Kuka on se tyttö?

Olen kierteessä, enkä pääse pois.
Syöminen hallitsee, ei päästä irti, pitää kontrollin itsellään. Vaikka sen pitäisi olla minulla. Vaikka uskottelen itselleni hallitsevani kaiken.
Jokainen naru josta kiskon lipuu käsistä, tunnen vain kuinka menetän otteen itsestäni. En hallitse enää mitään, en yhtään mitään...

Paastoan, syön, ahdistun, oksennan, vihaan, paastoan, syön, ahdistun, oksennan...
Samaa rataa päivästä ja viikosta toiseen. Miten kauan näin voi jatkaa, miten kauan mieli ja kroppa jaksaa.

Luin omakannasta tekstiä joka oli kirjoitettu minusta. Olen kuulema iloinen ja avoin. En masentunut tai huonosti voiva. Mielialani on hyvä, parempi kuin viime syksynä. Pahinta oli "satunnaista oksentelua, paino pysynyt samana." Oksentelu ei ole enää satunnaista, ennemminkin jatkuvaa. Sattuu, en osaa edes laihduttaa. En tiedä ketä on tuo tyttö.  Millaisena ihmiset minut näkevät. Vaikka toisaalta kai se on ihan hyvä, että minusta jää tuollainen kuva.
En tiedä vain miten lääkärini näki minut noin, vaikka tunsin itseni käynnillä huonoksi, olin uupunut valvotun yön jälkeen. Pidättelin kyyneleitäni ja pakotin suustani ulos sanoja joita en ole aiemmin uskaltanut lausua.
Pelkään, ettei lääkäri sittenkään ottanut todesta...
Halusi tarkistaa labra-arvot vain varmuuden vuoksi ja varasi uuden ajan vain koska pyysin.
Pelottaa, etten uskalla puhua lääkärille mitään tästä kaikesta. Vaikka pakkohan mun kai on, tai menetän otteen viimeisestäkin narusta ja se on menoa sitten.
En vain ole riittävän laiha tai sairas puhumaan mun syömisongelmista. Saadakseni oikeasti apua. Miksen vain voi olla laiha... että otettaisiin todesta, haluttaisiin aidosti auttaa. Tällaisena en saa apua. Tiedän sen. Ja se pelottaa, hurjan paljon.
Taistelen kaikesta yksin, vastaan koko maailmaa.

"Tuuli tarraa kiinni.
Tekee hengittämisestä vaikeaa.
Pieni luisuu kohti pohjaa,
kun koko maailma pistää vastaan.
Ei halua auttaa, tai antaa pienen elää.
Tuulen mukana lähtee kuiskaus,
auttakaa."

Kipinä

Pieni valon pilkahdus valaisee mielen.
Olen aidosti iloinen, koska sain ihania uutisia.
Voin palata takaisin rakkaan vanhan harrastukseni pariin ♡
Kun sitä kipeimmin tarvitsin, sain syyn jaksaa taas eteenpäin. Kiitos.
Voin taas liikkua rakkaudesta lajiin.
Olen iloinen edes tämän pienen hetken.
Ja kiitollinen.

Valo löytää tiensä aina takaisin luokse.
Siihen täytyy jaksaa uskoa.
Vaikka yöllä heräät painajaiseen.
Voi seuraava päivä olla se, joka muuttaa jotain parempaan.
Noin viikko lääkäriaikaan.
Jaksan odottaa, pakko odottaa.
Minulla on taas yksi syy tulla terveeksi.
Pieni kipinä,
josta toivon vielä joskus tulevan liekki.

Jaksakaa tekin vielä, minäkin jaksan ♡

Entä jos ei jaksa enää

En pysty.
Minuun sattuu aivan liikaa.
Paha olo satuttaa.
Salpaa hengityksen.
Tuntuu kuin joku löisi rintaan, istuisi päälle ja hakkaisi vielä vähän lisää.
Pelottaa miten saan itseni jaksamaan edelleen päivästä toiseen.
En jaksa edes nousta sohvalta pesemään hampaita.
Kello tikittää, siirtyy aina yli puolenyön.
Kohta täytyy jo nousta reippaana töihin.
Selvitä ja kohdata sama paha olo jälleen seuraavana iltana.
Ihmiset laittavat hyvänyön toivotuksia. Tiedät, ettet itse saa nukutuksi vielä moneen tuntiin. Kuinka kateellinen oletkaan.
Kuinka täynnä surua, joka purkautuu ulos lämpiminä kyyneleinä.
Et halua enää jaksaa, mutta pakko vaatii kohtaamaan vielä seuraavan päivän, viikon, vuoden...

