Ongelma numero yksi

Valheet, asioiden vähättely. Ja vain koska pelkään liikaa.
Sanon, että voin jo paremmin, että kaikki vain kärjistyi muutamaan päivään.
Haluan päästä tästä tilanteesta irti. Haluan kaiken olevan niin kuin ennen.

En oikein tiedä milloin ruuasta tuli se pahin vihollinen. Jollain tapaa mulla on ollut aina viha-rakkaus suhde syömistä kohtaan ja se on vaihdellut koko mun elämän ajan ääripäästä toiseen. Pienenä olin nirso, en suostunut maistamaan uusia ruokia, olin todella pieniruokainen ja harvoin söin lautastani tyhjäksi. Olin myös lohduttoman hidas syömään. Olin aina viimeinen ruokapöydässä.
Samaan aikaan liikuin todella paljon, olin pieni ikiliikkuja, joka kiipeili sohvanreunoja pitkin ja keikkui pääalaspäin puissa. En välittänyt herkuista, olin lyhyt ja laiha.

Yläasteella opin syömään kaikkia ruokia. Nirsoilu loppui kuin seinään ja ruoka alkoi maistua. Tuntui, että olen jatkuvasti nälkäinen, napostelin ja söin paljon.
Olen miettinyt ja ajatellut, että onko minulla ollut jonkinlainen ahmimishäiriö nuorempana. Aina kun olin yksin, söin jatkuvasti, oli nälkä tai ei. Ahmin ruokaa suuhuni edes kunnolla pureskelematta, enkä osannut lopettaa, vaikka tuli paha olo.
Muulloin piilotin kaappeihini herkkuja, joita söin salaa. Painoa kertyi eikä se laahannut enää perässä kuten aiemmin. Harrastin kuitenkin ahkerasti voimistelua, joten en lihonut aivan suunnattomaksi, onneksi.
Näinä aikoina viha itseä kohtaan taisi lopulta syttyä, kun tajusin että olen todella lihonut ja peilistä katsoi liian iso minä.

Kärsin tästä kaikesta yläasteen ajan. Lukioon päästyäni suunta muuttui, kun itseinho oli kasvanut sietämättömäksi. Aloin tarkkailla syömisiäni, halusin laihtua. Olla pieni ja siro.
Elämä meni syömisten kanssa vuoristorataa.
Hetkittäin olin pitkään syömättä tai vähillä kalorimäärillä, hetkittäin taas palasin ahmimiseen ja kadotin itsekontrollini. Tällä tiellä olen edelleen, tosin olen päässyt hetkittäisiä repsahduksia lukuun ottamatta ahmimisesta eroon.
Painomääriä en tähän nyt kerro, mutta olen iloinen, että olen päässyt alle 50kg ja pysynyt siellä jo kauan. Salaisissa haaveissani haluan laihtua edelleen. Syöminen ja ruoka kontrolloivat elämääni, ovat luvattoman suuri osa sitä tällä hetkellä.
Tämä on kuitenkin ongelma, josta en halua eroon. Se tarkoittaisi lihomista, palaamista siihen kun olin vieläkin isompi ja lihavampi. Pelkään lihomista ja havittelen pieniä lukuja. Se on karu totuus.

Haluan tuntea, että voin melkein lentää.

Antaa tuulen viedä.

Aamupäivästä puhelin soi ja katson näytöllä näkyvää numeroa.
Terveydenhoitaja soittaa!! *apua*
Puhelu on lyhyt. Huomenna aika heti aamusta kymmeneltä.
En pääse enää karkuun, en voi valehdella ja esittää kaiken olevan vain hyvin.
En tiedä mitä tapahtuu. Entä jos romahdan, itken kyyneleeni terkkarin edessä.
Pelottaa aivan liikaa ja haluaisin vain olla menemättä, jäädä peiton alle pimeään ja kadota.

 Milana-Linnun kokoinen