Salaisuuteni ikuisesti: Saanko nukkua ikuisesti?

Haluan olla positiivinen, haluan katsoa peiliin ja hymyillä.
En halua olla niin vaikea ihminen, en halua olla sellainen kuin olen nyt. Kun kaikki on vain yhdentekevää.
Tuijotan itseäni peilistä silmiin. Mietin voisinko nähdä niiden kautta mun sisimpään.
Mun palasina olevaan sieluun.
Jossain vaiheessa silmät täyttyy kyynelistä, enkä näe enää mitään.
Välillä mua pelottaa, että ihmiset näkee suoraan mun läpi. Käännän usein katseen pois, enkä katso suoraan silmiin.

Mitä jos kosket muhun, meneekö sun käsi musta läpi? Yrität ottaa kädestä, mutta se on mahdotonta. Mä en ole täällä, vaan jossain kaukana muualla. Mun mielen sisällä. Harhailen, kaadun maahan kun jalat ei enää kanna.

Kaikkein helpointa on olla vain yksin. Ei tarvitse varoa.
Jossain vaiheessa paha painoi minut kuitenkin selkä seinää vasten, enkä päässyt enää sen otteesta irti. En jaksanut enää taistella vastaan, suojamuurini mureni, sen pitämisestä oli tullut jo liian raskasta. Paljastin kipeitä asioita itsestäni. Nyt näen vain huolen katseessasi, kun vaadit minua kertomaan totuuden. En pääse enää karkuun. Haluaisin palata vanhaan takaisin, tuttuun ja turvalliseen vanhaan, joka kuitenkin vain tuhoaisi minut hitaasti. Silti haluan siihen takaisin, koska pelkään niin paljon.
Miksi avun vastaan ottaminen on niin vaikeaa? Hetkittäin se tuntuu jopa mahdottomalta. Pärjään yksinkin, aivan kuten tähänkin asti, eikö.

En kuitenkaan enää pärjäisi ilman minulle rakkaita ihmisiä. Siksi toivon, että he eivät jätä minua yksin, vaikka olenkin usein liian hankala. Vaikka sanon pärjääväni yksin, sisimmässäni silti tiedän, että tarvitsen heitä.

Onneksi loppuviikko on vapaata, saan levätä ja nukkua pitkään. Toisaalta minullahan ei ole oikeasti lomaa, koulujuttuja pitäisi hoitaa jatkuvasti ja ylppäreihin lukea. Koskaan en ole lukenut tarpeeksi, mistä siis tiedän, koska voin lopettaa. En anna itselleni lupaa sulkea kirjaa, lopettaa lukemista, tarvitsen toisen sanomaan minulle "anna itsesi levätä". Kuinka monta kertaa voin polttaa itseni loppuun, ennen kuin tajuan lopettaa.

Iltaisin makaan sängylläni pimeässä, kiedon peiton tiukasti ympärilleni ja yritän keskittyä hengittämiseen. Kehoni on väsynyt, mutta mieleni ei anna minun nukkua. Otan pillerin, joka vaikuttaa hetken päästä, jolloin vaivun levottomaan uneen. Aamulla herätyskello vaatii minua nousemaan ja kohtaamaan uuden päivän. Ylös nouseminen on aina vain vaikeampaa, kun väsymys painaa silmäni väkisin kiinni ja mieli on sumussa. Odotan jo iltaa.

Haluan matkustaa kauas pois kaikesta tästä tutusta ja arkisesta. Haluan nähdä maailmaa, tuntea olevani vapaa. Ehkä kaikki olisi paremmin jossain toisaalla, en vain tiedä sitä vielä. Ehkä muistot ja pahat ajatukset ja ajat jäävät taakseni, joku vahvempi voi tuhota ne puolestani. Joku joka pystyy siihen mihin minulla ei ole voimia. Joskus aion ottaa siitä vielä selvää. Siihen asti minun on pakko selvitä ja jaksaa elää täällä päivä kerrallaan. Yritän nauttia pienistä hetkistä, tehdä niistä tärkeitä. Saada enemmän hyviä kuin huonoja muistoja, joita voin hyvillä mielin kirjoittaa ylös ja muistella myöhemmin. Vielä joskus aion ottaa itselleni tatuoinnin, joka muistuttaa minua kaikesta siitä, mistä olen selvinnyt. Haluan muistaa kuinka heikoilla olen joskus ollut, mutta kuinka olen silti selviytynyt.