Mihin enää jatkaa?

Minulla piti olla poliaika. Yritin perua, mutten onnistunut. Minulle sanottiin, että soita uudelleen perjantaina aamulla ennen aikaa. En soittanut, kun en saanut itseäni sängystä ylös. Odotin, että hoitaja olisi soittanut minulle kun en ilmestynyt paikalle. Nyt minulla ei ole uutta aikaa, ei ole mitään. Vain tyhjiö, pelko ja viha. Vedin mahdollisuuteni viemäristä alas. En osaa tehdä asialle mitään, en uskalla. Sanon vain itselleni, etten tarvitse sitä. Pärjään... pärjään.

Kyynel vierähtää poskelle. Romahdan yhä uudelleen ja uudelleen.
Jalat pettää alta kun silmät sumenevat kyyneleistä ja paha vavisuttaa koko kehoa. Nyyhkytän suihkun alla ja yritän tärisevin käsin rikkoa sheiveriä voidakseni värjätä virtaavan veden punaisella.
En ole aikoihin saanut vastaavia itkukohtauksia, jotka vievät viimeisetkin voiman rippeet mukanaan. Ne tekevät olon niin tyhjäksi.

Makaan sängyllä kasvot käsiin peitettynä.
Toistan hiljaa tyhjille seinille "auttakaa minua, auttakaa".
Voisiko joku ottaa ja päästää minut pois tästä tuskasta.
En jaksa sitä enää.

Kaupassa heitän paketin toisensa jälkeen takaisin hyllyyn. Tekisi mieli paiskata kori lattialle ja juosta ulos. En kestä sitä jatkuvaa ajatustulvaa joka pyörii mielessä. En saa selvää yhdestäkään ajatuksesta, ne huutavat kilpaa ja satuttavat. Olen kuin kuplassa. Törmäilen ihmisiin ja saan vihaisia katseita osakseni.
Vastaantuleva katsoo minua pitkään. Pyydän mielessäni anteeksi rumaa ulkomuotoani. En tahdo pilata kenenkään päivää. Painan katseeni maahan ja kierrän kotiin pidempää reittiä, vaikka jalat tärisevät ja silmissä sumenee. Olen viime päivinä kävellyt loputtoman määrän askelia. En jaksa enää.

Syömishäiriö oireilu pahenee jatkuvasti enkä tiedä miten pitkälle tämän kaiken voi vielä viedä. Pelkään. Kun lihaksissa ei ole voimaa ja kääriydyn paksuun huppariin ja villasukkiin vaikka ulkona on lämmin. Minun on kylmä. Rinnassa kalvaa kylmä tunne, joka saa minut voimaan pahoin.
Ihan todella pelkään missä vaiheessa kroppa ei enää kestä tätä kaikkea. Romahdan lattialle kun sydän hakkaa rinnasta läpi. Nousen ylös ja tukeudun pöytään kun päästä heittää. Oksentelu on lähtenyt käsistä ja tiedän että aiheutan tällä kaikella vielä pysyviä vaurioita kehooni, ellen ole jo aiheuttanut. Silti mikään ei saa minua lopettamaan. Sillä en pysty siihen enää. Minusta ei ole siihen enää yksin, tiedän ja myönnän sen. Pyydän apua, mutta silti työnnän kaikkia vain kauemmas enkä päästä ketään lähelle.

En tiedä miten tästä voi enää jatkaa, milloin tämä kaikki tuska päättyy. Milloin saan onneni takaisin. Katson itseäni peiliin ja itken. En tiedä milloin kaikki lähti näin pahasti käsistä. Milloin kaikki kääntyi näin päälaelleen ja sairastutti minut. Miksi ja miten? Kysymyksiä, joihin ketään ei halua vastata.

If these wings could fly

Jostain pilkistää valoa, hymyilen ja se tuntuu ihmeelliseltä.
Kuljen tietä pitkin kuulokkeet korvillani ja aurinkolasit silmillä, jollain tapaa kevyt olo kietoo minut sisäänsä. Se pahin synkkyys ja pimeys on häipynyt onnekseni taas johonkin piiloonsa. Vihdoin saan taas hengittää edes hieman. On ollut niin kovin vaikeaa jo liian pitkän aikaa, mutta nyt tuntuu kuin olisin herännyt uudelleen, näen värejä ja osaan taas hieman jo hymyillä. En osaa kuvata tunnetta joka kesti taas pidempään kun aikaisemmin, syvä masennus, apatia, tunnottomuus. Kaikki se piti minua otteessaan ja eristi maailmasta. En saanut tehtyä yhtään mitään ja nyt tekemättömien töiden lista on loppumaton. Silti en jaksa stressata asiaa nyt, työnnän listan sivuun ja yritän sopia opettajien kanssa, että saisin suorittaa joitain kursseja vasta ensi vuonna. Nyt yritän vain pitää itseni pinnalla.

Mikä minua vaivaa? Kysyn sitä toistuvasti itseltäni, vaikka tiedän tarkalleen mikä on suurin ongelmani, tiedän mikä hallitsee elämääni tällä hetkellä kokonaisvaltaisesti. Siirryn ongelmasta toiseen, ne limittyvät toisiinsa, pahenevat vuorotellen. Syömishäiriö. Se kirottu sana. Asia jota en tahdo myöntää tai sanoa ääneen. Kun sanat takertuvat kurkkuun ja polttelevat siellä. Tekevät olon kamalaksi, syyllistävät. Paperilla lukee vain määrittämätön syömishäiriö. Toisin sanoen EDNOS. En tiedä miksi täytyy käydä läpi kaikki vaihtoehdot. Täytyykö olla niin vaikea. Täytyykö ajaa itsensä aivan äärimmilleen niin, ettei jaksa nousta rappuja enää ylös kotiin. Hetkittäin syön liikaa, oksennan, paastoan, liikun, rajoitan kalorimäärät olemattomiin. Ja kierre jatkuu kokoajan. Ystävä sanoo, että on huolissaan. Teen kuulemma vain hidasta kuolemaa. Enkä jaksa ymmärtää, sillä en osaa enää lopettaa. Enkä tahdo tästä eroon, ennen kuin olen riittävän pieni, ennen kuin olen tarpeeksi...

