Finding silence

Jos katoaisin nyt, kaikki tavarani jäisivät niille sijoilleen. Katson lattiaani peittäviä vihkoja, kirjoja, ympäriinsä olevia kyniä ja vaatekappaleita. Jätettäisiinkö tämä kaikki näin vai siivottaisiinko ne pois, vietäisiin pois silmistä. Ovi suljettaisiin eikä sitä enää koskaan avattaisi uudelleen. Päiväkirjani luettaisiin. Aiheuttaisin suunnatonta pahaa, jos niin kävisi. Kirjat ovat täynnä itkettyjä kyyneleitä, pahoja sanoja, täynnä käsittämätöntä pahaa oloa. Kaikki ikuiset salaisuuteni ja ajatukseni paljastuisivat. Sillä ei olisi väliä, en olisi täällä enää, en vain halua aiheuttaa sitä surua läheisilleni.

Uppoudun kirjoihin. Kuvittelen itseni mielessäni uuteen maailmaan, olen kärpäsenä katossa. Luen rankkoja kirjoja. Saan hetken päästää irti omasta pahasta olosta, uppoutua toiseen maailmaan. Rakastan lukemista yli kaiken. Pienenä kuljin aina kirja kädessäni, jo ennenkuin osasin edes lukea. Osasin iltasaduksi luetut kirjat ulkoa, katselin kuvia, annoin pienen sormeni kulkea niiden päällä. Kun opin lukemaan, kahmin kirjoja isot kasat, en lukenut sarjakuvia, en kiinnostunut televisiosta tai tietokonepeleistä. Olen iloinen, että jaksan lukea, että se on minulle niin rakas asia, sillä se helpottaa, se auttaa jaksamaan ja selviämään tässä todellisessa maailmassa, joka ei anna armoa.

Lämpö hellii. Kuljen ylikasvaneella nurmikolla paljain jaloin. Kukkaset kukkivat,  taivas on kirkkaan sininen ja täysin pilvetön. Aurinkolasit peittävät herkät silmäni. Voisin käyttää niitä ympäri vuoden, jatkuvasti. Silloin ketään ei näkisi suoraan sisääni, hajonneeseen, jälleen sirpaleina olevaan sieluuni. Jokin tuo mukanaan pahan olon. Ahdistuksen, joka kietoutuu keuhkojeni ympärille. Silti haluaisin tuntea jotain vahvemmin, haluan jonkun johon kohdistaa tunteeni. Painan kynnet ihoon, revin hiuksista, mikään ei auta. Haluaisin viiltää, vaikka luulin olevani jo selvillä vesillä, olenhan ollut irti niin kauan. Ainoa asia, joka sen estää on ajatus, että en voi, koska lakkiaiset ovat ensi viikonloppuna. En halua peitellä, enkä varoa. Mitä tapahtuu juhlien jälkeen. En halua edes ajatella asiaa. Pakko olla vahva.

Näen ympärilläni vain iloa.
Ihmiset nauttivat kesästä, lämmöstä
ja yhdessä olosta.
Kuulen naurua, iloista puhetta ja musiikkia.
Olen kaiken ulkopuolella,
sillä en jaksa olla iloinen.
En jaksa hymyillä vastaantuleville,
en jaksa sanoa hei ja kiitos,
kaikki vie liikaa voimia.
Myönnän olevani kateellinen ihmisille, jotka osaavat iloita, nauttia elämän pienistä iloista ja selvitä huonoista hetkistä.
Haluaisin itsekkin pystyä siihen,
mutta mieleni on liian raskas.
Olen aina se ilonpilaaja, jota ei huvita, joka ei jaksa, joka ei naura muiden mukana, eikä kerro asioitaan.
En halua pilata muiden iloa.
Jään yksin kotiin, sammutan valot, kietoudun peittoon
ja annan ajatusten tulla
ja satuttaa.