Jokin on vienyt unelmasi, toiveet, jotka kannattelevat eteenpäin. Se jokin on vienyt voimat elää. Voimat kannatella päätä pystyssä, hymyillä tai nostaa kättä tervehdykseksi. Se jokin taistelee sinua vastaan, haluaa voittaa ja viedä mukanaan pimeyteen. Horjut kallion reunalla, tasapainoilet junanraidetta pitkin, keikut köydessä ja silittelet itseäsi veitsi kädessä.

En halua kuolla, en vain jaksa elää.
Mitä teen, mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä? Auttakaa minua. Pyydän
Suljen silmät ja painajainen alkaa. Avaan silmät ja painajainen vain pahenee. Minua pyörryttää istuessa ja seisten ollessa horjun tukea etsien. Olen pyörällä päästäni enkä tiedä mitä tehdä ja minne mennä.
Vihdoin uskallan vain pyytää, auttakaa.
Kun en enää jaksa.

"These wounds
won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much
that time cannot erase"

Viha

Istun pienellä kerällä kylpyhuoneen lattialla.
Kuuma patteri polttaa selkää.
Sydän hakkaa rinnasta irti.
Pelkään koska kroppa pettää.
Ei jaksa enää kipua, jota aiheutan itselleni.
Ei jaksa kulkea tämän tuskan läpi.

Silitän itseäni hellästi, kuljetan sormia kylkiluideni päällä, lasken niitä mielessäni.
Hetkessä hellä kosketus vaihtuu lyönteihin.
Iskuihin ympäri kehoa. Viha valtaa mieleni täysin enkä voi tai halua hillitä itseäni. Lyön itseäni mahaan, kovaa, useaan kertaan. Reisiin, sääriin, käsiin. Tuijotan itseäni peilistä ja lyön nyrkit seinään. Itken ja tunnen kuinka tuska kumpuaa jostain syvältä. En kestä tätä vihaa, kun haluan vain itkeä, huutaa ja satuttaa.

Töissä tarkkailen kelloa. Maha murisee jo, vaikka söin vasta muutama tunti sitten. Avaan rasian, jossa on valmiiksi viipaloitu omena. Näykin palasia hitaasti ja katson kuinka työkaveri lämmittää itselleen kotona tehdyn lounaan. Nälkä kurnii edelleen, mutten voi syödä. Enhän.
Kotona en osaa hillitä itseäni. Availen kaappeja ja syön. Syön, vaikka olisin jo aivan täynnä.
Vihaan itseäni yli kaiken. Pilasin hyvän päivän ahmimalla itseni aivan täyteen, vaikken tarvitse kaikkea sitä ruokaa.
Oksennan kaiken ulos, aivan kuten joka päivä nykyään. Peilistä minua katsoo vieras ihminen, jonka silmät verestävät ja hiukset ovat sekaisin. Kurkkuun sattuu.
Miten paljon vihaa ihmisen sisällä voi olla, että pakottaa itsensä oksentamaan ruuan ulos. En voi koskaan ymmärtää asioita joita teen itselleni. En koskaan.

Päivät lipuu ohi.
En saa hetkestä kiinni, en jaksa enää edes yrittää.
Tahdon olla yksin.
Kietoutua vihaan, kipuun, kadottaa itseni tähän kaikkeen.
Olen lopen uupunut.
Haukon henkeäni, työkaveri kysyy olenko kunnossa.
Mistä se ilo tulee ääneeni, kun vastaan kyllä.
Missä se ilo on muulloin, en ymmärrä.

