Haluisin sua lyödä, muttet tunne mitään

Taidan olla vihdoin avun piirissä. Luulen, että voisin sanoa niin. Tällä viikolla oli omalääkäri sekä aika psykiatriselle akuuttipoliklinikalle. Ensi viikolla on lääkärille soittoaika sekä hoitajan aika polille. En tiedä mitä ajatella tai tehdä.

"Et sä ole kuitenkaan silmiin pistävän laiha. Kun täällä käy joskus sellaisia tosi laihoja, joista saa oikeasti olla huolissaan."
Puren alahuulta ja tuijotan tiukasti ikkunasta ulos. Tunnen vaan kuinka hoitaja tuijottaa mua, tarkkailee. Lääkäri hymisee jotain.
En tiedä missä pitää käsiä, sylissä, reisien alla, käsinojilla... Olenko oikeasti tarpeeksi sairas saadakseni apua. Ansaitsenko sitä?
Jos polilla käy paljon huonokuntoisempiakin potilaita, laihempia, joista ollaan huolissaan. Vienkö heidän paikkansa.
Tahdon vain pois. Sen sijaan kysyt: "millainen tämä sun syömishäiriö on? Tai jos nyt kutsumme sitä syömishäiriöksi."
Niinpä, mikä syömishäiriö. En ole riittävän laiha.
Vain oksentelen ja liikun, mietin syömisiä jatkuvasti ja vihaan itseäni suunnattoman paljon.
Lääkärin sanomiset saavat minut voimaan kokoajan huonommin. Hetken pelkään kyynelten vierivän poskille, mutta puristan kädet nyrkkiin ja pakotan ne pysymään piilossa.
Puolituntisen aikana tunteet käyvät surun ja vihan kirjon läpi. Ahdistus puristaa kurkkua niin, etten saa sanottua mitään. Vastaan lyhyin lausein ja tuskastun jatkuvaan hiljaisuuteen. Tekisi mieli läimäyttää lääkäriä, heittää pöydällä oleva koriste-esine ikkunasta läpi, lyhistyä liian pehmeältä tuolilta matolle itkemään.
Kuinka paljon työtä minun pitää tehdä, että ymmärretään. Ettei ajatuksiani, tunteitani tai tekojani vähäteltäisi. Luovutan. Istun vain hiljaa ja annan lääkärin miettiä omiaan.

Ulkona on nätti sää. Astun rappukäytävästä ulos ja vedän keuhkot täyteen ilmaa. Päätän kävellä kotiin kiertoreittiä. Osin kauniin ilman, osin pakkoliikunnan takia.
Mielessä kiertää käynnin aikana sanotut harvat sanat. Lauseet, jotka tekivät kipeää.
Minulla on likainen olo. Niin kamala ja inhottava. Olenko vain huono ihminen, oksentaminen on likaista. Tuntuu, että jokainen vastaantulija huomaa sen minusta. Tietää mitä teen itselleni, näkevät ajatuskuplat pääni päällä. En voi enää estää kyyneleitäni, kiskon vain takin kaulusta korkeammalle kasvojeni peitoksi ja kiristän tahtia. Askeliani tahdittaa mahani jääräpäinen murina. En saanut aamulla syötyä mitään. Olen edes jostain iloinen, olo on kevyt.

Mun sisällä oleva viha kasvaa taas. Katson itseäni peilistä ja isken nyrkin mahaan, seuraava isku osuu reiteen, toiseenkin. En tunne kipua, vain vihan sisälläni. Oksennan ja lyhistyn lattialle istumaan. Ainoa mitä saan enää ulos on kyyneleet. Olen totaalisen uupunut tähän kaikkeen. En jaksaisi enää oksentaa, en jaksaisi enää tehdä loputtomia lihaskunto liikkeitä, en jaksaisi kävellä tai nousta portaita ylös kotiin. En jaksa miettiä jokaista suupalaani ja vertailla ruokia. En jaksa enää edes ajatella tai tehdä mitään. Rystyset ovat ruhjeilla, kuukautisia ei enää ole, olen väsynyt ja uupunut sekä jatkuvasti kylmissäni. Miten olen tässä, nyt. En kadu tekojani, mietin vain miksi.

"Ettet pärjää, vai että tarvitset apua pärjätäksesi?"
Kysymys joka minulle esitettiin tänään yhdellä sivustolla. En osannut vastata. En tiedä pärjäänkö, en tiedä tarvitsenko apua. Mitä edes on pärjääminen? Sitä ettei riistä itseltään henkeä? Vai, että jaksaa elää elämää, tehdä ruokaa, opiskella, tehdä asioita? Vai että vain makaa yksin kotona?
"Mitä ajattelet, että siitä seuraisi, ettet jaksaisikaan enää pärjätä?"
Niin.. mitä siitä seuraa. En ehkä uskalla ajatella vaihtoehtoja. Mitä siitä oikeasti seuraisi, jos joskus sanoisinkin, etten pärjää enää. Ei ole luvallista olla pärjäämättä, eihän?