Sometimes things are hard

Minulla ei ole koskaan diagnosoitu mitään. Toisaalta se olisi mahdotonta, sillä en ole tähän päivään mennessä uskaltautunut lääkärin luo. Olen käynyt psykologin ja terveydenhoitajan luona. Minulle on sanottu vain "viittaa keskivaikeaan masennukseen" ja koulu-uupumus minulla on ainakin. Olen ollut myös painokontrollissa ja minulle on asetettu painoraja jota en saisi alittaa. Painotarkkailussa olen edelleen, koska paino on ollut laskussa jatkuvasti.
Itse en sitä huomaa tai halua myöntää. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä. Ei tarvitse olla täydellinen ollakseen onnellinen. Mutta entä jos ei osaa hyväksyä itseään sellaisena kuin on. Miten silloin voi elää. Kaipaan vastauksia. Mieleni on täynnä ilmassa leijuvia kysymyksiä. Tuntuu että hukun niiden alle.

Ajatukset vievät minua taas aivan liikaa mukanaan.
Seison peilin edessä, sanon itselleni ääneen olevani hullu jos teen sen.
Silti hetken päästä löydän itseni huoneestani yrittäen etsiä jotain terävää.
Hapuilen päättömästi kaikkea mihin käteni osuvat.
Lopulta väsyn ja vaivun lattialle makaamaan.
Edes kyyneleet eivät pääse lasittuneen katseeni läpi. Minua kylmää.
Olen epäonnistuja, vaikka nyt voin mukamas tyytyväisenä sanoa onnistuneeni olemaan
satuttamatta itseäni.
Silti olin jo liian lähellä romahtaa

 

Työnnän ihmiset pois läheltäni. En ole tarpeeksi sosiaalinen ja aktiivinen. En ole osannut arvostaa ystävieni halua auttaa, huomannut heidän huoltaan. Olen kieltänyt kaiken.
En ole päästänyt ketään lähelleni. Piiloudun kahvikupin taa ja nyökyttelen kaiken olevan hyvin.
Äiti halaa minua tiukasti, toivottaa hyvää yötä. Toivon, ettei hän päästäisi koskaan irti, että saisin olla se pieni tyttö taas. Silmäni täyttyvät kyynelistä ja toivon voivani kertoa kaiken. Kuitenkin lopulta kokoan itseni, toivotan hyvät yöt ja painan oven takanani kiinni.
Olen niin lohduttoman yksin. Aivan liian yksin, vaikka lähelläni on paljon rakkaita ihmisiä.
Surullisinta on, että ainoa jota voin syyttää olen minä itse...

Olen aina ollut henkilö, jolle muut purkavat huolensa, yläasteella tuntui, että olen yleisesti tunnettu terapeutti, joka jaksaa kuunnella ja auttaa. Muita on niin helppo auttaa ja toivonkin siitä joskus tulevaisuudessa itselleni ammattia. Olisi ihanaa saada auttaa ihmisiä ja nähdä, kuinka kaikki alkaa sujua taas paremmin. Se on unelma ammattini ja sitä kohti tavoittelen kovasti. Muille annettuja ohjeita on kuitenkin vaikea soveltaa itseensä. Tai sen pitäisi olla helppoa, mutta silti en ole juurikaan pystynyt siihen vielä. Ehkä joskus vielä. Ajattelin, että voisin tehdä itselleni listan asioista, jotta muistaisin huomioida myös itseni. Olen jo askarrellut seinälleni kollaasin, jossa on positiivisia asioita. Sen tuntuu pieneltä jutulta, mutta silti saa minut piristymään edes vähän.

Nyt on perjantai ja viikonloppu edessä. Aion nauttia yhteisestä ajasta poikaystäväni kanssa. Nauttikaa tekin viikonlopusta ja kerätkää voimia uuteen viikkoon. ♥

"You`re not alone"
http://www.youtube.com/watch?v=0ODDtLMiGnY

Haluan vielä olla voittaja

Sen pitäisi olla helppoa, eikö?

Välillä tuntuu, että unohdan hengittää. Jossain vaiheessa keuhkot vaativat lisää happea ja haukon henkeäni. Joskus en uskaltanut käydä uimassa, sillä pelkäsin sukeltavani liian pitkään. Pelkäsin etten löydä enää pintaan.

