Tässä välissä on tapahtunut aivan hurjan paljon. Niin hyvää kuin pahaakin.
Ensinnäkin, olen vihdoin ylioppilas! Juhlat oli ja meni. Samoin pääsykokeet toivottavasti tulevaan opiskelupaikkaani. Nyt minulla ei ole enää mitään, kesä on auki ja samoin suunnitelmat. Tai paljon on suunnitelmia, mutten tiedä mitkä niistä käyvät toteen.
Olen onnistunut uuvuttamaan itseni jälleen. En ymmärrä miten se on mahdollista, mutta kaikki on taas vaikeaa. En jaksa puhua, enkä keskittyä keskusteluun. Kaikki asiat menevät ohi, vaikka kuinka yritän. Tämä aiheuttaa paljon harmia, sillä en jaksa ymmärtää asioita, joita minulta pyydetään tai sanotaan. Kaikki asiat vievät tuplaten voimia entiseen verrattuna, mikään ei jaksa oikein edes kiinnostaa. Aiheutan huolta ja harmia, en vastaa ystävieni viesteihin, sillä en jaksa puhua, tai suunnitella lomamatkoja, kaveriporukalla näkemisiä, leffailtoja, mitään mikä joskus oli minustakin ihanaa ja josta todella nautin. Jättäydyn ulkopuolelle, käperryn itseeni. Kaikki tuntuu aivan ylivoimaiselta, joten en edes yritä.
Surullisinta on, ettei minulla ole ollut voimia tulla kirjoittamaan ajatuksiani tänne blogiin. Monesti olen avannut tyhjän valkoisen sivun eteeni, mutten ole jaksanut kirjoittaa sanaakaan.
Mä hajoan ja putoan. Uneni ovat sekavia,
levottomia.
Uni ei piristä, aamuisin nouseminen tuntuu
raskaalta, mahdottomalta.
Makaan pitkän aikaa sängylläni
käyden taistelua mieleni kanssa.
Syöminen on lähtenyt aivan käsistä. Syön ajattelematta ja aivan liikaa. En uskalla enää edes ajatella kalorimääriä, joita tungen kehooni kurkusta alas. En hallitse syömistäni, olen menettänyt itsekontrollini. Syöminen ahdistaa, syömättä oleminen ahdistaa, jatkuvasti kiertävät ajatukset syömisestä ahdistaa.
En halua olla tällainen, en halua olla omassa kehossani, en halua nähdä liian isoja lukuja vaa'alla, en halua kantaa kroppaani tällaisena, en jaksa elää näin. En jaksa. Pakko ottaa itseä niskasta kiinni.
Olen pieni, niin pieni, ettei minua edes huomata.
Ohi kulkiessa vain tallataan,
painetaan syvemmälle maanrakoon.
Olen kuin kadonnut, pienuuteeni.
ketään ei huomaa, ketään ei välitä.
Ketään ei kuule ääntäni, sanojani.
Niitä kaikkein vaikeimpia sanoja,
joita varten olin kerännyt kaiken voimani.
Muutun vieläkin pienemmäksi,
niin pieneksi,
että lopulta katoan, lopullisesti.
Eikä ketään vieläkään huomaa.
Kuolemaani.
Tämä viikko on ollut taas henkisesti järjettömän raskas. Olen vain hajalla, en jaksa pitää mieltäni kasassa. Olen päästänyt muistot ja ajatukset taas valloilleen. Itken itseni uneen, itken itken itken. En ole oma itseni, puhun sekavia, avaudun liikaa, kerron niitä kamalia ajatuksia pimeästä mielestäni. Viha itseä kohtaan kasvaa, viha ja inho. Yritän pitää itseni erossa kaikesta, millä voisin itseäni satuttaa. Askartelin itselleni "turvasuunnitelman", jonka vaihtoehtoisia asioita teen kun on paha paikka. Usko niiden toimivuuteen/riittävyyteen ei ole kovinkaan vahva, ehkä tämä kuitenkin tästä...
Mieleni on kutakuinkin yhtä raskas kuin sää tällä hetkellä ulkona. Sataa kaatamalla ja joka päivälle luvataan jossain vaiheessa ukkosta. Vielä ukkonen ei ole tänne tullut, mutta mieleni sisällä myrsky on jatkuvaa.
Onneksi viikonloppuna pääsen oman rakkaani kainaloon turvaan. Nyt juuri en jaksa tätä kaikkea millään yksin, tunnen olevani onnekas kun minulla on V. Ilman häntä en tiedä missä olisin, vai olisinko missään.
"How long will this take?
How much can I go through?
My heart, my soul aches
I don't know what to do
I bend,
but don't break
Somehow I'll get through
'Cause I have you"
Harmillisesti kyllä viesteihin vastaamatta jättäminen saa ystävät ajattelemaan, että olet välinpitämätön eikä sinua kiinnosta, vaikka kyse ei varsinaisesti edes ole siitä. Mutta on niin vaikeaa selittää, ettei vaan ole voimia vastata tai edes ajatella tulevaa! Itse olen huomannut, että keskustellessa jaksan harvoin kuunnella, ajatus herpaantuu johonkin muualle. Välillä joutuu jopa pinnistelemään ymmärtääkseen, mitä toinen sanoi, vaikka hän puhuikin selvää suomea.
VastaaPoistaOnneksi sulla on sentään joku jonka kainaloon päästäksesi jaksat elää, viikonloppua odotellessa siis!
Surullista kuulla, että sulla on samanlaisia kokemuksia kun mulla.
PoistaTotta, että V on henkilö jonka vuoksi jaksan elää. Toivottavasti sinullakin on joku/joitain tärkeitä ihmisiä elämässäsi!
Ne auttaa ja toivottavasti vielä joskus ymmärtää, miksei aina jaksa.
Kiva että jaksat aina kommentoida, kiitos siitä!