Hajoan

Miksi yhä uudelleen hajoan.
Huudan sisäänpäin niin lujaa että sattuu. On niin paha olla. Olo on sanoinkuvaamaton, ei sitä voi selittää.  Kyyneleet virtaavat holtittomasti, kynnet painuvat ihoon. Tekisi mieli viiltää, viedä tämä kaikki pois, vaikkei se ole vaihtoehto, ei enää. Ajatuksena se piinaa silti edelleen.
Tuntuu kuin mieltäni painaisi saman aikaisesti miljoona eri asiaa. Tunnen itseni niin huonoksi. Nukkumisesta ei tule mitään, taaskaan.
Miksi maailma iskee minua vastaan joka kerta. Aina jossain vaiheessa romahdan taas. Hajoan pahaan olooni ja itken yöt. Palaset murenevat ympärilleni, enkä kerkeä korjaamaan kaikkea takasin kokonaiseksi, kunnes kaikki hajoaa jälleen käsiini. Kuinka monta kertaa jaksan vielä koota palasia yhteen ja toivoa parempaa, toivoa että pärjään ja että elämä kantaa.

Tämä on taas vain yksi vaikea yö, josta täytyy selvitä. Pakko selvitä.

Haaveita & pelkoja

Mieli on raskas ja peilityyni...

Olen nyt siis virallisesti vihdoin ylioppilas! Tulokset tuli viime perjantaina ja yllätin itseni positiivisesti, olen tyytyväinen tuloksiin.

Viime viikko oli henkisesti todella raskas. Samanlaista pahaa oloa ei ole ollut pitkiin aikoihin ja nyt se iski kahta kauheampana. Se lamaannutti ja vei minulta kaiken aivan silmän räpäyksessä. Nukkuminen koki heti kolauksen, kuten aina kun olo on heikko. Jouduin turvautumaan melatoniiniin useana iltana, että saavutin unen.
Vuodatin kyyneleitä taas pitkän ajan edestä. Nyt oloni on hieman parempi, ja jaksan kirjoittaa tännekkin jotain.

On raskasta kun menettää kirjoitustaitonsa, se on minulle niin tärkeä. se on henkireikä joka kannattelee.
En osaa enää kirjoittaa kuten ennen.
Olen kadottanut sen taidon.
Mieleni ei tuota ajatusvirtaa enää
kuten joskus.
Tai tuottaa kyllä, mutten saa niitä teksti muotoon koskaan.
Ennen pystyin suoltamaan tekstiä kerralla monta sivua.
Unettomat yöt olivat minun hetkeni, silloin kirjoitin ja purin mieltäni paperille kun ketään muu ei kuunnellut.

Kesä tuli aivan puun takaa. Rakastan kesää. Tänä kesänä voin olla ilman pitkiä hihoja. Olen siitä iloinen. Toisaalta ulkona auringossa ja kuumassa arvet tulevat paremmin esiin ja olen edelleen varuillani.
Kesä tuo Mukanaan myös muistot. Viime kesä oli varmasti elämäni vaikein. Vointini oli pitkiä jaksoja todella huono, voimat oli loppu ja ajatukset hetkittäin todella synkkiä. Tuolloin ihan todella pelkäsin itseäni ja ajatuksiani. Muistan kuinka en jaksaut koko kesänä nähdä ketään, istuin äidin iso huppari päälläni laiturilla kun muut soutelivat ja nauttivat kesästä, minun oli kylmä. Toivon todella, että tämä kesä on parempi, sillä toista samanlaista kesää en enää jaksa. En jaksa kantaa mukanani niin synkkää ja raskasta mieltä.

Jokin sisälläni herää taas,
se nostaa varovasti päätään
ja kutittelee jossain mieleni pohjalla.
Se on ahdistus joka hiipii varovasti taas kehooni ja mieleeni.
Se vie yritykset hymystä,
se vie sanani, joilla vastata kysymyksiin, se vetää minua sisälle itseeni, syvemmälle mieleni kiemuroihin.
Sillä on taas tiukka ote minusta,
se pelottelee jatkuvasti jossain.
En osaa taaskaan elää "normaalia" elämää.