Asiat menevät hetkittäin hyvin. Olen iloinen ja elämänhaluinen nuori, joka joskus ennen olin. Näinä hetkinä ajattelen kaiken olevan hyvin ja ettei minkäänlaista syytä suruun tai vastaavaan ole. Olen täynnä energiaa ja nauran iloisesti. Vihdoin saan nauttia elämästä.
Valitettavan usein olen ollut väärässä, jossain vaiheessa kaikki romahtaa taas. Sulkeudun itseeni ja en osaa löytää elämästä enää niitä ilon aiheita, tai nauttia asioista joista ennen pidin. Miksi aina käy niin.. mikä saa aikaan tämän muutoksen olossani. Joskus mielialani vaihtelevat päivittäin, tai useita kertoja päivässä. En pysy tunteideni vuoristoradassa mukana. Tällainen on rankkaa olla.

Aika on jättänyt minuun jälkensä. Niin muistoina, pelkoina kuin konkreettisina jälkinä ihossani. Hetkittäin puran kaiken pahan itseeni, en ole löytänyt muutakaan keinoa. Nyt todella kadun sitä kun ensimmäisen kerran viilsin kivun iholleni.
Olen kovettanut itseni, minulla ei ole ollut vaihtoehtoja. En antanut yli vuoteen itseni itkeä, se olisi ollut heikkoutta. Lopulta jouduin opettelemaan sen uudelleen, olin unohtanut kuinka itketään, kuinka se auttaa purkamaan patoutuneita tunteita ulos.
Hetkittäin olin todella välinpitämätön itseni suhteen. En välittänyt vaikka ruusupensaan piikit viilsivät ihoni verille, en välittänyt vaikka veljeni löi minua, tunsin ansaitsevani kaiken kivun.
Taitaa olla luonnonlaki, että kaikki pahat asiat kaatuvat niskaan aina samalla kertaa, moni muukin voi varmasti allekirjoittaa tämän. Itsellenikin näin on käynyt useaan otteeseen.

Nyt pienin askelin yritän oppia pitämään itsestäni. Siihen suurin apu on poikaystäväni, joka on minulle korvaamaton apu ja tuki.
Minun täytyy oppia kohtelemaan itseäni niinkuin kohtelen muitakin. Ja huolehtia terveydestäni. Tiedän että matkani on vielä pitkä, mutta haluan selvitä ja olla lopulta voittaja.

   

Be positive

Tänään haluan olla iloinen, tehdä tästä hyvän päivän. En halua päästää huonoja ajatuksia mieleeni, tänään kaikki positiivinen on vahvempaa, kuin mikään muu.
Yritän olla itselleni kiltimpi. Antaa itseni nauttia asioista, jotka olen pitkään kieltänyt itseltäni.
Aamu alkoi piristävällä puhelulla poikaystäväni kanssa, pitkästä aikaa sain nauraa, mikä tuntuu todella hyvältä. Treenasin myös hieman, koska olen yksin kotona. Välipalaksi tein itselleni myös mansikkasmoothien ♥ terveellistä ja hyvää!

Rakastan ihania treeni vaatteita

 

 



Haluan tehdä tästä postauksesta positiivisen. Kertoa kuvien kautta asioita, joista pidän ja mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Asioita on paljon, joten tähän saan mahtumaan vain murto osan siitä kaikesta. Haaveet tulevaisuudesta auttavat jaksamaan eteenpäin, koska haluan kokea ja saavuttaa kaiken sen. Kuvat saavat kertoa puolestani, sillä sanat eivät tänään riitä.

Rakastan kulkea metsässä

Rakastan hameita ja mekkoja

Rakastan voimistelua, mutta valitettavasti
oma harrastaminen on loppunut

 Rakastan hyvää ruokaa,
mutta nykyään liian usein kiellän
siitä nauttimisen itseltäni

Rakastan kauniita astioita ja muita esineitä

♥

Ja asioita, joista haaveilen:

 Muuttaa mahdollisimman pian omaan asuntoon

Saada työ, josta pidän

Aloittaa vielä joskus tankotanssi

Hankkia joskus omia ragdoll kissoja

 Saada lapsia

Ja tietenkin olla mahdollisimman hyvä vanhempi

Haluan olla hassu ja onnellinen vanhus:D

Tähän kuvaan onkin hyvä päättää tulevaisuuden haaveet listani ja palata tähän päivään ja nauttia näistä hetkistä joita minulla on nyt elettäväni. Kaikki hyvä tulee aikanaan vielä. Haluan uskoa niin.