Sydän hakkaa.
Kädet tärisee, eikä jalat jaksa kantaa.
Minua pelottaa.
En tahdo kohdata tulevaa.
Minulla ei ole voimia auttaa muita, kun en osaa auttaa itseänikään.
Miten voin koskaan tehdä sosiaalialan töitä. En pysty siihen.
Petän kaikki. Joka ikisen.
Pakko jaksaa, pakko opiskella, pakko saada töitä. Aina on vain pakko.

Kävelen ulkona.
Jokainen silta, jokainen kallio ja porras saa minut ajattelemaan.
Vain yksi askel, hetken kipu ja kaikki helpottaa. Niin helppoa ja silti niin vaikeaa, mahdotonta. Ja luvatonta.
Salaisia ajatuksia, salaisuuksia ikuisesti.
Tahdon vaipua unen maailmaan. Siellä on niin paljon helpompi olla.
Saa elää unelmaa. Kaikkea sitä mistä haaveilen.
Uni ei piristä enää.
Olen väsynyt, ponnistelen pitääkseni silmät auki. Estääkseni jatkuvat haukotukset.
Olen vain huono ihminen.
Antakaa minun mennä.
Tai antakaa edes vain olla.
Niin on helpompi, sillä en halua satuttaa.
Olen pahoillani, etten pystykkään tähän kaikkeen.
Anteeksi.

1,5 viikkoa vielä... toinen jalka reunan yli tasapainoillen

Pieni itkee hiljaa

Tuntuu niin pahalta että sattuu.
Kipu iskee rintaan yhä uudelleen.
Hellittää hetkeksi, mutta palaa kahta kauheampana.
Itken hiljaa, nyyhkytän.
Itken kovaa, niin että naapurit kuulevat.
Olen pahoillani, että häiritsen.
Miksi olen täällä.
Miksi täytyy elää.
Itken liikaa, jopa yleisillä paikoilla.
Eikä ketään huomaa.
Painan kasvot vasten kylmää ikkunaa.
En jaksa enää.
Suljen silmäni enkä jaksa estää kyyneleitäni valumasta poskilleni.
Painan katseen maahan, haluan ulos.
Vastaan kävelee porukka opiskelijoita haalarit päällä.
Minuun sattuu, aivan liikaa.
Oma haalarini pölyttyy hyllyn päällä. Minusta ei ole pitämään hauskaa, ei enää.
Helpompi olla yksin. Eikä ketään kaipaa.
Iltaisin pyörittelen terää kädessäni.
Painan sen vasten ihoa, mutten tee mitään.
Testaan itseäni.
Joskus häviän ja veri pääsee ulos kehostani.
Paha pääsee ulos. Hetkeksi.
Kunnes haava paranee ja jäljelle jää vain arpi, joka muistuttaa.

Mummi halaa lujaa, kuiskaa korvaan hiljaa "yritä taas jaksaa".
Äiti halaa, ei sano mitään. Halaa vain ja silittää.
Lähdin kotoa riidoissa isän kanssa. Enkä minä tunne mitään. Vain vihaa itseäni kohtaan. Vihaa joka kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Kuvani heijastuu junan ikkunasta, puristan hampaat yhteen. Tekisi mieli lyödä nyrkki ikkunasta läpi. Tuhota kuva. Saada se pirstoutumaan pieniksi siruiksi. Aivan kuten olen sisältä. Palasina.
Pieni lapsi kysyy äidiltä saako junassa laulaa. Saanko olla pieni lapsi. Saanko vain itkeä ja kertoa siten että on paha olla. Äiti kaappaisi syliin ja sanoisi kaiken olevan hyvin. Pyyhkisi kyyneleet ja antaisi pillimehun.

Tällä hetkellä vain satutan itseäni kun en muuta osaa.
Huomaan näkeväni luut paremmin, tuntevani ne ohuen ihon läpi. Olen mustelmilla, kun luut kolhii lattiaan. Se ei haittaa. Kipu on ystävä. Ainoa ystävä.

