Kaikkialla on pimeää

kuinka pitkään täytyy jaksaa yksin.
Kuinka monta kertaa joutuu kohtaamaa  tosiasian, ettei minua voida ottaa todesta. Kuinka monta kertaa palaan kotiin yksin, voiden entistäkin huonommin.

Kävin terveydenhoitajalla ja ihan todella yritin kertoa masentuneisuudesta ja syömistäongelmistani. Kaikki selittyy kuitenkin kuulemma vain iällä. Mun vastaukset oli kuulemma aivan tavallisia mun ikäryhmälle. On näköjään täysin hyväksyttävää ja normaalia vihata itseään, olla surullinen, ahdistunut ja apea sekä laihduttaa. Sanon, etten enää tiedä mikä on normaalia, "yrität nyt syödä edes 3-4h välein". Kaikki on kuitattu tällä ohjeella, hyvä nythän mä olenkin paljon viisaampi taas. Kaikki on vaan hyvin, niinhän mä olen sanonutkin...
Kerrankin mä itse halusin pyytää apua, viedä asiaa eteenpäin. Silti sain lähteä kotiin kyynel silmissä ja itkeä itseni uuvuksiin kotona, yksin. Olen turhautunut, surullinen, ahdistunut ja peloissani. Tyttö aulassa katsoi mun perään, suru silmin.

miten monta kertaa ihminen jaksaa yrittää, ilman että kertaakaan otetaan todesta.. missä kulkee raja. Onks se joku sääntö ettei voida luottaa siihen ihmiseen joka uskaltaa kertoa tarvitsevansa apua.. mikä siinä on.
Ainoa mitä sain nyhdettyä itselleni irti tuolta käynniltä on lääkäri aika labralähetettä varten, kun terkkari ei sitäkään saanut mulle laittaa kun pyysin. Ja tähän lääkäriaikaankin on vielä kolme pitkää viikkoa.
Jos lääkärillä vaan on aikaa, niin aion kertoa hänelle näistä mun ongelmistani. Jos vaikka saisin lähetteen samalla sinne psykologillekkin, mihin on hirvittävät jonot. Oon ihan toivoton. Mun voimat on aivan loppu tän asian kanssa ja oon täydessä syöksykierteessä mun syömisen kanssa.
Ehkä tää tästä, ensi vuonna...

Tää todesta ottaminen on ollu sellanen asia jo pitkään, mikä saa mussa valtavan määrän tunteita pintaan. Omien kokemusteni takia. Joskus nuorempana jo ajattelin ihan kamalia asioita tän asian takia. Olin vaan epätoivonen  pieni tyttö, joka kaipas sitä, että joku kuuntelee. Välittää aidosti ja on kiinnostunu. Toivoin että jotain pahaa tapahtuu. Jotain kamalaa, vaikka samaan aikaan se oli mun pahin pelkoni. Sillon mulla olis ollut lupa olla surullinen, lupa olla se joka itkee ja johon sattuu. Mulla kun ei oo koskaan ollut mitään varsinaista ulospäin näkyvää syytä mun masennukselle tai muille ongelmille. Ketään ei ymmärrä sitä. Eikä mulla ole sille lupaa.

Mitenkä mä voin koskaan saada apua, jos ketään ei edes halua ymmärtää. Eilen mä en edes hymyillyt. Olin vaan tunnoton, väsynyt ja ilmeetön. Silti... tapahtuu täysin sama kun aiemminkin. Maailma on aivan liian julma.
Ja mulla on nälkä, mutta mieli kieltää syömisen. Rankaisen itteäni kaikella tällä. En ansaitse mitään... En mitään.

Talvikin tuli. Se tuntuu turvalliselta, pimeys on turvallista. Muistot pimeistä illoista keinuttavat minua hiljaa. Saattelevat mielen sisään. Sielläkin on pimeää.