Mieli murenee käsiin. Yritän koota sitä takaisin kokoon, mutta yhden palan loksahtaessa paikoilleen toinen putoaa ja lopulta kaikki palaset ovat maassa jaloissani.
Tämä päivä on ollut todella raskas. Olen tasapainoillut pienen pienellä langalla, olen ollut mieleni sisällä työntäen muun pois. Olen pidätellyt itkua ja lopulta päästänyt sen ulos. Kyyneleet eivät lopu koskaan. En vain jaksa enää.
En ole koskaan tuntenut olevani näin lohduttoman yksin. En voi puhua ystävilleni, sillä en halua heidän tuntevan itseään avuttomaksi tai huolivan minusta. Olenhan eri paikkakunnallakin eivätkä he voi auttaa. Minulla ei ole ketään. Ennen oli edes V, muttei enää. En voi puhua hänelle kuten joskus.
Olen valvonut öitä, itkenyt itseni uneen, ollut kotona neljän seinän sisällä, olen ollut aivan yksin. Sen vain sanon, etten jaksa enää. Olen viiltänyt, olen ollut ahdistunut, olen yrittänyt oksentaa, olen taas siellä jossain kaukana alhaalla muiden ulottumattomissa. Suuntana on vain ylöspäin, eikö? Mutten näe lähelläni yhtäkään narua, yhtäkään kättä tai porrasta. On vain minä ja kyyneleeni.
Silti aion yrittää, aion yrittää saada itseni avun luo. Yritän näyttää mitä sisälläni on, mitä tunnen, mitä pelkään ja ajattelen. Aion sanoa, että haluan tai oikeastaan tarvitsen apua nyt. En kuukauden päästä. Vaan NYT.
Haluan yrittää. Vielä kerran. Koska muuten en nouse täältä pohjalta enää.
Pysykää te vahvoina, jooko?♡
Matalan kynnyksen apua: http://www.mimmi.fi/toiminta-keskustassa/pop/
VastaaPoistaKiitos
Poista