"Pieni kulkee edellä.
Juoksee polulta pois.
Haluaa nähdä hienot maisemat
alas kalliolta.
Muita ei enää näy.
Pieni on malttamaton, nopeampi.
Sammal tuntuu pehmeältä kengän alla.
Oksat raapivat ihoa.
Pieni kurkistaa alas.
Pelko valtaa koko kehon.
Mitä jos huomaamatta astuu liian pitkälle.
Tippuu alas.
Ilman että ehtii ymmärtää.
Tai nähdä rakkaita.
Pyytää apua.
Kun on jo liian myöhäistä."

Liian kauan olen pelännyt kontrollin menettämistä. Että jalat vain vievät enkä voi estää itseäni. Että mieli sumenee, enkä enää ymmärrä. Pelkään.
Tunne, joka valtaa minut nykyään liian usein. Pelko.
Mitä jos äidille sattuu jotain. Pelkkä ajatus saa minut itkemään. Entä jos en näe veljeäni enää.
En pelkää kuolemaa, pelkään vain menettää. En kestäisi sitä. En millään.
Istun autossa ja kuski ajaa lujaa. Mietin mielessäni kuinka auto suistuu tieltä ja kuolen vammoihini. Ketään muu ei vahingoitu, vain minä katoan. Haihdun keijuna tuulen mukana.

Enhän halunnut kuolla, enhän.
Pyydän, auttakaa minua.
Vielä muutama viikko.
Pakko jaksaa.
Pakko.

Paha ei päästä irti

En tiedä olenko ikinä ollut näin heikoilla.
Seisonut aivan reunalla, valmiina putoamaan alas.
Mun on entistä huonompi olla. En oikeastaan tiedä mitä on tapahtunut, kun elämä on sitä samaa kun ennenkin.
Tällä viikolla oli ensimmäinen koulupäivä tänä vuonna. Jaksoin puoli päivää. Piilottelin naulakoiden takana ja livahdin ulos, niin ettei ketään huomaisi. Kysyisi, miksi lähden.
Bussi ei tullut, mutten uskaltanut palata takaisin sisään. Odotin tunnin ulkona sateessa. Bussissa kyyneleet valuivat poskille, halusin vain kotiin.

Eilen oli labrakokeet.
Minua hävetti näyttää kuinka heikko olen, kuinka paljon vihaa minussa on itseäni kohtaan.
Verikoe otettiin kädestä, joka on arvilla, jossa on tuoreita jälkiä, laastareita. Koko toimenpiteen ajan mietin, mitä hoitaja ajatteli. Miksi teen niin. Mikä saa minut satuttamaan itseäni. En tiedä kuinka paljon verta otettiin, en pystynyt katsomaan. On ristiriitaista, että verikoetilanne saa minut voimaan pahoin ja silti itse havittelen oman veren näkemistä ja kipua. Se on eri asia, se on itse aiheutettua, helpottavaa, addiktoivaa, sairasta.

Minulla ei oikeastaan ole sanottavaa, vaikka pää on täynnä ajatuksia. En uskalla tuoda niitä esiin, sillä pelkään niitä. On kamalaa edes sanoa, että pelkää itseään, eihän niin voi elää.

On helppoa olla syömättä, on helpottavaa tuntea jotain, edes näläntunne vatsassa. Enhän ansaitse mitää. Sanotaan, että tee asioita joista pidät, mutta en jaksa, mikään ei kiinnosta, eikä innosta, en halua tehdä asioita. Haluaisin vain kadota, haluan olla pieni, kevyt kuin keiju. Yhtenä päivänä ajattelin, että voisinpa antaa elämäni jollekin, joka sen haluaa. Vaikka vakavasti sairaalle pienelle lapselle, joka kärsii aivan turhaa, eikä saa olla lapsi. Hän ansaitsee elämän. En minä.
Oksensin, sydän hakkasi todella lujaa, se halusi irti kehosta. Ajattelin, ettei se jaksa kohta enää lyödä. Mitä jos sekään ei jaksa tätä tuskaa enää. Minua ei haittaa. Huuhtelen kasvoni vedellä ja katson itseäni silmiin. En tunne itseäni, en enää. Jokin sisälläni ohjailee minua, se on työntänyt sieluni syrjään ja ottanut paikan itselleen. Se tuhoaa minut hiljaa. Eikä ketään huomaa, ei nää, ei välitä, auta, eikä pelasta. Enkä itsekään enää jaksa pelastaa itseäni. Itken, eivätkä kyyneleeni lopu koskaan. Paha ei lopu koskaan.