Paitsi loppuun vielä kaikille!







 

 



Saanko nukkua ikuisesti?

Haluan olla positiivinen, haluan katsoa peiliin ja hymyillä.
En halua olla niin vaikea ihminen, en halua olla sellainen kuin olen nyt. Kun kaikki on vain yhdentekevää.
Tuijotan itseäni peilistä silmiin. Mietin voisinko nähdä niiden kautta mun sisimpään.
Mun palasina olevaan sieluun.
Jossain vaiheessa silmät täyttyy kyynelistä, enkä näe enää mitään.
Välillä mua pelottaa, että ihmiset näkee suoraan mun läpi. Käännän usein katseen pois, enkä katso suoraan silmiin.

 

Mitä jos kosket muhun, meneekö sun käsi musta läpi? Yrität ottaa kädestä, mutta se on mahdotonta. Mä en ole täällä, vaan jossain kaukana muualla. Mun mielen sisällä. Harhailen, kaadun maahan kun jalat ei enää kanna.

Kaikkein helpointa on olla vain yksin. Ei tarvitse varoa.
Jossain vaiheessa paha painoi minut kuitenkin selkä seinää vasten, enkä päässyt enää sen otteesta irti. En jaksanut enää taistella vastaan, suojamuurini mureni, sen pitämisestä oli tullut jo liian raskasta. Paljastin kipeitä asioita itsestäni. Nyt näen vain huolen katseessasi, kun vaadit minua kertomaan totuuden. En pääse enää karkuun. Haluaisin palata vanhaan takaisin, tuttuun ja turvalliseen vanhaan, joka kuitenkin vain tuhoaisi minut hitaasti. Silti haluan siihen takaisin, koska pelkään niin paljon.
Miksi avun vastaan ottaminen on niin vaikeaa? Hetkittäin se tuntuu jopa mahdottomalta. Pärjään yksinkin, aivan kuten tähänkin asti, eikö.

 

 



En kuitenkaan enää pärjäisi ilman minulle rakkaita ihmisiä. Siksi toivon, että he eivät jätä minua yksin, vaikka olenkin usein liian hankala. Vaikka sanon pärjääväni yksin, sisimmässäni silti tiedän, että tarvitsen heitä.

Onneksi loppuviikko on vapaata, saan levätä ja nukkua pitkään. Toisaalta minullahan ei ole oikeasti lomaa, koulujuttuja pitäisi hoitaa jatkuvasti ja ylppäreihin lukea. Koskaan en ole lukenut tarpeeksi, mistä siis tiedän, koska voin lopettaa. En anna itselleni lupaa sulkea kirjaa, lopettaa lukemista, tarvitsen toisen sanomaan minulle "anna itsesi levätä". Kuinka monta kertaa voin polttaa itseni loppuun, ennen kuin tajuan lopettaa.

Iltaisin makaan sängylläni pimeässä, kiedon peiton tiukasti ympärilleni ja yritän keskittyä hengittämiseen. Kehoni on väsynyt, mutta mieleni ei anna minun nukkua. Otan pillerin, joka vaikuttaa hetken päästä, jolloin vaivun levottomaan uneen. Aamulla herätyskello vaatii minua nousemaan ja kohtaamaan uuden päivän. Ylös nouseminen on aina vain vaikeampaa, kun väsymys painaa silmäni väkisin kiinni ja mieli on sumussa. Odotan jo iltaa.

