Elämä kantaa

kuljen eteenpäin pienen pienin askelin. Matkan varrella on monia minulle merkityksellisiä ja raskaita vaiheita ja päätöksiä. Tänä iltana tein päätökseni, etten aio tarttua terään enää. En aio jättää itseeni enää jälkiä niistä vaikeista hetkistä, en aio pyyhkiä kaikkea pois kivulla ja omalla verelläni. Haluan, nyt ihan todella haluan päästä eroon tästä addiktiosta. Viimeksi en ollut vielä aivan varma, en ollut vielä valmis päästämään irti, nyt tuntuu paremmalta ja varmemmalta.
Toivon kuitenkin ettei tämä ole vain hetken päähänpisto, etten ajattele huomenna toisin. Tiedän, että vaikeita hetkiä tulee, mutta nyt haluan toimia toisin. Haluan päästää irti, kokonaan.

Äsken kirjoittamani ei oikein sovi yhteen eilisiin tapahtumiin. Viilsin vahingossa sormeeni veitsellä haavan. Normaali tai no "normaali" ihminen olisi hakenut tässä tilanteessa laastaria, mutta minä istun lattialle ja yritän saada veren vuotamaan enemmän. En laittanut haavaan laastaria, vaikka se aukesi yhä uudelleen monet kerrat. Myönnyin vasta illalla, kun en halunnut sotkea lakanoita.
Istuessani tuolloin lattialla, mieleeni tuli kaikki nuo hetket kun olen toiminut samoin, eri tilanteissa. Mielessäni tapahtui jotain, en tiedä, mitä se jokin on, mutta ehkä kuitenkin jotain merkittävää.

Olen itkenyt ja valvonut öitä.
Olen nukahtanut kyyneleet silmissä.
Olen puristanut peittoa kasvojani vasten ja toivonut voivani kadota.
Ne ovat palanneet taas.
Ne yölliset ajatustulvat,
jotka eivät anna minun levätä. Kirjoittaminenkaan ei auta hiljentämään noita ajatuksia.
Ne ovat asioita,
joita ei halua myöntää ääneen,
joista ei voi puhua,
sillä ne aiheuttaisivat vain huonoja asioita ja harmia viattomille.

Kävin moikkaamassa terveydenhoitajaani pitkästä aikaa koululla. Hänellä oli onneksi tauko ja hetki aikaa jutella kanssani. Oli helpottavaa saada puhua ihmiselle, joka ymmärtää ja välittää. Saan onneksi pitää häneen yhteyttä myöhemminkin, vaikken kyseisessä koulussa enää opiskelekkaan. Lopuksi terkkarini halasi ja sanoi minulle "pidä itsesi tuollaisena". Lupasin hänelle (tosin miettien, millaisena?) ja kiitin avusta, jonka häneltä olen saanut. Tuntui saman aikaisesti hyvältä ja pahalta lähteä kotiin. Olen kiitollinen ystävälleni, joka kädestä pitäen raahasi minut terveydenhoitajan luo. Ilman tuota apua, en olisi yksinkertaisesti jaksanut opiskeluani, enkä varmaan olisi tässä tällä hetkellä. Ymmärrän sen nyt, kuinka uupunut tuolloin olin, ihan todella.

Muutaman viikon päästä on lakkiaisjuhla. En voi uskoa, että vihdoin saan vuorostani painaa tuon valkolakin päähäni, jonka eteen olen raatanut kolme vuotta. Löysin kauniin mekon ja siihen sopivan boleron, joka peittää juuri näkyvimmät arpeni tarvittaessa, jos tunnen itseni epävarmaksi. Lakki, kengät ja korut kruunaavat asun.
Muutama päivä lakkiaisten jälkeen on pääsykokeet, jotka jännittävät aivan hurjan paljon. Pelottaa hakea taas opiskelemaan, vaikka olen vasta toipumassa koulu-uupumuksestani, mutta haluan luottaa jaksavani, sillä aihe ja ala kiinnostavat minua todella. Haluan opiskelemaan!

Mielialani menevät edelleen vuoristorataa, kuten postauksistani tulee ehkä esille. Haluan kuitenkin yrittää kiinnittää huomioni enemmän positiivisiin, kuin negatiivisiin tunteisiin ja asioihin, sekä tuoda tänne blogiin myös iloista minua esille.  todellisuudessahan olen iloinen ja energinen nuori, mutta tämä puoli minussa jää harmittavan usein pahan olon alle.