Things are too heavy

Miksi unohtaminen on niin vaikeaa. Istun alas ja samaan aikaan muistot virtaavat mieleeni, kaikki tuntuu niin todelta, kuin kokisin kaiken yhä uudelleen ja uudelleen. Milloin pääsen niistä yli, milloin voin päästää irti ja unohtaa. En ehkä ikinä kokonaan, mutta niin etteivät ne hallitse elämääni ja ajatuksiani jatkuvasti. Lamaannun paikoilleni ja nykyisyys painuu tietoisuuden ulkopuolelle, en näe enkä kuule mitään. Miksi se valtaa minut niin voimakkaasti, se on pelottavaa.



Miksen voi olla vapaa

 

Olen pitkään miettinyt kuinka julma ihmismieli on. En ymmärrä sitä, enkä tule koskaan ymmärtämäänkään. Minun mieleni on vallannut kamalat ajatukset, viha, inho.. Miksi haluan olla laiha, laihempi. Miksen ole omasta mielestäni riittävä, tarpeeksi hyvä ja kaunis. Se liittyy vahvasti perfektionismiin, olen liian itsekriittinen, pilkun tarkka. Jos joku muu tekee virheitä, se on okei, omat virheet eivät ole hyväksyttäviä. En tiedä miten pitkälle voin kaiken vielä viedä ja se pelottaa. Enkä enää edes tiedä mitä uskoa. Omia silmiäni, kehoani, vaiko muiden sanoja. Mihinkään en uskalla luottaa.

 

 

Suurin ongelmani on se, etten puhu. Minun asiani eivät ole tärkeitä, muita kuuntelen ja autan, ja haluan tehdä niin, mutta vasta olen ymmärtänyt kuinka olen unohtanut itseni. Ainut miten saan ajatuksiani ulos on kirjoittaminen. Se on minulle todella tärkeä asia, sillä kirjoittamalla saan ilmaistua itseäni ja purettua tunteitani ja ajatuksiani, se auttaa edes vähän.

Istun ihmisten ympäröimänä, mutta silti tunnen olevani aivan yksin.

Puheensorina peittyy sisäisen huutoni alle.

Joku sanoo nimeni ja yritän kuunnella, olla tarkkana. Silti puhe soljuu ohitseni ilman,

että saan kiinni sanoista.

Ihmiset ovat tyytyväisiä kunhan näytän kiinnostuneelta.

Ketään ei näe kuinka käteni tärisevät ja kiertyvät mahani ympärille sormet kylkiin painettuina.

Haukon henkeäni ja mieleni valtaa pelko, että paljastun, etten jaksa enää.

Niin totta

 

Kaikki helpottaa, kun saan yhdenkin asian tehtyä alta pois. Ennen lukioon menoa, minulla oli itsestäni kovat odotuksen, nyt ajattelen että olen epäonnistunut, mennyt aina sieltä mistä aita on matalin, kaikki jää niin pienestä kiinni. Ennen ajattelin että suoriudun ja ylitän itseni, saan hyviä numeroita eikä kurssien kanssa tule ongelmaa. Nyt ajattelen vain, että kunhan selviän, kunhan saan painaa valkolakin päähäni. Olen karsinut opiskelustani paljon asioita pois, mitä minun piti hoitaa. Suunnitelmat ovat menneet niin monta kertaa uusiksi. Työmäärä on ollut pieni, ainakin nyt viimeisenä vuotena, silti olen lopen uupunut, eikä voimia ole mihinkään. Milloin saan voimani ja elämäni taas takaisin, sitä en tiedä, eikä varmasti tiedä ketään muukaan.

Olen kateellinen kaikille niille, jotka osaavat ottaa asiat rennosti, nauraa virheilleen ja joilla on energiaa harrastaa, nähdä ystäviä, hoitaa koulu ja tehdä muuta mukavaa. Omassa elämässäni kaikki on karsiutunut pois. Minulle valitetaan kuinka olen liikaa kotona. Tiedän sen, mutta entä jos en vain nyt pysty muuhun. Tuntuu, että minulla on todella paljon opeteltavaa elämästä. Olen kadottanut otteeni siitä kaikesta mitä minulla oli.

 

"you find, that it is necessary to let things go; simply for the reason that they are heavy"