Kirjoitan, pyyhin pois, kirjoitan uudelleen, mutten uskalla julkaista. En uskalla enää kertoa blogissanikaan mitä todella tunnen. Miten vain tuhoan itseäni, enkä jaksa enää. En vain pysty.
Minun on paha olla. Huomaako ketään, ottaako todesta. Vai naurahtaako vain ja kääntää katseen pois. Ei halua nähdä silmiini nousevia kyyneliä, tai kuinka nyin hihoja kämmenieni väliin. Mitä väliä minulla on. Ei mitään, sitähän minäkin. Kaikki on hyvin niin kauan kun jaksaa hymyillä, mutta mitä sitten kun ei enää jaksakkaan? Silloin ketään ei enää huomaa, on jo liian myöhäistä. Kun yksinäinen painautuu seinää vasten ja katoaa pois. Eikä enää palaa. Koskaan.

En saa aikaiseksi, kuin yhtä sekavaa tekstiä. Toivottavasti edes joku ymmärtää..

 

"When you try your best, but you don't succeed
When you get what you want, but not what you need
When you feel so tired, but you can't sleep
Stuck in reverse"

 

Coldpaly-Fix you

 

 

 

En tunne kipua

Minua pelottaa.
Pelkään itseäni.
Näin televisiossa mainoksen ohjelmasta 112 ja minua alkoi ahdistaa.
Mitä jos teen jotain, mikä johtaa johonkin kamalaan. Mitä jos joskus en enää hallitse itseäni. Toimin ajattelematta, ilman ymmärrystä. Ahdistuksen vallassa.

Jäin tänään viimein yksin omaan kotiini. Minunhan piti nauttia hiljaisuudesta ja omasta rauhasta, sitähän olin odottanut.
Mikään ei koskaan mene niinkun suunnittelee...
Koko ilta meni itkiessä pahaa oloa. Jokainen koottu palanen mureni tänä iltana, enkä edes tiedä mitä tapahtui. 
Olin innoissani, treenasin kun vihdoin siihen tuli mahdollisuus. Jalkani tärisivät niin etten jaksanut kävellä. Itkin lattialla riittämättömyyden tunnetta. Käperryin sängylle makaamaan. Jostain se sanoinkuvaamaton paha olo iski taas päälle. Sain ahdistuskohtauksen, oloni oli todella outo, tunsin kuinka menetän otteen mielestäni. Tuntui että sekoan, etten kestä enää hetkeäkään, mutten voinut tehdä ololleni mitään. Itkin ääneen, kuin pieni lapsi. Kyyneleet kastelivat päiväpeitteen. Jalkani tärisivät kun hapuilin lipaston laatikoita. Tiesin tekeväni väärin, mutten enää osannut tehdä muutakaan. En tiedä mistä se paha olo tuli, mutta tiesin etten kestä sitä enää.

Viilto, toinenkin.
Tunnen kuinka lämmin veri valuu kättäni pitkin.
Tunnen pienen helpotuksen.
Mutta se ei riitä.
Keskityn kipuun ja painan terän ihoa vasten vielä kerran.
Viimeinen on syvempi kuin piti.
Käteni tärisevät holtittomasti,
paperi värjäytyy punaiseksi.
Hetken olen iloinen, katson vain kädelläni valuvia verijuovia.
Sain mitä halusin.
En tunne lainkaan kipua, se on outoa.
Pelottavaa on se, ettei tämäkään tuntunut riittävän. Olisin tarvinnut enemmän, jäin kaipaamaan lisää. Mutta järki palasi päähäni ja ymmärsin, etten voi enää.

Kuinka pienessä hetkessä voi menettää niin paljon. Mitä kaikkea paha olo saa aikaan, on pelottavaa. Pelkäsin että sekoan, ihan todella se tuntui siltä. Olin ollut irti niin kauan, eikä minun todellakaan pitänyt turvautua terään enää ikinä. Se on vain liian helppo ratkaisu. Silti en halua päästää irti, sillä kaipaan sitä liikaa.. aivan liikaa.
Tiedän, että kun kerran repsahtaa, joutuu käymään saman taistelun itsensä kanssa alusta uudelleen. En tahdo taistelua nyt. Minulla ei ole voimia siihen. Ehkä joskus. Nyt yritän vain selvitä, kun en muuta voi.