Syöminen, voisin puhua vaikka kuinka kauan vain syömisestä. Se on niin vaikeaa, se vie liikaa aikaa, liikaa ajatuksia, liikaa voimia. Liikunta on lisääntynyt, mutta se ei ole pakonomaista, luulisin. Tai riippuu mikä on pakonomaisen liikunnan raja? En tiedä tarkkaa painoani, sillä koti- ja terkkarin vaaka näyttävät eri lukemia, se inhottaa ja ahdistaa. myönnän etten halua näihin syömisvaikeuksiin edes apua, sillä pelkään lihomista yli kaiken, ja niin varmasti kävisi jos apua saisin. Haluan vain olla pieni, kevyt ja siro.

Enää vähän päälle viikko niin saan painaa valkolakin päähäni. Paljon on vielä tehtävää, sillä leivon paljon itse. Muutama päivä juhlien jälkeen ovat pääsykokeet. Stressi taso alkaa taas nousta, koska en halua jäädä tyhjän päälle ilman opiskelu paikkaa. Toivon todella pysyväni kasassa ja onnistuvani pääsykokeissa, se on tavoitteeni.

Elämä kantaa

kuljen eteenpäin pienen pienin askelin. Matkan varrella on monia minulle merkityksellisiä ja raskaita vaiheita ja päätöksiä. Tänä iltana tein päätökseni, etten aio tarttua terään enää. En aio jättää itseeni enää jälkiä niistä vaikeista hetkistä, en aio pyyhkiä kaikkea pois kivulla ja omalla verelläni. Haluan, nyt ihan todella haluan päästä eroon tästä addiktiosta. Viimeksi en ollut vielä aivan varma, en ollut vielä valmis päästämään irti, nyt tuntuu paremmalta ja varmemmalta.
Toivon kuitenkin ettei tämä ole vain hetken päähänpisto, etten ajattele huomenna toisin. Tiedän, että vaikeita hetkiä tulee, mutta nyt haluan toimia toisin. Haluan päästää irti, kokonaan.

Äsken kirjoittamani ei oikein sovi yhteen eilisiin tapahtumiin. Viilsin vahingossa sormeeni veitsellä haavan. Normaali tai no "normaali" ihminen olisi hakenut tässä tilanteessa laastaria, mutta minä istun lattialle ja yritän saada veren vuotamaan enemmän. En laittanut haavaan laastaria, vaikka se aukesi yhä uudelleen monet kerrat. Myönnyin vasta illalla, kun en halunnut sotkea lakanoita.
Istuessani tuolloin lattialla, mieleeni tuli kaikki nuo hetket kun olen toiminut samoin, eri tilanteissa. Mielessäni tapahtui jotain, en tiedä, mitä se jokin on, mutta ehkä kuitenkin jotain merkittävää.

Olen itkenyt ja valvonut öitä.
Olen nukahtanut kyyneleet silmissä.
Olen puristanut peittoa kasvojani vasten ja toivonut voivani kadota.
Ne ovat palanneet taas.
Ne yölliset ajatustulvat,
jotka eivät anna minun levätä. Kirjoittaminenkaan ei auta hiljentämään noita ajatuksia.
Ne ovat asioita,
joita ei halua myöntää ääneen,
joista ei voi puhua,
sillä ne aiheuttaisivat vain huonoja asioita ja harmia viattomille.

Kävin moikkaamassa terveydenhoitajaani pitkästä aikaa koululla. Hänellä oli onneksi tauko ja hetki aikaa jutella kanssani. Oli helpottavaa saada puhua ihmiselle, joka ymmärtää ja välittää. Saan onneksi pitää häneen yhteyttä myöhemminkin, vaikken kyseisessä koulussa enää opiskelekkaan. Lopuksi terkkarini halasi ja sanoi minulle "pidä itsesi tuollaisena". Lupasin hänelle (tosin miettien, millaisena?) ja kiitin avusta, jonka häneltä olen saanut. Tuntui saman aikaisesti hyvältä ja pahalta lähteä kotiin. Olen kiitollinen ystävälleni, joka kädestä pitäen raahasi minut terveydenhoitajan luo. Ilman tuota apua, en olisi yksinkertaisesti jaksanut opiskeluani, enkä varmaan olisi tässä tällä hetkellä. Ymmärrän sen nyt, kuinka uupunut tuolloin olin, ihan todella.