Haluan matkustaa kauas pois kaikesta tästä tutusta ja arkisesta. Haluan nähdä maailmaa, tuntea olevani vapaa. Ehkä kaikki olisi paremmin jossain toisaalla, en vain tiedä sitä vielä. Ehkä muistot ja pahat ajatukset ja ajat jäävät taakseni, joku vahvempi voi tuhota ne puolestani. Joku joka pystyy siihen mihin minulla ei ole voimia. Joskus aion ottaa siitä vielä selvää. Siihen asti minun on pakko selvitä ja jaksaa elää täällä päivä kerrallaan. Yritän nauttia pienistä hetkistä, tehdä niistä tärkeitä. Saada enemmän hyviä kuin huonoja muistoja, joita voin hyvillä mielin kirjoittaa ylös ja muistella myöhemmin. Vielä joskus aion ottaa itselleni tatuoinnin, joka muistuttaa minua kaikesta siitä, mistä olen selvinnyt. Haluan muistaa kuinka heikoilla olen joskus ollut, mutta kuinka olen silti selviytynyt.

 

´Haluan muutamia pieniä tatuointeja

 

 

 

Haluat pois, et silti tiedä missä hyvä ois ja peität kaiken.

Mitä mä teen, jos näkisin ees yhden kyyneleen, niin kuivaisin sen

 

Sä kerrot että päivänvalo pelottaa ja silti valvot yösi etkä unta saa

 

En osaa auttaa

http://www.youtube.com/watch?v=yoBGC8E8Kcg



Things are too heavy

Miksi unohtaminen on niin vaikeaa. Istun alas ja samaan aikaan muistot virtaavat mieleeni, kaikki tuntuu niin todelta, kuin kokisin kaiken yhä uudelleen ja uudelleen. Milloin pääsen niistä yli, milloin voin päästää irti ja unohtaa. En ehkä ikinä kokonaan, mutta niin etteivät ne hallitse elämääni ja ajatuksiani jatkuvasti. Lamaannun paikoilleni ja nykyisyys painuu tietoisuuden ulkopuolelle, en näe enkä kuule mitään. Miksi se valtaa minut niin voimakkaasti, se on pelottavaa.



Miksen voi olla vapaa

 

Olen pitkään miettinyt kuinka julma ihmismieli on. En ymmärrä sitä, enkä tule koskaan ymmärtämäänkään. Minun mieleni on vallannut kamalat ajatukset, viha, inho.. Miksi haluan olla laiha, laihempi. Miksen ole omasta mielestäni riittävä, tarpeeksi hyvä ja kaunis. Se liittyy vahvasti perfektionismiin, olen liian itsekriittinen, pilkun tarkka. Jos joku muu tekee virheitä, se on okei, omat virheet eivät ole hyväksyttäviä. En tiedä miten pitkälle voin kaiken vielä viedä ja se pelottaa. Enkä enää edes tiedä mitä uskoa. Omia silmiäni, kehoani, vaiko muiden sanoja. Mihinkään en uskalla luottaa.

 

 

Suurin ongelmani on se, etten puhu. Minun asiani eivät ole tärkeitä, muita kuuntelen ja autan, ja haluan tehdä niin, mutta vasta olen ymmärtänyt kuinka olen unohtanut itseni. Ainut miten saan ajatuksiani ulos on kirjoittaminen. Se on minulle todella tärkeä asia, sillä kirjoittamalla saan ilmaistua itseäni ja purettua tunteitani ja ajatuksiani, se auttaa edes vähän.

Istun ihmisten ympäröimänä, mutta silti tunnen olevani aivan yksin.

Puheensorina peittyy sisäisen huutoni alle.

Joku sanoo nimeni ja yritän kuunnella, olla tarkkana. Silti puhe soljuu ohitseni ilman,

että saan kiinni sanoista.

Ihmiset ovat tyytyväisiä kunhan näytän kiinnostuneelta.

Ketään ei näe kuinka käteni tärisevät ja kiertyvät mahani ympärille sormet kylkiin painettuina.

Haukon henkeäni ja mieleni valtaa pelko, että paljastun, etten jaksa enää.

