulalla.
Kuinka istuimme Kesäyönä rannalla ja juttelimme pitkään.
Vuodet ovat täynnä hyviä ja huonoja muistoja, mutta kaiken olemme jakaneet yhdessä. Se on tärkeintä.
Olen onnekas, että minulla on joku jonka kanssa olemme pitäneet yhtä pienestä asti.
Tämän ystävän takia kuoleman ääni on pysynyt vain kuiskauksena. Se ei ole yltynyt huudoksi, pakoksi. En voi jättää häntä, olen luvannut ja lupausta ei voi  pettää.