"Seinille muodostuu varjoja.
Ne eivät ole minun.
Varjo seuraa kaikkialle.
Tarraa minun varjooni, tekee askeleista raskaita.
Hyökkää päälle ja vie samalla kaiken.
Hakkaa maan tasalle yhä uudelleen.
Kuiskuttaa korvaan lupauksia ja pahoja sanoja.
Kontrolloi minua, saa seuraamaan käskyjä.
Varjo haluaa nähdä veren,
että katoan,
että kärsin.
Varjo haluaa, että olen täydellinen.
Täydellinen..."

Mitä sitten jos sielun menettää

Miksi on niin helppoa kieltää itseltä oikeus olla masentunut, surullinen tai tuntea pahaa oloa. On helppoa sanoa, ettei minulla voi olla ongelmia, kun monella muulla on ollut paljon vaikeampaa kuin minulla. Moni on kokenut kovia, minä vain valitan. Eikö?

On liian helppoa verrata itseään muihin. Nämä ajatukset ovat osin ulkoapäin pakotettuja. Ei oteta todesta, sanotaan, ettei tuo kovin paha asia ollut, vaikka todellisuudessa toiseen sattuu enemmän kun ulospäin annetaan näkyä. Tai että olet vain liian herkkä, et ymmärrä huumoria kuten muut. Tai kuten usein minullekkin on sanottu etten vain osaa nauttia elämän hyvistä asioista. Olen pessimisti ja vaikea ihminen. Miksi sitten olen vaikeampi kuin muut? Tarkoittaako se, että kaivelen ongelmia aivan itse, omasta tahdostani, etten edes tahtosi olla onnellinen. Ettei minulla ole tämän vuoksi oikeutta saada olla surullinen, ehkä uskaltaa jopa pyytää apua, jos siltä tuntuu.

En tiedä, mutta tuntuu että olen vain mestari kieltämään itseltäni kaiken. Vaikka silti havittelen haavettani olla vielä joskus onnellinen. En vain tunnu antavan siihen itselleni edes mahdollisuutta. Mutta miksi?

Millainen ihminen haluaa satuttaa itseään tahallisesti. Haluaa tehdä elämisestä vaikeaa. Ensin kielletään omat mielipiteet, ruoka, illat ystävien kanssa, lämmin suihku. Nyökytellään kivulle, omalle verelle, yksinäisyydelle, nälän tunteelle, poltteelle kurkussa ja kivulle mahassa.. kaikelle sille tuskalle mitä vain voi oman pään menoksi keksiä.
Ehkä tosiaan olen vaikea ihminen, jos en muille, niin itselleni ainakin.

Olen viettänyt koko loman vanhempieni luona, nyt vihdoin palaan takaisin omaan yksiööni ja jatkan elämääni kuten ennen, yksin. Tuntuu pahalta, sillä olin valmis palaamaan jo aivan loman alussa. Ja vain, koska syöminen ja liikkumattomuus aiheuttivat niin valtavan ahdistuksen, etten tiennyt enää miten päin olla. Olen syönyt kiltisti, mutta heti kun olen ollut hetken yksin, olen löytänyt itseni sormet kurkussa. Olen treenannut yöllä itseni kipeäksi. Aamulla herännyt jalat täristen. Ahminut marraskuun paastotut kalorit kerralla. Olen elänyt jatkuvan ahdistuksen kanssa. Ja nyt, kun loma on lopussa, olo on alkanut helpottaa, mutta pelko omia ajatuksia kohtaan on kasvanut. Minulla on suunnitelmia, motivaatiota, tahtoa ja inspiraation lähteitä. Minulla on aikaa ja rauhaa. Vielä monta viikkoa aikaa ennen lääkärin tapaamista. Monta viikkoa aikaa kadota. Pienuuteen, kalorimereen, mittanauhoihin ja kipeisiin lihaksiin. Monta viikkoa aikaa hajota.
Pelottaa miten pitkiä aikoja joudun odottamaan, millä pitäisi jaksaa. Miten.
Olen valmis itse aiheutettuun kipuun.
Muistutan silti itseäni. Jaksamaan vielä vähän.