Niin totta

 

Kaikki helpottaa, kun saan yhdenkin asian tehtyä alta pois. Ennen lukioon menoa, minulla oli itsestäni kovat odotuksen, nyt ajattelen että olen epäonnistunut, mennyt aina sieltä mistä aita on matalin, kaikki jää niin pienestä kiinni. Ennen ajattelin että suoriudun ja ylitän itseni, saan hyviä numeroita eikä kurssien kanssa tule ongelmaa. Nyt ajattelen vain, että kunhan selviän, kunhan saan painaa valkolakin päähäni. Olen karsinut opiskelustani paljon asioita pois, mitä minun piti hoitaa. Suunnitelmat ovat menneet niin monta kertaa uusiksi. Työmäärä on ollut pieni, ainakin nyt viimeisenä vuotena, silti olen lopen uupunut, eikä voimia ole mihinkään. Milloin saan voimani ja elämäni taas takaisin, sitä en tiedä, eikä varmasti tiedä ketään muukaan.

Olen kateellinen kaikille niille, jotka osaavat ottaa asiat rennosti, nauraa virheilleen ja joilla on energiaa harrastaa, nähdä ystäviä, hoitaa koulu ja tehdä muuta mukavaa. Omassa elämässäni kaikki on karsiutunut pois. Minulle valitetaan kuinka olen liikaa kotona. Tiedän sen, mutta entä jos en vain nyt pysty muuhun. Tuntuu, että minulla on todella paljon opeteltavaa elämästä. Olen kadottanut otteeni siitä kaikesta mitä minulla oli.

 

"you find, that it is necessary to let things go; simply for the reason that they are heavy"



Kuka olen?

Vihdoin sain aikaiseksi aloittaa oman blogin pitämisen. Olen sitä jo pitkään suunnitellut, mutten ole saanut aikaiseksi aloittaa, paitsi nyt. Kirjoittelen anonyyminä, sillä aion kertoa tänne asioita elämästäni, jotka eivät kestä julkisuutta nimelläni. Ne ovat salaisuuksiani, ainakin vielä. Toki kirjoitan kuulumisia ja elämäni hyvistä ja huonoista hetkistä ja kaikenlaista muuta turhaa. 

Näin alkuun voisin hieman alustavasti esitellä itseäni vähän. Olen 18-vuotias nuori neiti, joka yrittää selvitä lukion viimeisestä vuodesta kunnialla läpi. Olen tällä hetkellä tulevaisuudestani todella epävarma, mahdollisuuksia on, mutta mihin lie joudun/pääsen. Voin sanoa, että koulu on ollut viimeiset kolme vuotta asia, joka on vienyt elämässäni kaiken ajan ja energian. Perfektionismi ja pessimistisyys eivät todellakaan sovi yhteen ja tämä kaikki onkin vienyt minut uupumukseen asti. Nyt yritän kerätä voimiani takaisin, mikä tuntuukin todella hankalalta, koska olen ajanut itseni aivan liian syvälle tähän kaikkeen. Yritä kuitenkin kovasti.

Kahvin voimalla

Elämässäni on kuitenkin paljon asioita, joista todella pidän, kuten poikaystäväni (valitettavasti vielä kaukosuhde), ystäväni, perheeni, musiikki, lukeminen, kirjoittaminen, eläimet... ja monet muut asiat. Ilman näitä en jaksaisi elää. Pidän myös liikunnasta todella paljon ja se onkin asia, jolla saan pääni tyhjäksi ja paremman olon. Rakastan myös matkustelemista, ja olenkin onnekas, kun olen perheeni kanssa päässyt matkustelemaan koko lapsuuteni ajan ympäri Suomea ja Eurooppaa.
On vielä yksi erityinen asia jota rakastan, nimittäin haaveilu. Olen toivoton haaveilija ja vaivun aina, olin sitten missä tahansa omiin mietteisiini ja minut saa aina tökkimällä palauttaa maan pinnalle. :D

 

Viime vuosi oli minulle kaikkein raskain. Kerroinkin jo hieman uupumuksestani. Sen lisäksi, tai siihen liittyen olen kärsinyt useista muista ongelmista. Minulla on tällä hetkellä suuria ongelmia syömisen kanssa, olen todella epävarma omasta kehostani. En pidä itsestäni yhtään ... Suurin ongelmani on kuitenkin se, etten puhu asioistani. En ole ikinä puhunut, ja siihen opetteleminen tulee olemaan vielä vaikeaa. Mutta näin aluksi en kerro asioista tämän enempää, ne tulevat varmasti esiin vielä tulevissa kirjoituksissani.

 

http://www.youtube.com/watch?v=W379rP-rzDU