Jos katoaisin nyt, kaikki tavarani jäisivät niille sijoilleen. Katson lattiaani peittäviä vihkoja, kirjoja, ympäriinsä olevia kyniä ja vaatekappaleita. Jätettäisiinkö tämä kaikki näin vai siivottaisiinko ne pois, vietäisiin pois silmistä. Ovi suljettaisiin eikä sitä enää koskaan avattaisi uudelleen. Päiväkirjani luettaisiin. Aiheuttaisin suunnatonta pahaa, jos niin kävisi. Kirjat ovat täynnä itkettyjä kyyneleitä, pahoja sanoja, täynnä käsittämätöntä pahaa oloa. Kaikki ikuiset salaisuuteni ja ajatukseni paljastuisivat. Sillä ei olisi väliä, en olisi täällä enää, en vain halua aiheuttaa sitä surua läheisilleni.
Uppoudun kirjoihin. Kuvittelen itseni mielessäni uuteen maailmaan, olen kärpäsenä katossa. Luen rankkoja kirjoja. Saan hetken päästää irti omasta pahasta olosta, uppoutua toiseen maailmaan. Rakastan lukemista yli kaiken. Pienenä kuljin aina kirja kädessäni, jo ennenkuin osasin edes lukea. Osasin iltasaduksi luetut kirjat ulkoa, katselin kuvia, annoin pienen sormeni kulkea niiden päällä. Kun opin lukemaan, kahmin kirjoja isot kasat, en lukenut sarjakuvia, en kiinnostunut televisiosta tai tietokonepeleistä. Olen iloinen, että jaksan lukea, että se on minulle niin rakas asia, sillä se helpottaa, se auttaa jaksamaan ja selviämään tässä todellisessa maailmassa, joka ei anna armoa.
Lämpö hellii. Kuljen ylikasvaneella nurmikolla paljain jaloin. Kukkaset kukkivat, taivas on kirkkaan sininen ja täysin pilvetön. Aurinkolasit peittävät herkät silmäni. Voisin käyttää niitä ympäri vuoden, jatkuvasti. Silloin ketään ei näkisi suoraan sisääni, hajonneeseen, jälleen sirpaleina olevaan sieluuni. Jokin tuo mukanaan pahan olon. Ahdistuksen, joka kietoutuu keuhkojeni ympärille. Silti haluaisin tuntea jotain vahvemmin, haluan jonkun johon kohdistaa tunteeni. Painan kynnet ihoon, revin hiuksista, mikään ei auta. Haluaisin viiltää, vaikka luulin olevani jo selvillä vesillä, olenhan ollut irti niin kauan. Ainoa asia, joka sen estää on ajatus, että en voi, koska lakkiaiset ovat ensi viikonloppuna. En halua peitellä, enkä varoa. Mitä tapahtuu juhlien jälkeen. En halua edes ajatella asiaa. Pakko olla vahva.
Näen ympärilläni vain iloa.
Ihmiset nauttivat kesästä, lämmöstä
ja yhdessä olosta.
Kuulen naurua, iloista puhetta ja musiikkia.
Olen kaiken ulkopuolella,
sillä en jaksa olla iloinen.
En jaksa hymyillä vastaantuleville,
en jaksa sanoa hei ja kiitos,
kaikki vie liikaa voimia.
Myönnän olevani kateellinen ihmisille, jotka osaavat iloita, nauttia elämän pienistä iloista ja selvitä huonoista hetkistä.
Haluaisin itsekkin pystyä siihen,
mutta mieleni on liian raskas.
Olen aina se ilonpilaaja, jota ei huvita, joka ei jaksa, joka ei naura muiden mukana, eikä kerro asioitaan.
En halua pilata muiden iloa.
Jään yksin kotiin, sammutan valot, kietoudun peittoon
ja annan ajatusten tulla
ja satuttaa.
Usein katoamishalun keskellä ajattelen, mitä tapahtuisi, jos häviäisin. Mitä tapahtuisi kaikille tavaroilleni? Uskallettaisiinko niihin koskea vai jäisivätkö ne niille sijoilleen, muistuttamaan minusta? Mitä tapahtuisi, jos joku lukisi päiväkirjani?
VastaaPoistaTunnistan tästä tekstistä tosi vahvasti itseni, sen miten haluaa paeta jonnekin toiseen paikkaan. Toisaalta tekee mieli lukea vaan jotain lastenkirjoja, koska niissä on kaikki hyvin, ja sitten toisaalta upottaa itsensä kauheisiin sotaromaaneihin, joukkomurhauutisiin ja elämäkertoihin. Mietin välillä, miksi pitää kuormittaa itseään niin rankoilla jutuilla, mutta ainakin ne auttavat selviämään omassa elämässä. Kirjan kansien välissä on portti muualle.
Ja sekin on niin tuttua, kun tuntuu, ettei ole voimia tehdä oikein mitään ja kaikki vie kovasti energiaa. Eikä voi mennä ihmisten ilmoille, kun pelkää pilaavansa muiden ilon, kun ei ole parhaimmillaan. Se on niin surullista. Sitten on vaikeaa edes saada sitä iloa tai energiaa mistään.