"Vain tuska meidät herättää, selvästi hetken näkemään.

 Värit lyö mielen ikkunaan ja tunteet pikakelataan."

Ystäväni

muistan että olin noin 12-vuotias kun ajattelin ensimmäisen kerran että ei haittasi vaikka kuolisin. En halunnut oikeasti kuolla, mutta se oli rauhallinen ajatus... vähän kuin henkäys tuulessa, joka saa kyyneleet nousemaan silmiin. Olin varomaton, hyppelin tien yli milloin mistäkin katsomatta tuleeko autoja. Havittelin vahvoja tunteita ja jossain vaiheessa kuvioihin tuli itsensä satuttaminen eri tavoin, mitä en alkuun edes tiedostanut. En ymmärtänyt mitä tein.

Muistan, kun jouduit osastolle. Pääsit pois, jouduit takaisin. Joka päivä odotin viestiä, missä olet. Syrjäytin omat huoleni. Vierailuilla minua luultiin siskoksesi, sain olla vierailuajan jo loputtua luonasi. En nähnyt sitä tuskaa sinussa, jonka kanssa taistelit. En uskaltanut katsoa käsiisi. En pystynyt.
Koulussa sain kuunnella vierestä kuinka muut pohtivat missä olet. Enhän saanut kertoa, puhua kenellekkään. Olin yksin. Silloin alkoi jokin salakavalasti kasvaa minun sisälläni. Jokin alkoi viemään tilaa muulta, kaikelta siltä mitä siellä joskus oli. Olen jo unohtanut.

Olit vihdoin luonani jälleen. Kaikki oli hyvin, aivan kuten ennen. Paremmin. Olimme läheisempiä kuin koskaan. Silti jokin sisälläni oli jo ehtinyt hajota. Syy ei ole sinun. Minua ei vain ymmärretty. Minunkin elämässäni tapahtui paljon, mutten voinut puhua siitä edes sinulle, enhän halunnut huolestuttaa, vaivata. Jotenkin jäin omasta elämästäni ulkopuoliseksi. Unohduin jonnekkin.

Henkäys kutittelee korvaa jälleen. Se palaa hetkittäin. Kun en osaa sitä odottaa.  

"Katsot minuun,
näen silmissäsi vihan.
En uskalla sanoa mitään,
pelkään sinua.
Sanojasi,
jotka satuttavat enemmän kuin mikään. Olet vihainen minulle,
vaikka yritin vain auttaa.
Viha pyyhkiytyy pois kyyneleidesi mukana jotka nousevat pintaan yllättäen.
Säikähdän ja tulen luoksesi.
Halaan tiukasti,
sanon välittäväni enemmän kuin tiedätkään.
Itkemme sylikkäin pitkään.
Olen saanut sinut takaisin.
Vihdoin."

Ystävä,
Muistatko liikuntatunnin, kuinka kiusaajat päättivät tehdä siitä helvetillistä. Kuinka jopa opettaja yhtyi kiusaajiin. Kuinka itkit rivissä, halasin sinua ja itkimme yhdessä.
Entä yöllisen kävelyn puistoon, paljaan jalan alla pistelevät kivet. Pimeän puiston, jossa sain paniikkikohtauksen, enkä uskaltanut liikkua. Saatoit minut kädestä tukien takaisin sisään. Olit turva.
Muistatko kun kaaduit ja peitin haavasi paperilla, jonka kiinnitin farkkuihisi hakaneulalla.
Kuinka istuimme Kesäyönä rannalla ja juttelimme pitkään.
Vuodet ovat täynnä hyviä ja huonoja muistoja, mutta kaiken olemme jakaneet yhdessä. Se on tärkeintä.
Olen onnekas, että minulla on joku jonka kanssa olemme pitäneet yhtä pienestä asti.
Tämän ystävän takia kuoleman ääni on pysynyt vain kuiskauksena. Se ei ole yltynyt huudoksi, pakoksi. En voi jättää häntä, olen luvannut ja lupausta ei voi  pettää.

