Askel on raskas.
Avain ei jaksa kääntyä lukossa.
Olen epäonnistuja. Huono.
Jalkoja särkee, niissä ei ole enää voimaa.
Sanotaan "ei pakkoliikunta mun mielestä ole huono asia"
En näe asiassa mitään hyvää.
Vain kivun, väsymyksen, pakon, ahdistuksen..
Lämmin kyynel vierähtää poskelle.
Saa loputkin kyyneleet tulemaan ulos.
Makaan lattialla ja nyyhkytän hiljaa.
Mielessä toistaa ajatus
"pakko"
Nykyään kaikki on "pakko" tai "en voi"
Jokainen asia on harkinnan takana.
Jokainen ajatus vie voimia.
Jokainen ajatus, jokainen asia pyörii
syömisen ympärillä.
Mikään muu ei mahdu enää mieleen.
Ei kaiken sen pahan sekaan.
Mikä on rajana syömishäiriölle?
Milloin joku voi sanoa että kärsin syömishäiriöstä?
Pyörin omaa ympyrää ja hymyilen nätisti.
"syöthän sinä?"
syön, aivan liikaakin.
Mutta mitä jos kaikki on liikaa, mitä jos mikään mitä teen, ei ole hyvä. Jos aina teen väärin.
Miten helposti otteen kaikesta voi menettää. Miten helposti voi kadottaa normaaliuden rajan. Ymmärryksen maailmasta ja tavallisesta elämästä.
Se on pelottavan helppoa.
Ja otteesta jällee kiinni saaminen pelottavan vaikeaa.
Kuljen kaupungilla vastatuuleen, vastavirtaan. Ihmiset tönivät laukuillaan, mulkoilevat pahasti ku en ymmärrä väistää ajoissa. Maailma tallaa maahan, painaa pieneen rakoon ja silti pakottaa jaksamaan. Mutta miten?
Miten muut jaksavat?
Ymmärsin, että siirryn vain suoraan ongelmasta toiseen. En osaa kehittää itselleni vähemmä haitallisia tapoja kohdata vaikeuksia tai pahaa oloa. Viiltely vaihtui syömisongelmiin. Yhteys on suora. Iloitsin siitä, että olin ollut irti monta kuukautta, mutta samaan aikaan nälkiinnytin itseäni ja siitä hieman eteenpäin aloin saada bulimisia oireita, kun aloin taas syödä. Hienoa, eikö?
En vain osaa.
"Kumman nopeaan
elämän langat saa
sykkyrään kiertymään,
umpisolmuun.
Ideoilla on taipumus
kaatua polvilleen.
Kumman nopeaan
elämän langat saa
sykkyrään kiertymään
mut älä huoli,
ihmisellä on taipumus
tippua jaloilleen."
Mä en pysty enää kai käydä koulua, en jaksa. Istun yksin aulassa, kun muut on tunnilla ja mietin miten lihava olen vieläkin. Haluan syödä, mutta pää ei kuitenkaan anna siihen lupaa. Ei ainakaan paljoa. Tähänkö se on mennyt, että laihdutus on numero yksi, eikä kohta ole enää sitä kakkosta, voimat ei taida enää riittää siihen. Epätoivoinen olo, ymmärrän miltä susta tuntuu, kun tää hallitsee muakin. Voimia sulle! <3
VastaaPoistaVoi pieni, on niin julmaa miten joku vie meidät tähän pisteeseen. Eikä enää tiedä miten jatkaa, miten päästä pois tästä kaikesta.
PoistaKiitos ja paljon voimia sulle myös ♥