Haaveita & pelkoja

Mieli on raskas ja peilityyni...

Olen nyt siis virallisesti vihdoin ylioppilas! Tulokset tuli viime perjantaina ja yllätin itseni positiivisesti, olen tyytyväinen tuloksiin.

Viime viikko oli henkisesti todella raskas. Samanlaista pahaa oloa ei ole ollut pitkiin aikoihin ja nyt se iski kahta kauheampana. Se lamaannutti ja vei minulta kaiken aivan silmän räpäyksessä. Nukkuminen koki heti kolauksen, kuten aina kun olo on heikko. Jouduin turvautumaan melatoniiniin useana iltana, että saavutin unen.
Vuodatin kyyneleitä taas pitkän ajan edestä. Nyt oloni on hieman parempi, ja jaksan kirjoittaa tännekkin jotain.

On raskasta kun menettää kirjoitustaitonsa, se on minulle niin tärkeä. se on henkireikä joka kannattelee.
En osaa enää kirjoittaa kuten ennen.
Olen kadottanut sen taidon.
Mieleni ei tuota ajatusvirtaa enää
kuten joskus.
Tai tuottaa kyllä, mutten saa niitä teksti muotoon koskaan.
Ennen pystyin suoltamaan tekstiä kerralla monta sivua.
Unettomat yöt olivat minun hetkeni, silloin kirjoitin ja purin mieltäni paperille kun ketään muu ei kuunnellut.

Kesä tuli aivan puun takaa. Rakastan kesää. Tänä kesänä voin olla ilman pitkiä hihoja. Olen siitä iloinen. Toisaalta ulkona auringossa ja kuumassa arvet tulevat paremmin esiin ja olen edelleen varuillani.
Kesä tuo Mukanaan myös muistot. Viime kesä oli varmasti elämäni vaikein. Vointini oli pitkiä jaksoja todella huono, voimat oli loppu ja ajatukset hetkittäin todella synkkiä. Tuolloin ihan todella pelkäsin itseäni ja ajatuksiani. Muistan kuinka en jaksaut koko kesänä nähdä ketään, istuin äidin iso huppari päälläni laiturilla kun muut soutelivat ja nauttivat kesästä, minun oli kylmä. Toivon todella, että tämä kesä on parempi, sillä toista samanlaista kesää en enää jaksa. En jaksa kantaa mukanani niin synkkää ja raskasta mieltä.

Jokin sisälläni herää taas,
se nostaa varovasti päätään
ja kutittelee jossain mieleni pohjalla.
Se on ahdistus joka hiipii varovasti taas kehooni ja mieleeni.
Se vie yritykset hymystä,
se vie sanani, joilla vastata kysymyksiin, se vetää minua sisälle itseeni, syvemmälle mieleni kiemuroihin.
Sillä on taas tiukka ote minusta,
se pelottelee jatkuvasti jossain.
En osaa taaskaan elää "normaalia" elämää.

Syöminen, voisin puhua vaikka kuinka kauan vain syömisestä. Se on niin vaikeaa, se vie liikaa aikaa, liikaa ajatuksia, liikaa voimia. Liikunta on lisääntynyt, mutta se ei ole pakonomaista, luulisin. Tai riippuu mikä on pakonomaisen liikunnan raja? En tiedä tarkkaa painoani, sillä koti- ja terkkarin vaaka näyttävät eri lukemia, se inhottaa ja ahdistaa. myönnän etten halua näihin syömisvaikeuksiin edes apua, sillä pelkään lihomista yli kaiken, ja niin varmasti kävisi jos apua saisin. Haluan vain olla pieni, kevyt ja siro.

Enää vähän päälle viikko niin saan painaa valkolakin päähäni. Paljon on vielä tehtävää, sillä leivon paljon itse. Muutama päivä juhlien jälkeen ovat pääsykokeet. Stressi taso alkaa taas nousta, koska en halua jäädä tyhjän päälle ilman opiskelu paikkaa. Toivon todella pysyväni kasassa ja onnistuvani pääsykokeissa, se on tavoitteeni.