Vuosi elämästä

Vuosi vaihtui jälleen. Sen pitäisi tuoda mukanaan uutta. Varmasti niin onkin, mutten jaksa toivoa, odottaa ja luottaa.
Liian monena vuotena olen toivonut seuraavalta parempaa. En ole pyytänyt paljon. Vain hieman helpompaa seuraavaa vuotta. Jokainen on ollut tavallaan vaikea, aina on jotain jota vastaan taistella.
Viime vuoden piti olla helpompi, pitkän aikaa niin olikin, kun kaikki näytti paljon paremmalta. Niin moni asia muuttui parempaan suuntaan.
Loppu vuosi oli kuitenkin todella vaikea. Moni asia kärjistyi pahasti enkä vain uskaltanut enää elää yksin asioideni kanssa ja varasin ajan lääkärille. Nyt asiat etenevät, mutta joudun odottamaan liikaa, mikään ei helpota.
olen vain jotenkin niin yksin, että pelottaa. Kaipaisin jonkun turvaa, tai että joku jaksaisi edes vähän kuunnella ja sanoisi että kaikki järjestyy. Nyt hoen sitä vain itselleni, enkä usko sanaakaan.

                     

Vuodessa on tapahtunut hurjan paljon. Koin hyviä ja unohtumattomia hetkiä lukion viimeisenä vuotena, penkkarit, abiristeilyt ja muut. Kävin terveydenhoitajan luona säännöllisesti, mutten tosissani uskaltanut ottaa apua vastaan. Kesäkuussa kävin viimeistä kertaa hänen luonaan, jonka jälkeen jäin jälleen aivan yksin. Valmistuin lopulta ylioppilaaksi hyvin arvosanoin. Olin kuitenkin epävarma jatkosta, sillä en saanut lainkaan kesätöitä enkä jatko-opiskelupaikkaa suoraan. Paikka kouluun kuitenkin odotuksen jälkeen tuli ja samoin ensimmäinen oma koti. Muutto omaan ihanaan yksiöön tapahtui elokuun lopussa ja syyskuun alussa alkoi uusi koulu ja harrastus. Kaikki oli paremmin kun hyvin ja kuvittelin aivan tosissani jättäneeni murheet taakseni.

"Paha puristaa rintaa.
Minuun sattuu.
Mutta miksi?"

Kuitenkin jossain vaiheessa syksyä ymmärsin, että se kaikki paha oli edelleen jossain minussa. Opiskeluun tottuminen oli vaikeaa. Erosin poikaystävästäni. Tutustuin uusiin ihmisiin. Hiljalleen huomaamatta rupesin oireilemaan jälleen vahvemmin kuin pitkään aikaan. Esiin astuivat taas tauon jälkeen myös syömisongelmat ja ne kiristivät otettaan nopeasti. Marraskuu oli todella rankkaa aikaa. Romahdin, enkä jaksanut koota palasia enää yhteen. Joulukuun olen viettänyt suurelta osin perheeni ja läheisteni luona lapsuudenkodissani. Kaikki on ollut kuten ennen, olen palasina, mutten näytä mitään ulospäin.

                                 

"En pysty,
on liian liukasta, liian kylmää,
liian raskasta.
Nousen sängystä, kylmä iskee vasten.
Käperryn takaisin, en halua.
Pakko päästä ulos,
muuten ei pysty.
Pää hajoaa, ahdistaa liikaa.
Olen hajalla ja hukassa.
Enkä tiedä,
miten minut voi enää korjata."

Kohta on labrakokeet. Saan selvyyden onko vikaa kropassa vai mielessä vai molemmissa. Pelottaa. Lääkäriaika on vasta joskus, enkä tiedä miten jaksan odottaa.
Olen vain aika loppu taas. Liian loppu.

Ps. Näin viimeyönä unta, että sain pahan ahdistuskohtauksen, ystäväni olivat paniikissa ja päädyin ambulanssilla sairaalaan. Pelkään, että näin käy oikeasti.