Muutaman viikon päästä on lakkiaisjuhla. En voi uskoa, että vihdoin saan vuorostani painaa tuon valkolakin päähäni, jonka eteen olen raatanut kolme vuotta. Löysin kauniin mekon ja siihen sopivan boleron, joka peittää juuri näkyvimmät arpeni tarvittaessa, jos tunnen itseni epävarmaksi. Lakki, kengät ja korut kruunaavat asun.
Muutama päivä lakkiaisten jälkeen on pääsykokeet, jotka jännittävät aivan hurjan paljon. Pelottaa hakea taas opiskelemaan, vaikka olen vasta toipumassa koulu-uupumuksestani, mutta haluan luottaa jaksavani, sillä aihe ja ala kiinnostavat minua todella. Haluan opiskelemaan!

Mielialani menevät edelleen vuoristorataa, kuten postauksistani tulee ehkä esille. Haluan kuitenkin yrittää kiinnittää huomioni enemmän positiivisiin, kuin negatiivisiin tunteisiin ja asioihin, sekä tuoda tänne blogiin myös iloista minua esille.  todellisuudessahan olen iloinen ja energinen nuori, mutta tämä puoli minussa jää harmittavan usein pahan olon alle.

Voitolla(ko)

Kampean itseäni ylös kuilusta.
 Tartun hyviin asioihin, tartun niihin pelottaviin
 tärkeisiin haaveisiin, jotka pelkään menettää.
 En tartu kenenkään käteen, sillä en uskalla, en vielä.
 Olen jo voitolla, tiedän sen. Taas. Jokin kuitenkin tarraa nilkkaani,
kasvaa kehoani pitkin, kietoutuu tiukasti mahani
ja vartaloni ympärille. Se peittää suuni, ei anna syödä,
 ei anna huutaa apua. Se vetää minua mukanaan kohti pohjaa,
 tällä kertaa eri suuntaan kuin ennen.

Kaikki on taas hyvin, kai, tai en tiedä. Tuntuu ettei minulla ole enää minkäänlaista yhteyttä itseeni, tai yhteys ainakin rakoilee pahasti. En tiedä enää mitä tunnen, vai tunnenko mitään. Ristiriitaista ja epäselvää, mutta yksinkertaistettuna, en enää tiedä onko kaikki hyvin, vai huonosti, en tiedä mitä tunnen ja mitä ajattelen. Yritän vain olla välittämättä tästä oudosta tyhjästä olosta, mutta pakostakin se välillä inhottaa. En oikein osaa sanoa kumpi on pahempi tai parempi, se vanha olo, vai tämä uusi outo olo.

makaan yöllä kello yksi sängylläni peittoon kääriytyneenä kuulokkeet korvilla. 

Uni ei tule taaskaan, se antaa odotuttaa itseään, kuten monena muunakin iltana. 

Tekisi mieli vain itkeä, olo on täysin surkea ja mieli maassa. 

Kyyneleet vierii mun poskea pitkin, sydän hakkaa, olo on täysin turta. 

Sängyllä maatessani mieleeni tuli kuitenkin yksi hyvä asia.
Olen ollut viiltelystä erossa taas jo monta kuukautta, yay!

Tämä kaikki tämän hetkinen paha olo liittyy vain syömiseen.
Olen tehnyt siitä itselleni helvetinmoisen ongelman, vaikka niin ei pitänyt koskaan käydä.
Ruoka, syöminen ja paino pyörivät jatkuvasti mun mielessä.
Mietin paljonko olen syönyt, paljonko olen liikkunut, mitä voin syödä ja kuinka paljon.... jatkuvaa ajatusvirtaa.
En osaa päästää irti pahoista ajatuksista.
Enkä osaa pyytää apua niistä eroon pääsemiseksi.

Tämä kohta ja kappale saa minut aina itkemään.
Se sai minut ymmärtämään,
kuinka satutan ajatuksillani ja teoillani rakkaitani enemmän kuin luulinkaan.
En tarkoituksella ole paha, tai halua satuttaa.

"babe, don't be afraid. 

You know i love you with all of my heart.

Please listen to me,

don't let these wicked thoughts tear us apart."

 

Svavar Knùtur-Emotional Anorexic