Ahdistus ja viha itseä kohtaan kasvaa hetkittäin sietämättömäksi. Nyrkin iskut osuvat ympäri kehoa, ihoon ilmestyy uusia jälkiä. Sorrun vanhoihin tapoihin sietääkseni ahdistusta, vaikka tein kovan työn jo kerran päästäkseni niistä eroon. Kuinka helposti kaikki se työ romuttuu ja menee hukkaan. Miksi...? Ihan todella tahdon tästä taas eroon. Pakko. En voi purkaa kaikkea tätä itseeni, en vain yksinkertaisesti saa tehdä niin. Olen itsetuhoinen, mutten tahdo kuolla. Miksi se on niin väärin, miksi se on niin vaikeaa.

Tiedostan varsin hyvin, että olen aiheuttanut jo tuhoa keholleni. Koko kroppa on aivan sekaisin. Palelen jatkuvasti, päästä huippaa ja tarraan kaiteeseen, etten kaatuisi. Lihaksissa ei ole voimaa, mutta silti teen loputtomat määrät lihaskunto liikkeitä. Ja vain, koska se on pakko. Mummi halaa ja kuiskaa korvaan, että muistaisin syödä. Hän soittelee viikoittain ja varmistaa, että olen syönyt jotain. Salaisuuksia toistensa perään. Jokainen päivä on taistelu, jokainen päivä käännän katseen pois peilistä ja jäljelle jää vain kyynel.

Minua pyydettiin kahville. Hetken olin mielettömän onnellinen, ajattelin, että voin kelvata ja olla riittävä jollekin. Hetkessä mieleen kuitenkin työntyy ajatus kuinka ketään haluaisi tapailla ihmistä, joka ei osaa syödä normaalisti ja jolla on itse aiheutettuja arpia. En uskalla suhteeseen. Pilaisin jälleen kaiken. En tahdo satuttaa ketään tällä kaikella, sillä nyt en osaa tehdä muuta kuin satuttaa itseäni ja ajatella itsekkäästi vain omaa napaani ja vyötäröäni, joka omissa silmissä kasvaa kokoajan. En osaa lopettaa, en uskalla päästää irti. En muista millaista oli ennen, en tiedä mitä voisi olla, mitä olisin. Minulla on ollut melkein kolmen viikon tauko polikäynneistä, koska hoitajalla ei ollut vapaita aikoja. Minulla piti olla aika kerran viikossa. Tästä ei ollut puhetta. En osannut käsittää asiaa ja romahdin, tajusin, etten tiedä miten pärjään enää ilman säännöllistä tukea. Tämänkin viikon ajan joudun siirtämään, joten taukoa tulee vielä lisää. Tiedän nyt, että selviän yksin, kompuroin paljon, mutta pärjään. Ajattelen, etten haluaisi mennä polille enää, mutta samaan aikaan tiedän, ettei olisi viisasta lopettaa käyntejä nyt. Ehkä tämä kaikki helpottaa vielä joskus. Ehkä opin elämään vielä ilman että satutan itseäni jatkuvasti. Ei kai se voi olla niin vaikeaa.


Hoitaja katsoi mua niin surullisesti, kun sanoin näin hänelle... Ei varmaan olisi pitänyt. Anteeksi.

Taukoa

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Taitaa olla parasta, että laitan blogin hetkeksi ainakin tauolle. Tuntuu, että mielessä on niin paljon asiaa, mutta en voi kirjoittaa mitään niistä tänne. En voi kirjoittaa enää kaikkea sitä mitä tunnen tai ajattelen tällä hetkellä. En voi kirjoittaa siitä mitä käyn läpi tai koen. En halua satuttaa ketään teksteilläni tai aiheuttaa pahaa mieltä tai pahimmassa tapauksessa yllyttää muita asioihin, jotka vain aiheuttavat pahaa.

Ehkä kirjoitan jo hetken päästä uudelleen, ehkä en. Tällä hetkellä vain oma elämä kiertää samaa kehää enkä osaa päästää irti. Enkä välttämättä edes halua, en tiedä. Kuitenkin taitaa olla parasta, että en pura ajatuksiani tällä hetkellä tänne.

"-Yritin tarttua heinänkorsiin. Jos sitä tekee tarpeeksi kauan, saa lopulta otteen jostakin, mikä ainakin panee jatkamaan eteenpäin. Minulla ei ollut enää mitään, mitä olisin ymmärtänyt tai mihin olisin voinut uskoa. Silloinen tilanteeni ei ole lainkaan harvinainen. Ammattiauttajat kysyvät: Mitä sinä teit ennen syömishäiriötä? Millainen sinä olit aiemmin? Ja minä vain tuijotan heitä, koska en pysty muistamaan aiempaa, eikä sana"sinä" merkitse minulle mitään."
-Marya Hornbacher-

En tiedä kauanko pidän hiljaiseloa, mutta palaan kun kykenen kirjoittamaan taas niin kuin ennen. Kirjoitan, kun saan aikaan tekstiä, jota uskallan taas julkaista.

Ehkä vielä joskus pääsen tästä kierteestä pois. Pitäkää huoli itsestänne, sillä olette arvokkaita, jokainen <3

Pelkkä ihminen
https://www.youtube.com/watch?v=CMRh04dl16Y