Entä jos en uskalla?

Taivas pimenee, kun tummat pilvet verhoavat auringon sisäänsä.

 Maailma itkee, kastelee kaiken.

Askeleeni ovat painavia, kun kävelen puuskittaisessa tuulessa kohti vanhaa kouluani.
Pala kurkussa kasvaa, puristaa rintaa ja estää hengittämisen. Huokailen syvään ettei happi loppuisi kesken. Joku luulee, että minulla on huono kunto. Se on vain se kirottu ahdistus.
Keskityn PMMP:n kappaleen sanoihin, pyyhin kyyneleitä hihaani ja yritän olla kääntymättä takaisin. En halua olla pelkuri.

"Voi kun sä olet kutistunut"
 "et kai sä ole laihtunut?",
"voikun sä olet kyllä pikkuinen"...
Terveydenhoitaja voivottelee kuinka mä olen viimenäkemän jälkeen kuulemma pienentynyt. Tyhmänä väitän vastaan ja ollaan kuin pahaiset kakarat, kun väitellään asiasta.
Istun alas ja yritän näyttää rauhalliselta, normaalilta. En osaa selittää asioita, tapahtumia, en edes sitä, mitä oikeastaan teen hänen luonaan, taas.
Saan eteeni mielialakyselyn, jonka jälleen kerran täytän.
 "Mitä sä tarkoitat tällä, ettet nauti asioista niin kuin ennen?"
 (hitto, en mä osaa selittää) "No ömm..."
 Joo olen tosi hyvä vastailemaan ja kertomaan ajatuksistani.

"Otahan kengät pois, niin katotaan nyt se sun paino".
Paniikki iskee, kun kuulen tuon lauseen. En halua astua vaa'alle, en halua että terkkari näkee mun painon, että siitä kommentoidaan yhtään mitään tai että siihen ylipäätään puututaan jotenkin.
Olen kuitenkin jopa iloinen kun näen luvut vaa'assa (jei, olen laihtunut viimekerrasta!!)
Terkkari ei ollut kuitenkaan kovinkaan iloinen asiasta, yllätys.

Nyt on sitten lähete labrakokeisiin.
 Ja kyllä, tällä kertaa mun on pakko käydä niissä.
 Labrassa käynnin jälkeen olisi vuorossa lääkäriajan varaaminen. Ahdistavaa, eikä mulla ole pakokeinoa, ei enää.

Tuntuu, että kaikki painostaa, tunkeilee ja puuttuu mun elämään. Haluaa olla kiusaksi ja ilkeitä mulle.
Näitä ajatuksia ja tuntemuksia nousee, vaikka varsin hyvin tiedän, että kaikki haluaa vain auttaa mua ja vain minun parastani. En ole tottunut olemaan se autettava, se jonka asioita järjestellään ja jolta kysellään asioita. Voin sanoa, että tämä osa on paljon auttajan osaa ahdistavampi, ja vaihtaisin mieluusti paikkaa.


Nyt on vain katsottava mitä tulevaisuus tuo, mitä tapahtuu.
Epävarmuus ahdistaa ja pelottaa, mutta tiedän, etten voi elää näin enää. Satutan itseäni ja muita jatkuvasti teoillani ja sanoillani. Minun on vaihdettava suuntaa. Ehkä tultava takapakkia ja etsittävä ja palattava siihen risteykseen, jossa valitsin väärän reitin.
Ehkä vielä joskus muistan taas millaista on olla oikeasti onnellinen. Millaista on elää ilman ahdistusta, masennusta, itsetuhoisuutta ja syömisongelmia.
Ehkä vielä joskus.

Kävin eilen pitkästä aikaa kirjastossa ja palasin sieltä kotiin kasa kirjoja mukanani!
Päivän positiivisuus ja ilot olivat siinä, mutta yksinkertaesti rakastan lukemista ja oli helpottavaa henkisesti rankan päivän jälkeen uppoutua kirjojen ihmeelliseen maailmaan.

Ps. Onko teillä lukijoilla ideoita tai toiveita mistä aiheista tai asioista voisin kirjoittaa?
Olisi kiva saada teiltä ideoita:)

https://www.youtube.com/watch?v=Pm0v3AwENuo