Mörkö mun sisällä

Mua pelottaa. Samainen ystävä, joka raahasi minut terveydenhoitajan luo hieman alle vuosi sitten, vaati minua uhkausten kera laittamaan tälle entiselle terveydenhoitajalleni sähköpostia. Toinen vaihtoehto olisi ollut suora yhteydenotto terveyskeskukseen, mutta yllätys yllätys valitsin mieluummin vaihtoehdoista ensimmäisen.
En kuulemma ole normaali, on huolestuttavaa, etten jaksa tehdä mitään, enkä tavata ihmisiä, ei ole hyväksi että erakoidun yksin kotiin, puhun sekavia, en vastaa viesteihin jajaja... lista oli pitkä.
Olenko tuo oikeasti minä? Puhuuko ystäväni todella minusta? En ymmärrä, enkä halua uskoa. Ehkä hän vain valehtelee, puhuu jostain muusta, pelottelee.
Apua minä en kuitenkaan tarvitse, eikö niin?

Tuleva pelottaa aivan liikaa.
 En uskalla tarkistaa sähköpostiani vastausten "toivossa".
Pakoilen asiaa varmasti viimeiseen asti.

En aio alistua taas painokontrolliin (en halua lihoa taas niihin liian suuriin lukemiin.) Tiedän, että tällä hetkellä joutuisin syynättäväksi painoni takia, sillä niin jouduin monta kiloa isompanakin. Vaikka edelleen painoni on kiltisti normaalipainon puolella, ei hätää siis.
En myöskään halua täyttää enää yhtään mielialakyselyä tai vastaavaa. En uskaltaisi täyttää sitä varmaankaan täysin luotettavasti, sillä pelkään pisteiden nousevan pelottavan korkeiksi. Kaikki se mitä siitä seuraisi, veisi aivan liikaa voimia. En jaksa kaivella menneisyyttäni, enkä jutella tunteistani.
Puhun mieluummin seinille ja avaudun kynälle ja paperille.

Joudun myöntämään, että henkisesti rankka viimeviikko jätti minuun taas jälkensä. Olin ollut valehtelematta monta kuukautta jo irti. Yksi ilta, valvotut yöt, patoutuneet kyyneleet ja ahdistus olivat aivan liikaa ja sorruin turvautumaan terään. Tuntuu pahalta myöntää, että se helpotti, että haluan viiltää lisää (tahdon nähdä oman veren). Muistot virtasivat samalla hetkellä mieleen, muistot helpotuksesta, häpeästä, pelosta ja jonkinlaisesta euforian tunteesta. Vain yksi suuri tunteiden sekamelska, joka uuvuttaa ja saa pään painumaan tyynyyn.

Olisi ihmisiä joille puhua,
 jotka haluavat auttaa.
Minä en halua enää puhua.
Mieleni on vallannut suuri lukko.
En halua enää olla ongelma.
Väitän kaiken olevan hyvin, hetkittäin niin onkin.
Pärjään yksin, olenhan aina pärjännyt.
En halua aiheuttaa huolta ja murhetta.
Olla aina se, jolle sanotaan ,
"kyllä mä ymmärrän", "kyllä se siitä".

Lähden juhannukseksi mökille. Yritän pitää hermolomaa. Nauttia luonnosta ja hiljaisuudesta. Pitäisi antaa asioiden olla, antaa mielen levätä ja pistää aivoihin salpa, joka estäisi pahojen asioiden mieleen tulon. Pelkään ahdistusta ja ymmärrettävästi tämä vain lietsoo sitä entisestään. En vain siedä sitä tunnetta, se vie kaiken, tuo tyhjän olon koko kroppaan, mutta valtaa mielen. Toivon vielä joskus pääseväni ahdistuksesta lopullisesti eroon. Silti pelkään...

https://www.youtube.com/watch?v=YJ-IvH4yIgU